Antti Tuomainen: Pikku Siperia - joko nyt profeetta myös omalla maallaan?

Antti Tuomainen: Pikku Siperia
Like, 2018
296 sivua


Sanon sen suoraan - olen ainakin jossain määrin Antti Tuomaisen fani. Vaikka muutenkin tuon blogissani ilmi vain omaa mielipidettäni kustakin kirjasta, enkä siis edes yritä tehdä mitään objektiivisia arvioita, on Tuomaisen kohdalla minulla suuria vaikeuksia edes aloittaa kirjaa olettamatta, että se tulee olemaan täyttä kultaa. Olen lukenut kaikki Tuomaisen kirjat ja pitänyt niistä jokaisesta - paljon. Erityisesti Parantaja ja Synkkä niin kuin sydämeni ovat jättäneet vahvan tunnejäljen minuun ja jälkimmäinen on mielestäni edelleen yksi parhaita suomalaisia jännäreitä. Koskaan.

Pari edellistä kirjaa (Mies joka kuoli ja Palm Beach Finland) ovat olleet varsin vahvasti huumoripainotteisia, jopa niin, että niiden kutsuminen jännäriksi on vähän kyseenalaista. Ennen uusimman kirjan ilmestymistä, minun annettiin ymmärtää, että Pikku Siperian myötä mentäisiin takaisin synkempään tyyliin (kuten Kaivos tai Synkkä niin kuin sydämeni), mutta lopulta ainoa joka tuntui muuttuvan synkemmäksi, oli kirjassa vallinnut säätila. Kirja ei ollut pettymys, mutta koin, että minun ennakko-odotuksiani vain oli muokattu väärään suuntaan ja sen vuoksi minulla itsellä oli aluksi pieniä sopeutumisvaikeuksia. Huumoria tai jännitystä, Tuomainen kirjoittaa silti aina hyvin ja upean kuvailevalla kielellä.

Pikku Siperia on mustan humoristinen jännäri pienen kylän Joel Huhta-nimisestä papista. Joelin elämää mullistavat niin henkilökohtaisen elämän yllättävät uutiset, kuin kylään tipahtava, oletettavasti omaisuuksien arvoinen meteoriittikin. Näiden tapahtumien jälkeen ei enää ole selvää kuka on ystävä, kuka on vihollinen. Uskonmiehen usko ja luottamus ovat koetuksella, mutta päättäväisyyttä miehellä silti riittää.

Tuomaisen vahvuuksia on erityisesti se, että lukijan on helppo asettua päähenkilön asemaan ja kuvitteellisetkin paikat tulevat varsin todentuntuiseksi.  Niin kävi tälläkin kertaa. Hurmevaaran paikat ja maisemat elivät vahvana mielessäni. Näin jälkikäteen tuntuukin melkein siltä, että olisin nähnyt elokuvan.

Henkilögalleriasta löytyy uskossaan horjuvan Joelin lisäksi mm. alkoholiongelmainen ex-rallikuski, itäeurooppalaisia gangstereita, ja koko joukko kylän väkeä, jotka ovat kukin omalla tavallaan erikoisia persoonia ja lähes jokaisella on luurankoja kaapeissa tai koiria haudattuna...

Tuomainen on tällä hetkellä yksi suosituimmista, ellei jopa suosituin suomalaiskirjailija maailmalla. Ei pelkästään se, että hänen kirjojaan käännetään useille kielille, vaan niitä myös oman käsitykseni mukaan myydään ulkomailla varsin komeita määriä, ja se ei ole suomalaisille kirjailijoille jokapäiväistä. Monia suomalaisia kirjailijoita käännetään eri kielille, mutta usein myyntimäärät ovat kuitenkin aika vaisuja. Tuomaisen kirjoja on käännetty toistaiseksi 28 kielelle. Tuntuukin siltä, että Tuomainen on suositumpi ulkomailla kuin kotimaassaan ja olen vakaasti sitä mieltä, että Tuomainen ansaitsisi lisää arvostusta nimenomaan Suomessa. Mutta valloittakoon ensin maailman, kyllä Suomi perässä tulee!

"Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan", sanotaan, mutta toivoisin kyllä, että Tuomainen tulisi Suomessakin suurten lukijamassojen tietoisuuteen. Ainakaan myyntitilastojen perusteella niin ei vielä ole käynyt. Pikku Siperia on jo Tuomaisen kahdeksas romaani. Kahdesta on tekeillä elokuva. Lakki pois päästä - soittakaa Porilaisten marssi! Antti Tuomainen on suomen kirjallisuuden suurimpia vientitoivoja ja yksi suosikkikirjailijoitani, niitä joiden uusin teos on aina hankittava!

*******************
Pikku Siperia ostettu kirjakaupasta

Betoniporsas - yhteiskuntasatiiri parhaasta päästä

Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas
Johnny Kniga, 2018
220 sivua


Mikko-Pekka Heikkisen kirjojen tyyli on sellainen, että kun luen niiden takakansitekstin, olen kahden vaiheilla - joko kirja on todella hauska ja hyvä, tai sitten sen huumori menee pahasti yli, eikä jaksa kantaa koko kirjan mittaa. Terveiset Kutturasta nauratti Etelä- ja Pohjois-Suomen välisellä sisällissodalla, Jääräpää kuntaliitoksilla, Poromafia Lapin jengisodilla ja moottorikelkkajengeillä. Kaikissa kirjoissa nauretaan enemmän tai vähemmän myös stereotypioille ja etelän ja pohjoisen kulttuurieroille. Betoniporsas heittää lisää vettä myllyyn ja ottaa huumorin kohteeksi maahanmuuttokritiikin, tai tässä tapauksessa maaltamuuttokritiikin.

Eli juonikuvio on yksinkertaisuudessaan se, että Suomen maakunnat ovat romahtaneet. Romahtaminen aiheuttaa valtaisat ihmisvirrat maaseudulta Helsinkiin ja pian Kaivopuistossa onkin Punaisen Ristin pakolaisleiri. Helsinkiläismielisyys nostaa päätään ja radikalisoituneet Punavuorelaiset hipsterit päättävät ottaa ohjat omiin käsiinsä ja palauttaa Stadin stadilaisille.

Heikkisen oma tausta helsinkiläistyneenä Kainuun kasvattina antaa pohjan, jolla Heikkinen löytää pienimmätkin kohteensa piikittelevälle, mutta hyväntahtoiselle huumorilleen, niin stadilaisia kuin maalaisiakin kohtaan. Toisaalta pikaisen juonikuvion lukemisen perusteella kirjan idea on sellainen, että se voisi olla vain yksi sketsi lauantai-illan viihdeohjelmassa, ja se on vaarallinen asetelma kun olet aloittamassa lukemaan kirjaa. Heikkinen onnistuu repimään ideastaan niin paljon irti, että kirja kuitenkin kantaa alusta loppuun saakka vailla ongelmia. Yhteiskuntakritiikki täysin läskiksi ja överiksi lyödyllä huumorilla on oma taiteenlajinsa, ja sen Heikkinen osoittaa jälleen osaavansa mestarillisesti.




Tämän tyyppisessä kirjassa ei ehkä voi muuta odottaakaan, kuin että henkilöt ovat tavalla tai toisella stereotyyppisiä tai "sketsihahmomaisia". Kaikki ovat jollain tapaa ärsyttäviä, jollain tapaa sympaattisia. Omaksi suosikikseni nousi "Suikkari-Moelanen", joka kuljeskelee aina köysi vyölaukussaan, kun eihän sitä koskaan tiedä, milloin on oikea aika hirttäytyä. Suikkari ei suinkaan ole suosikkini itsetuhoisuutensa vuoksi, vaan sen vuoksi, että jollain tapaa hänestä huokuu yleensäkin kainuulaisuuden ydin.

Nauroin lukiessani niin sirkkaburgereita ja erikoisoluita nautiskeleville äärihipstereille, kuin hiukan yksinkertaisille maalaisillekin, niin "aitostadilaisuudelle" kuin "punavihermädätyksellekin". Maahanmuutto- ja rasismikeskustelut lähtevät usein väärille urille, kun tunteet nousee pintaan. Joskus vakavan aiheen käsittely vain onnistuu parhaiten huumorin keinoin, vaikka riskinsä siinäkin on. Betoniporsas oli kuin täsmäisku viime vuosien suomalaiseen yhteiskuntaan. Omassa kategoriassaan loistava teos.

