Joel Haahtela - Hengittämisen taito

 

Joel Haahtela : Hengittämisen taito
Otava, 2020
176 sivua

Kun suomalais-kreikkalainen Konstantinos oli 10-vuotias, hänen vanhempansa erosivat ja hänen isänsä, Dimitris, lähti takaisin kotimaahansa Kreikkaan. Lähes 15 vuotta myöhemmin Konstantinos ottaa vapaata lääkärin opinnoistaan ja lähtee Kreikkaan etsimään isäänsä.

Hengittämisen taito on Joel Haahtelalta jo 12. romaani. Haahtelalla on tapana sanoa kirjoissaan paljon, vaikka kirjoittaakin todella lyhyitä pienoisromaaneja. Tälläkin kertaa 176 sivua sisältää paljon enemmän kuin pelkästään kirjoitetut rivit ja sivut päällepäin näyttävät.

Haahtelalla on loistelias kyky kuvailla tapahtumia, tunnelmaa tai ympäristöä runollisesti ja tulkinnanvaraisesti. Hän luo tekstillään kuvan ja tunnelman, ei yksityiskohtaisesti, vaan riittävällä tarkkuudella, että lukijan mielikuvitus hoitaa loput. Hengittämisen taidossa oli hetkiä jolloin tuntui, että kuvailua oli jopa liikaa tai liian tarkasti, mutta vain hetkittäin. Parhaimmillaan Hengittämisen taitokin on silloin, kun Haahtela kirjoittaa runollisen kaunista tekstiä, joka suorastaan pakottaa lukijan kuvittelemaan mielessään mitä kirjailija mahdollisesti sanoillaan maalaa. 

Päivät lämpenevät ja rinteillä valuu kevään tuhlaileva kauneus,
kukkien vaaleanpunerva päärme. 
Suuri paasto on jatkunut jo kolmekymmentäkolme päivää,
ja palveluksista on tullut mietiskelevämpiä,
surumielisempiä ja katumuksen täyteisiä.
Mutta kaiken takana loistaa hiljainen ilo,
salaperäinen muutos, joka on tapahtumaisillaan.

Haahtelan edellisessä teoksessa, Adelen kysymys, oltiin jo tekemisissä luostari- ja hengellisyys-tematiikan kanssa ja jollain tapaa Hengittämisen taito jatkaa samalla linjalla. Samanhenkisyyttä on myös molempien kirjojen, Päivi Puustisen suunnittelemissa kansissa.

Hengittämisen taito, niin kuin toistaiseksi ilmestyneet 11 muutakin Haahtelan kirjaa sisältävät runollisen kauniita virkkeitä ja ajatuksia, jotka sopisivat vaikka runoiksi tai aforismeiksi. Kirjassa päähenkilö Konstantinos kirjoittaa pieneen muistikirjaansa runoja, jotka osoittavat sen, että Haahtela voisi olla erinomainen runoilija, jos vaan niin haluaisi. Kirjassa oli monia kohtia, joita luin useaan kertaan uudestaan, yksi suosikkikohdistani oli seuraava:

Minä kerron, että äiti kävi joka päivä luonani sairaalassa
ja luki kirjoja, hän rakasti tarinoita. Kerran äiti sanoikin,
että meidän elämämme koostuu vain tarinoista. Me valitsemme
muistot omaan tarinaamme ja unohdamme loput.
Mutta nuo loput eivät katoa vaan pysyvät meidän sisällämme.
Meidän valitsemamme tarina on vain yksi mahdollinen tarina,
ja samaan aikaan meidän elämämme voisi olla aivan toisenlainen,
 jos vain osaisimme poimia toisenlaiset muistot.

Jollain tapaa tämä mielestäni kuvastaa myös päähenkilön isäsuhdetta. Hän muisteli paljon kauniita muistoja isästään, mutta aina nuoruudessa päällimmäisenä mieleen tuli kuitenkin se, että isä jätti hänet, eikä edes pitänyt yhteyttä jälkikäteen. Tarinan edetessä isän ja pojan välillä on kuitenkin paljon anteeksiantoa ja lämminhenkisyyttä. Myös Konstantinosin tarinan määrittelee lopulta se, mitä muistoja hän valitsee.

Olen kuullut ja lukenut muutamilta vannoutuneilta Haahtela-faneilta kriittisiä ja pettyneitä kommentteja tästä uusimmasta kirjasta. Omasta mielestäni taso ei kuitenkaan ole päässyt lainkaan tippumaan, vaan tälläkin kertaa olen ihastuksissani ja pidän kirjaa lähestulkoon viiden tähden teoksena!

********************************
Hengittämisen taito lainattu kirjastosta, mutta kyllä taitaa olla pakko hankkia myös itselle!

Rajamaa - ihmiselämän synkkyyttä Lapin luksusmökissä

Terhi Kokkonen: Rajamaa
Otava, 2020
191 sivua

Risto ja Karo joutuvat auto-onnettomuuteen lomamatkansa päätteeksi ja joutuvat jäämään Lapin syrjäseudulle, lähitienoon ainoaan majapaikkaan, toviksi toipumaan. Karo haluaa paikasta nopeasti pois, kun taas Risto kieltäytyy lähtemästä.


Heti alkuun on sanottava, että minun on todella vaikea olla objektiivinen Rajamaan suhteen (ei niin, että se koskaan olisi blogissani ollut tarkoituskaan). Vaikka teos onkin Terhi Kokkosen esikoisromaani, on minulla ollut suuria ennakko-odotuksia, niin kirjalta, kuin kirjailijaltakin. Ultra Brasta ja Scandinavian Music Groupista laulajana (ja SMG:n kohdalla myös sanoittajana) tunnettu Kokkonen on ollut itselleni jonkin asteisen fanituksen kohde ja Ultra Bran aikana ehkä jopa "julkkisihastuskin", niin odotukset on eri tasolla, kuin kenen tahansa tuntemattoman esikoiskirjailijan kohdalla. Sitten kun vielä takakannessa verrataan teosta mm. Twin Peaksiin, niin odotukset kipusivat omalla kohdallani taivaisiin. Rajamaan olisi yksinkertaisesti pakko olla timanttia.

"Käsi ei liiku, eivätkä jalat. Kieli liikkuu, Kun sen työntää ulos, 

se koskettaa jotain tahmeaa, jotain mikä ei maistu miltään, 

mutta jonka täytyy olla verta, maailma vain on muuttunut 

paitsi värittömäksi, myös mauttomaksi, kaikki on taas epätodellista. 

Karo itsekin on vieras. Tuntuu kuin hän ei oikeasti olisi siinä vaan jossain muualla,

 jossain missä väreillä on sävynsä, missä kaikki ei noudata valmista käsikirjoitusta, 

missä asioita tapahtuu sattumalta ja kevyesti, ei niin kuin nyt, vääjäämättä."

Toivoisin niin kovasti, että olisin saanut lukea tämänkin, niin kuin monet muut esikoisteokset, vailla odotusten taakkaa. Että olisin voinut muodostaa tuntemukseni ja kokemukseni vain ja ainoastaan lukemisesta välittyvällä tunnelmalla. Valitettavaa on, että ennakko-odotukseni kahlitsivat lukukokemusta niin voimakkaasti. Minulle se ei ollut sitä timanttia, jonka luulin saavani käsiini. En löytänyt sitä twinpeaksmäisyyttä, en tarinasta, enkä oikein tunnelmastakaan ja kuitenkin sitä niin kovasti etsin ja odotin. Ehkä ainoa asia tässä, jonka liitän etäisesti myös Twin Peaksiin, on se, että kirjan lukemisen jälkeen jäin pohtimaan oliko osa tapahtumista vain minun tulkintaani asioista, vai tapahtuivatko ne todella? Oliko se tekstissä, vai lisäsinkö tekstiin oman näkemykseni?

Subjektiivisesta näkemyksestäni huolimatta (tai juuri sen takia, kuka tietää?) en koe, että Rajamaa olisi ollut millään tavalla huono. Ennakko-odotusten vuoksi se ei kuitenkaan päässyt myöskään kokonaisuuten loistamaan timantin tavoin. Korkeisiin odotuksiini nähden kyseessä oli siis ainakin jonkinasteinen pettymys, mutta lukeminen oli sujuvaa, mukaansa tempaavaa ja tekstissä oli ajoittain omat loisteliaat hetkensä. Ehkä kyseessä onkin raakatimantti, jonka ulkonäkö saattaa tulla pettymyksenä hiottuihin ja häikäiseviin timantteihin tottuneelle silmälle. Lukijalle, joka ei vielä kirjaa ole lukenut, mutta ehkä odottaa mainostettua twinpeaksmäisyyttä, annankin neuvon unohtaa tuo mainoslause. Synkkyyttä ja raskautta Rajamaa sisältää kevyestä ulkomuodostaan ja alle 200 sivusta huolimatta, ilman että se on kuitenkaan liian päällekäyvää.