                  
******************
Betoniporsas tarttui käteeni kirjastosta

Täydellisyyttä hipovan sarjan kahdeksas osa

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa (alkup. Thrice the brinded cat hath mew´d)

Bazar, 2018

367 sivua

Alan Bradleyn kirjoittama Flavia de Luce – sarja on ehtinyt jo kahdeksanteen osaansa, eikä sarja ainakaan omalta osaltani osoita mitään hiipumisen tai lässähtämisen merkkejä. Kolmasti naukui kirjava kissa on aivan yhtä viihdyttävä ja loistelias kuin seitsemän edeltäjäänsäkin.

12-vuotias Flavia de Luce on nokkela esiteini, harrastelija salapoliisi ja kemian nero. Liian hyvää ollakseen totta? Kyllä. Flavian suurin murhe on sama kuin monella muulla samanikäisellä – sisarukset! Välit vanhempiin siskoihin ovat tulenkatkuiset, ja de Lucen kartanoon muuttanut serkkutyttökin vain pahentaa yleistä ilmapiiriä. Tai ainakin Flavian mielentilaa.

Flavia on joutunut palaamaan takaisin kotiin tyttöjen sisäoppilaitoksesta Kanadasta, eikä vastaanotto kotona ole lämpöinen. Isä on joutunut sairaalaan, eikä sisaruksetkaan vaivaannu toivottamaan Flaviaa tervetulleeksi takaisin kotiin. Saadakseen mielensä pois sairaasta isästään, Flavia tekee palveluksen paikallisen pastorin vaimolle. Tehtävää suorittaessaan Flavia löytää kuolleen miehen, ja hups! Utelias mieli lähtee liikkeelle ja harrastelija salapoliisi on jälleen täydessä vauhdissa.

No niin. Sanon sen suoraan: Flavia de Luce-sarja on muodostunut minun suosikkikirjasarjakseni heti avausosasta lähtien, eikä tilanne muutu nytkään. Flavia on roolihahmona huikea, kirjat ovat upeasti kirjoitettuja (luin ensimmäisen osan suomeksi, loput olen lukenut englanniksi). Niissä yhdistyy hieno kielen käyttö, huumori ja jännitystarina. Vaikka kyse on dekkareista, ei kuvailu ole raakaa, niinpä uskallan suositella kirjaa lähestulkoon kaikille.

Käännöksen toimivuudesta en osaa tarkkaa arviota antaa, mutta selailun perusteella ja tarkoitushakuisesti joitakin haastavia kohtia tarkastamalla, totean että suomennos näyttää olevan perin laadukkaasti tehty. Tämän sarjan kirjat sisältävät jonkin verran kohtia, joita on lähes mahdotonta kääntää suomenkielelle sujuvasti. Esimerkiksi sanalle crumpet ei ole varsinaista suomenkielistä vastiketta. Olen joskun nähnyt puhuttavan krumpetista, josta harva suomalainen tietäsi mistä on kyse, tai kuten tässä kirjassa, teeleivästä. Eräs nettisanakirja ”kääntää” tai enemmänkin selittää sanan seuraavasti:

"Suolainen, muodoltaan pyöreä, litteä hiivalla kohotettu kuohkea leivonnainen, joka tarjoillaan paahdettuna voin kera."

Ei siis ihme, että kääntäjä on aika vaikean paikan edessä, kun Flavian päässä ajatukset kulkevat näin:

”She came striding awkwardly across the room and stuck out her hand. Besides stabbing her to death with a crumpet fork, I had no choice but to give it a quick, limp shake.”

”Hän harppoi kömpelösti huoneen poikki ja ojensi kätensä. En voinut kuin kätellä nopeasti ja veltosti, ellen sitten olisi iskenyt häntä kuoliaaksi teeleipien nosteluun tarkoitetulla haarukalla.”

En keksi parempaakaan suomennosta, silti käännös ei pääse tässä kohtaa tekemään kunniaa alkuperäiselle tekstille. Vika ei ole suomentajan, vaan kieltemme välisten erojen.