Olen melko varma, että ilman korkeita odotuksiani keskittyisin juuri nyt hehkuttamaan ihanan erilaista ja outoa lukukokemusta. Valitettavasti en kuitenkaan tule koskaan tietämään sitä 100%:lla varmuudella. Mutta sen tiedän, että minun puolestani Terhi Kokkoselle on paikka avoinna suomalaisessa kirjallisuudessa jatkossakin.

************************************************
Rajamaa saatu tuoreeltaan lainaan kirjastosta

Ari Väntänen: Minna Kauppi - Suunta/Vaisto
LIKE, 2020
400 sivua



Suomen kaikkien aikojen menestyksekkäimmän suunnistajan, Minna Kaupin tarina on ehdottomasti elämäkerran arvoinen. Suunnistus ei ole profiililtaan ihan niitä valovoimaisimpia lajeja, mutta ilman Minna Kauppia se olisi varmasti vielä enemmän marginaalissa, vaikka Suomi isännöikin vuosittain maailman suurinta suunnistustapahtumaa, Jukolan viestiä.

Minna Kaupin tarina, tai itse asiassa hänen elämänsä, on ollut vähintäänkin mielenkiintoinen. Ari Väntäsen kirjoittaman kirjan nimi, Suunta/vaisto, viittaa paitsi suunnistukseen, myös siihen että Kaupin elämä on ollut sekoitus määrätietoista suuntaa ja spontaania vaistonvaraisuutta ja ajautumista. Onnellisen, perhekeskeisen ja tervehenkisen lapsuuden, sekä vahvojen, rakkaudentäyteisten perhesuhteiden valamaa vahvaa pohjaa on tarvittu niin urheilu-uralla, kuin yksityiselämässäkin. Äidin kuolema verrattain varhaisessa vaiheessa, krooninen sairaus, gaala-kohut, taistelu puolison alkoholiongelmaa vastaan ja lopulta ero, ovat tuoneet omia sudenkuoppiaan matkan varrelle. Vahvan pohjan avulla on haasteista huolimatta saavutettu myös 9 maailmanmestaruutta, kaksi Euroopan mestaruutta ja lukematon määrä muita palkintoja (mm. Vuoden Urheilijan -titteli ja 16 kultaa hieman himmeämpää arvokisamitalia).

Erityisen mieltä lämmittävää oli lukea Minnan lapsuus- ja nuoruusajasta. Minulle välittyi todella läheiset välit niin sisarusten, kuin vanhempienkin kanssa. Kestävyysurheilu ja ulkona liikkuminen olivat koko perheen juttuja, vaikka suunnistus tulikin perheeseen Minnan ja Riinan kautta.

"Halusin olla todella kova urheilija, joka pääsee maajoukkueeseen. 

Halusin pukeutua rumiin, säkkimäisiin Suomi-verkkareihin,

 joita näki telkkarissa huippu-urheilijoiden yllä. - -  

Tajusin, että mun piti alkaa satsata harjoitteluun enemmän." 

(Minna Kauppi)

Ammattiurheilijoiden kohdalla tulee aina välillä ihmetelleeksi sitä, että asiat joita harjoitellaan tuhansia ja taas tuhansia kertoja eivät siltikään aina välillä onnistu - jalkapalloilija ei osu kunnolla palloon, lentopalloilija syöttää verkkoon tai keihäänheittäjä astuu heittonsa yli. Suunnistajan kohdalla luulisi, että kartan lukeminen on helppoa. Kun lukee siitä, miten moninkertainen maailmanmestari ei löydä kisan ensimmäistä rastia se tuntuu jo lähes uskomattomalta. Vuoden 2011 MM-kisoissa Minna Kaupille kävi juuri niin. Kisoja edelsi pitkä sairastelujakso. Näin ollen kunto ei ollut kohdillaan, ja se taas vaikutti mieleen epävarmuutena, joka kostautui pitkällä matkalla ensimmäisellä rastilla. En osaa edes kuvitella sitä tunnetta, mikä suunnistajalla, varsin menestyneellä sellaisella, on kulkea kisa-alueen läpi, kun et ole löytänyt ensimmäistä rastia.

Samoissa kisoissa Minna oli eksyä vielä toisenkin kerran, viestissä ankkuriosuuden toisella rastilla. Minna, yhdessä tanskalaisen kilpasisarensa kanssa ovat jo melko reippaasti hakoteillä, ennen kuin huomaavat virheensä. Edellisen kisan keskeytys olisi voinut lannistaa monet tässäkin kohtaa, mutta Minna päätti keskittyä omaan tekemiseen ja tehdä sen minkä tässä tilanteessa enään pystyy tekemään. Useiden uskomattomien tilanteiden ja toisten kilpailijoiden virheiden kautta Minna huomaa viimeisillä rasteilla taistelevansa kisan voitosta ja tuokin Suomeen viestikullan voittamalla Ruotsin ja Tshekin loppukiritaistelussa, puolikuntoisena, mutta voitontahtoisena.

"En ole halunnut mennä muiden tekemiin muotteihin, koska se tuntuu ahdistavalta. 

Kaltaiseni vaistoonsa ja sydämeensä luottava, ilon kautta toimiva persoona 
menestyy urheilussa parhaiten silloin, kun urheilee omilla ehdoillaan. 

Elämässä pitää tehdä ratkaisuja, jotka tuottavat onnea." 

(Minna Kauppi)

Sairastelun ohella urheilun ulkopuolista elämää vaikeutti puolison, suunnistaja Pasi Ikosen, alkoholi- ongelmat. Ongelmat olivat jatkuneet vuosia ja vaikka Ikonen onnistui hetkellisesti jättämään alkoholin ja palaamaan suunnistuksen huipulle vuoden 2011 kisoissa, vuotta myöhemmin tilanne oli Kaupin mukaan sellainen, että parisuhteesta "kaikki ilo ja toivo oli liuotettu pois alkoholilla". Kauppi valittiin 2012 Suomen positiivisimmaksi henkilöksi, vaikka elämä oli juuri silloin kovin vaikeaa ja ilotonta. Kaupin ja Ikosen yli kymmenen vuotta kestänyt parisuhde tuli päätökseensä lokakuussa 2012.

"Mieleni on täynnä surua, epätoivoa ja tyhjyyttä, mutta jostakin sen alta kumpuaa tahto. 

Tahto lähteä pois loputtomasta taistelusta, jota en voi voittaa. 

Haluan vielä joskus hymyillä niin, että silmätkin nauravat"

(Minna Kauppi)

Vain puolitoista viikkoa eron jälkeen Minna Kaupin elämä sai uuden, elokuvamaisen käänteen, kun tähdet asettuivat onnekkaampiin asemiin. Ollessaan katsomassa Apulannan keikkaa Himoksella, Minnan vieressä hillunut ja vahvasti humaltunut fani huuteli rumpali Sipe Santapukille saadakseen hänen huomionsa. Huomion saikin lopulta huutelijan vieressä ollut Minna. Keikan jälkeen Sipe lähti koettamaan onneaan, josko Minna vielä löytyisi juhlapaikalta - ja löytyihän hän. Pieni jutusteluhetki johti ensin tutustumiseen Facebookin välityksellä, sitten puhelinnumeroiden vaihtoon ja maratonpuheluihin ja muutaman viikon kuluttua varsinaiseksi suhteeksi, jonka salailussa piti välillä turvautua jopa poliisin salassapitovelvollisuuteen vetoamiseen. En halua paljastaa yksityiskohtia, mutta jopa siirappisten rakkauselokuvien käsikirjoittajat voivat vain toivoa keksivänsä jotain vastaavaa, mitä Minnan ja Sipen suhteen alkuajat sisälsivät. Totuus on välillä todellakin tarua ihmeellisempää.

Urheilu-ura voittoineen ja tuskineen on ohi. Tilalle on tullut perhe-elämä miehen ja Ukko-pojan kanssa. Kirjan ilmestyessä Huhtikuun lopulla, Minna ja Sipe ilmoittivat odottavansa perheen toista lasta syntyväksi syksyllä 2020.

*************************************
Minna Kauppi - Suunta/vaisto luettu e-kirjana

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia - Ristiriitainen Finlandia-voittaja jatkaa tinkimättömällä linjalla

Laura Lindstedt : Ystäväni Natalia
Teos, 2019
240 sivua



Lyhyesti tiivistettynä kirjan tarina koostuu siitä, että "Natalia" saapuu terapeutin vastaanotolle keskustelemaan seksielämänsä ongelmista. Natalia on yliseksuaalinen, nymfomaani. Kaikki alkoi 7-vuotiaana löydetystä eroottisesta sarjakuvasta, joka sai Natalian aloittamaan seksuaalisen fantasioinnin.

Lyhyestä "juonikuviosta" huolimatta Laura Lindstedt kirjoittaa jälleen monitahoisen ja -tasoisen teoksen, joka jättää lukijan pohtimaan lukemaansa. Ystäväni Natalia on Lindstedtin kolmas romaani, ja niistä jokainen haastaa lukijaa ja aiheuttaa voimakkaita tunteita. Hänen edellinen teoksensa, Oneiron, voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2015 ja herätti tunteita laidasta laitaan. Finlandia-palkinto on tietysti huikea kunnianosoitus itsessään, mutta kun samalla kriitikot kehuvat sitä "täydellisyyttä hipovaksi romaaniksi" tai "kiistatta yhdeksi parhaiten kirjoitetuista romaaneista Suomessa", on selvää että Laura Lindstedt on todella taitava kirjoittaja. Ristiriitaisuutta tuli esiin maallikkolukijoiden riveistä, kertoipa eräs silloinen asiakkaani kirjakaupassa Oneironin olevan "hirveintä paskaa mitä olen koskaan lukenut". Oneironia syyteltiin myös mm. kulttuurisesta omimisesta ja kirjailija Lindstedt itse herätti myös valtavasti huomiota yhteiskuntakriittisellä puheenvuorollaan Finlandia-seremoniassa.

Myös Ystäväni Natalia on suorapuheinen ja raflaava, ristiriitaisia tunteita herättävä, mutta ennen kaikkea siitä huokuu Lindstedtin taito kirjoittaa tinkimättömästi oman taiteellisen visionsa mukaisesti. Hän on kirjailijoiden jazz-taituri, joka on kiistatta teknisten ja teoreettisten taitojensa perusteella alansa huipputekijöitä, mutta joka ei taiteellisen tinkimättömyytensä vuoksi tule ehkä koskaan olemaan populaaria valtavirtaa. Eikä haluakaan olla! Lindstedt ei ole niitä kirjailijoita, joilta tulee uusi kirja joka vuosi samaan aikaan. Ystäväni Natalia ilmestyi neljä vuotta Oneironin jälkeen, ja sitäkin on pidettävä hänelle poikkeuksellisen nopeana prosessina. Tämäkin kirja on tarkkaan ja viimeistä piirtoa myöten viimeistelty teos, kokonaisuus.

Ystäväni Natalia Lindstedtille tyypilliseen tapaa hyvin feministinen kirja, mutta takertuu myös tarinoihin ja vallankäyttöön, sekä leikittelee päähenkilön roolilla. Kertooko kirja enemmän Nataliasta vai kertoja-terapeutista? Terapeutin näkökulmasta Natalia ongelmineen on jonkinlainen kruunu hänen urallaan, keino päästä osoittamaan oman teoriansa todeksi. Terapeutista saa kaiken lisäksi hyvin itseriittoisen ja omahyväisen kuvan. En ole henkilökohtaisesti, ainakaan toistaiseksi, käynyt terapiassa, mutta itselleni tuli tunne, että tämän terapeutin kanssa keskusteluni jäisivät varsin lyhyiksi.

Kirjaksi, jossa puhutaan niin paljon seksistä ja halusta, Ystäväni Natalia on varsin epäeroottinen, ainakin minun mielestäni. Minulle jäikin jotenkin samankaltainen tunne, kuin Pajtim Statovcin kirjojen kohdalla. Siinä missä Statovcin kirjojen kohdalla jään useimmiten miettimään miksi homomies kirjoittaa homoseksuaalisuudesta niin rujolla tavalla, Lindstedtin kohdalla ihmettelen miksi naisen halua ja seksuaalisuutta esiintuova kirjailija tekee sen jopa jossain määrin luotaan työntävällä tavalla. Vai onko ajatteluni vain niin patriarkaatin muokkaama, että Lindstedt nimenomaan herättelee huomaamaan eron ennalta opitun aiheuttamaan odotukseen?

Lyhyesti tiivistettynä Laura Lindstedt on selkeästi yksi maamme taitavimmista kirjoittajista, mutta jonka usko taiteen puhuttelevuuteen viihteellisyyden sijasta, pitää hänet enemmän kriitikoiden, kuin myyntilistojen ja kansan suosikkina.

************************************
Ystäväni Natalia luettu e-kirjana

José Mourinho - The Special One

Julien Wolff: José Mourinho - Omassa lajissaan    Huippuvalmentajan henkilökuva
Minerva, 2018
266 sivua



José Mourinho on epäilemättä yksi nykyjalkapallon puhutuimpia valmentajia. Hän on menestynyt ja arvostettu työssään, rakastettu ja vihattu. Henkilö, joka häikäilemättä kutsuu itseään The Special One:ksi (Se Erityinen), kerää väistämättä niin vihollisia, kuin ihailijoitakin.

Ja kyllä Mourinho erityinen onkin. Hän on nimittäin ainoa valmentaja, joka on voittanut niin liigan, cupin kuin Supercupinkin kaikissa Euroopan kolmesta suurimmista jalkapallomaista (Englanti, Espanja, Italia). Ja itseasiassa lisäksi vielä neljännessäkin maassa, Portugalissa. 20-vuotisella päävalmentajaurallaan (toistaiseksi) hän on voittanut yhteensä 24 pokaalia joukkueidensa kanssa. Sen lisäksi hän on saanut 12 henkilökohtaista palkintoa valmentajana.


                 En ole sanonut, että olisin paras. En vain tiedä ketään parempaa. (José Mourinho)

Mourinho pelasi lyhyen ja vaatimattoman ammattilaisuran myös pelaajana, mutta lopetti pelaamisen jo 24-vuotiaana. Pelaajauran jälkeisen jalkapallouran ensimmäisenä tehtävänään hän koulutti pallopoikia isänsä valmentamassa joukkueessa. Pallopoikien välityksellä sai välitettyä pelaajille kesken pelin taktisia ohjeita. Tällä oli merkittävä rooli nuoren Josén kiinnostumiseen taktiikoista ja sitä kautta valmentamisesta.

Varsinainen ammattivalmentajan ura alkoi fysiikkavalmentajana portugalilaisessa Estrela de Amadorassa. Muutaman vuoden apulaisvalmentajan pestien jälkeen ura otti yhtäaikaa tärkeän edistysaskeleen, että nimikkeellisen arvonalennuksen, kun Mourinho palkattiin Portugalin suurimpiin seuroihin kuuluvaan Sporting Lissaboniin - tulkiksi. Sportingin valmentajaksi palkattiin englantilaislegenda Sir Bobby Robson. Mourinho toimi hänen ja pelaajien välillä tulkkina, sillä Robson ei juuri kieliä puhunut. Luottamus heidän välillään kasvoi nopeasti ja kun Robson sai potkut tehtävästää ja uuden tarjouksen vielä isommasta seurasta, Portosta, Mourinho seurasi Robsonin mukana. Portossa Mourinho eteni jälleen apuvalmentajan rooliin ja menestystä alkoi tulla. Portossa Robson ja Mourinho voittivat 4 pokaalia, kunnes siirtyivät FC Barcelonaan, jossa he voittivat 7 pokaalia ennen kuin Mourinho päätti palata Portugaliin ja siirtyä päävalmentajaksi.

Kaksi ensimmäistä kautta päävalmentajana Benficassa ja União de Leiriassa menivät harjoitellessa, mutta sen jälkeen Mourinho ei ole valmentanut missään voittamatta jotain. Porto, Chelsea, Inter Milan, Real Madrid, Chelsea uudelleen ja Manchester United saivat kaikkia kokea menestystä Mourinhon aikakaudella, silti useat hänen pesteistään päättyivät lopulta potkuihin.

15 vuoden jälkeen olen noussut menestyjäksi yhdessä yössä (José Mourinho)

Menestystä ja valtava määrä määrätietoista ja intohimoista työntekoa menestyksen taustalla. Moni pelaaja ja Mourinhon kanssa työskennelleet valmentajat ovat kehuneet häntä kilpaa huippuälykkääksi valmentajaksi ja tuovat esiin kuinka tarkka hän on yksityiskohdissa ja tekee enemmän taustatutkimusta vastustajista kuin kukaan muu. Nyt kun Mourinholla on menossa selvästi haastavampi jakso urallaan, kiinnostaisikin tietää, vieläkö Mourinho toimii samalla tavalla kehittymisensä eteen kuin uransa alkuvaiheissa tai huippuvuosina?

Jalkapallo-faneille kirja on tietysti mannaa ja sen vuoksi itsekin kirjaan alunperin tartuin. Toisaalta José Mourinhosta voi oppia todella paljon esimerkiksi johtamisen näkökulmasta.

Julien Wolffin teos on mielenkiintoinen kokonaisuus kiinnostavasta persoonasta. Suurin miinusmerkintä tuleekin suomenkielisen version hirviömäisestä, kolmitasoisesta nimestä.

****************************************
José Mourinho - omassa lajissaan on ostettu kirjakaupasta

Maxence Fermine: Lumi - Haikuja, lunta ja rakkautta

Maxence Fermine: Lumi
Otava, 2005
109 sivua


Yuko Akitalla on 17-vuotiaana edessään valinta. Ryhtyykö hän papiksi vai sotilaaksi? Näiden kahden ammattikunnan väliltä Yukon suvun miehet olivat aina valinneet. Yuko kuitenkin haluaa haiku-runoilijaksi.

                                                Yuko Akitalla oli kaksi
                                                                   intohimoa.
                                                                         Haiku.
                                                                       Ja lumi.


Maxence Ferminen Lumi on pienoisromaani, joka on melkein kuin runo. Olen todella onnellinen, että törmäsin vahingossa, tai jostain johdatuksesta tähän pieneen, mutta hienoon kirjaan. Paikallisessa kirjastossamme oli tammikuun kunniaksi laitettu eräälle esittelypöydälle kirjoja, joiden nimet ja aiheet liittyivät jollain tapaa lumeen tai jäähän. Jollain selittämättömällä tavalla juuri tämä pieni ja mitättömän näköinen, ja lähes 15 kirjastovuoden kuluttama kirja tarttui käteeni. En tiedä miksi. Se vain tuntui juuri silloin kutsuvan minua.

109 sivua, harvakseltaan kirjoitettuna, välissä haikuja. Kirja on siis helppo lukea vaikka yhdeltä istumalta. Luin sen ehkä tunnissa.
Mutta sitä on myös helppo jäädä selailemaan edestakaisin, kääntymään uudelleen jonkin haikun tai kauniin lauseen puoleen, sulkea silmät ja leijailla sanojen kauneudessa lumihiutaleen lailla. Kirjassa oli jotain hyvin joelhaahtelamaista lyhytsanaisuutta, mutta paljon puhuvuutta. Siinä oli jotain perin ranskalaista, mutta silti niin japanilaista. Häkellyttävä teos kaiken kaikkiaan.

                                             Sellainen oli haiku.
                                             Jotain kuulakasta. Spontaania. Tuttua.
                                            Ja ylevän tai proosallisen kaunista.
                                            Tavalliselle kuolevaiselle se ei tuonut mieleen paljoakaan.
                                            Mutta runolliselle sielulle se oli silta jumalaiseen valoon.
                                            Silta enkeleiden valkoiseen valoon.

Heti kun sain kirjan luettua, yritin etsiä lisää Ferminen teoksia. Ikävä kyllä en löytänyt tietoa, että hänen kirjojaan olisi suomennettu tätä enempää. Tietojeni mukaan häneltä kuitenkin on julkaistu peräti 21 teosta. Toivon, että joku suomalaiskustantaja antaisi hänen teoksilleen uuden mahdollisuuden. Tämä esikoisteos oli ainakin minulle niin vaikuttava, että todella mielelläni lukisin lisää.

Haikussa on kolme säettä, seitsemäntoista tavua. Kirjan innoittamana kirjoitin myös oman haikuni:

                                                     
                                                        Kaiken kantavat
                                                        ja kaiken kattavat.
                                                         Lumi ja rakkaus.

Täytyy myös antaa samalla kehuja suomentajalle (Annikki Suni). Kirjassa on runsaasti haikuja. Kolmen säkeen ja seitsemäntoista tavun asettama tiukka rajoite on varmasti suuri haaste käännökselle. En tiedä kuinka paljon käännöksien kanssa on näissä kohden tuskailtu, mutta lopputulos on ainakin hyvä!

**************************
Lumi bongattu kirjaston lumi ja jää-aiheiselta pöydältä

Leonardo da Vinci - keskeneräisen mestari

Walter Isaacson: Leonardo da Vinci
Bazar, 2019
591 sivua

Yhtenä renessanssi-ajan suurmiehenä, jopa kaikkien aikojen suurimpana taidemaalarina pidetty Leonardo di ser Piero da Vinci on mystinen hahmo vailla vertaa. Mystisyys kumpuaa monesta syystä. Taustalla on kiistämätön monipuolisuus, lahjakkuus, havainnointikyky ja mielikuvitus, jotka pitivät Leonardon jo omana aikanaan kiinni maineen syrjässä ja menestyksessä. Leonardo oli taidemaalarin lisäksi keksijä, insinööri, kuvanveistäjä, tiedemies, matemaatikko, kuvanveistäjä ja ehkä vähemmän tunnetusti anatomi, kasvitieteilijä, kirjailija ja jopa muusikkokin.

Leonardosta kirjoitettiin jo hänen elinaikanaan kohtuullisen runsaasti, joten tiedämme paljon hänen elämästään, vielä enemmän hänen työskentelystään, tiedämme useista hänen mestariteoksistaan. Kuka tietää miten paljon vielä upeampia mestariteoksia olisi vielä ollut tulossa, jos hän vain olisi saanut teoksensa valmiiksi. Leonardo on kiistämättä mestarillinen monella alalla, mutta huomattavan heikko saattamaan asioita loppuun saakka. Osittain kyse oli levottomasta, monia eri asioita pohtivasta mielestä, osittain täydellisyyden tavoittelusta (esim. Mona Lisa), osittain kiinnostuksen puutteesta (useat tilaustyöt). Teoksista kuuluisinta, Mona Lisaa, hän maalasi 16 vuotta ja se oli hänellä tavallaan työn alla vielä kuollessaankin. Kymmenien maalikerrosten ja korjausten jälkeenkään se ei hänen omasta mielestään ollut vielä valmis - eli täydellinen.

Walter Isaacsonin teos etenee varsin kronologisesti Leonardon elämänvaiheiden mukaisesti. Lapsuuden vaiheista varmaa tietoa on jäänyt varsin vähän, Leonardo itse on kirjannut ylös vain pari muistoa lapsuudestaan. Mutta 14-vuotiaana Verrochion oppipojaksi päästyään, hänestä alkaa olla enemmän tietoa. Hän myös piti itse runsaasti työpäiväkirjoja, joiden arvo on ollut meille jälkipolville mittaamaton.

Kirjaa lukiessani huomasin että minulla oli ennakkoon runsaasti tiedon rippeitä Leonardosta, mutta kirja toi minulle tiedon murusiin myös runsaasti lisävaloa. Esimerkkinä, tiesin että Leonardo hallitsi peilikirjoituksen, mutta en tiennyt aiemmin, että hän kirjoitti käytännössä kaiken, ainakin itselleen tarkoitetut tekstit, peilikirjoituksena. Jäin pohtimaan oliko kyseessä "salailuyritys", jonkinlainen lukihäiriö vai mistä tämä lopulta johtui. Oli miten oli, kaikki tämän kaltaiset, pienet erikoisuudet lisäävät mystisyyden verhoa Leonardon yllä.

Isaacson avaa kirjassaan myös meille maallikoille miksi tai millä tavalla tietyt Leonardon teokset ovat ainutlaatuisia, mitä Leonardo teki paremmin kuin muut, mitä muut hänen aikalaisensa eivät osanneet.

Erinomainen esimerkki Leonardon mielenkiinnosta ja huomiointikyvystä on se, että vanhemmalla iällä hänen mielenkiintonsa anatomiaan kasvoi niin paljon, että hän alkoi osallistumaan ja suorittamaan ruumiinavauksia ja alkoi tutkia ihmiskehon salaisuuksia. Esimerkiksi aorttaläpän toiminnasta hänen mielipiteensä ei saanut kannatusta 450 vuoteen. 1960-luvulla tutkimusryhmä totesi, että Leonardo on todennäköisesti oikeassa ja vasta muutama vuosi sitten se osoitettiin kiistatta oikeaksi.

Kaiken kaikkiaan Isaacsonin Leonardo da Vinci on kiehtova teos, joka tiiliskivimäisestä olemuksestaan huolimatta vangitsi minut mukaansa jopa siinä määrin, että minulla oli pakko kuljettaa kirjaa mukanani ja lueskella sitä työpäivän taukojen aikana. Ehdottomasti yksi kiinnostavimpia ja kiehtovimpia elämäkertoja, joita olen viime vuosina lukenut.

****************************
Leonardo da Vinci ostettu kirjakaupasta