Minä pidän suuresti Bradleyn, tai Flavian, tavasta käyttää sanoja, varsinkin kun ollaan pikkuvanhan neidin päänsisällä. Pidän tämän tyyppisestä huumorisanailusta ja vanhahtavista puheenparsista, lähestulkoon runollisesta ilmaisusta. Seuraava esimerkkilainaus kertoo paljon Flavian ajattelutavasta ja kaikesta mitä arvostan tässä kirjasarjassa ja osoitus miten oiva kieli englanti on hyvin kirjoitettuna (on toki suomen kielikin):

”The first step in gaining the upper hand is always to seize the moral high ground, and to be able to do this with no more than a single word is nothing short of genius. I also let my jaw fall open in astonishment – which was gilding the lily, perhaps, but if a dab of gold paint here and there – as in the Sistine Chapel, for instance – hadn´t ruined Michelangelo´s reputation, why should it ruin mine?”

”Ensimmäinen vaihe niskan päälle pääsemisessä on moraalisen yliotteen saavuttaminen, ja on yksinkertaisesti nerokasta, jos sen pystyy tekemään yhdellä ainoalla sanalla. Annoin leukani loksahtaa ällistyksestä. Se oli ehkä tarpeetonta koristelua, mutta toisaalta eihän sipaisu kultamaalia siellä täällä pilannut Michelangelonkaan mainetta, esimerkiksi Sikstuksen kappelissa, joten tuskin minunkaan.”

Alan Bradley on minun valittu lääkkeeni mahdollisen lukujumin, tai innostuksen puutteen varalle – ja se toimi jälleen! Ilahduin valtavasti, kun sain tietää, että sarjan yhdeksäs osa on juuri ilmestynyt englanniksi ja että suomennoskin olisi ilmestymässä vielä tänä vuonna! Eli otan suunnaksi kirjakaupan ja pistän välittömästi uusimman tilaukseen!

******************

Thrice the brinded cat hath mew´d ostettu kirjakaupasta, säästelty kirjahyllyssä pahan päivän varalle ja nyt nautiskeltu hartaasti ja kaikella mahdollisella kiireettömyydellä.

Pekka Seppänen: Nyman - Mitä jos Kekkonen vain lavastikin kuolemansa?

Pekka Seppänen: Nyman

Otava, 2018

477 sivua

Kaikkihan sen ”tietää”, että Elvis ei oikeasti kuollut vuonna 1977, mutta hieman tuoreempaa ”tietoa” on se, että presidentti Kekkonen ei oikeasti kuollutkaan vuonna 1986, vaan lavasti oman kuolemansa ja elää tänäkin päivänä New Yorkin Bronxissa valenimellä Nyman. Nyman on Kekkonen, olematta kuitenkaan Kekkonen.

Pekka Seppäselle tämä selvisi jo Kekkosen hautajaisissa vuonna 1986 ja Kekkosen, tai siis Nymanin, toiveesta Pekka Seppänen tuo sen nyt julki myös meille muille. Nyman on humoristinen kurkistus Suomen lähihistoriaan niin Seppäsen itsensä, kuin myös Nymanin silmin. Molempien muistelmat nivoutuvat yhteen heidän ystävyytensä ja yhteisten tapaamisten kautta.

Oma mielipiteeni kirjasta on kahtia jakautunut. Idea on kaikessa älyttömyydessään loistava! Toisella tavalla rakennettuna tästä olisi tehnyt vaikka Nyman-trilogian, jossa olisi voinut käydä historian vuosikymmeniä entistä tarkemmin ja yliampuvammin läpi. Nyman sisältää ajoittain ilahduttavaa kielellistä ilotulitusta, lyyriseksi intoutuvaa kuvailua ja erinomaista huumoria. Toisaalta jo ennakkoon pelkäsin, miten huumorikirja jaksaa kantaa lähes 500 sivun verran, eikä se minun kohdallani sitä koko ajan tehnytkään. Toivon toki, että muiden lukijoiden kohdalla on toisin.

”Venäläis-turkkilaiset saunat ovat kohteliaasti sanottuna askeettiset, mutta se ei näytä haittaavan Nymania, joka esittelee saunatiloja kuin omiaan. Hänen suosikkinsa on kuumin, venäläinen sauna, joka on omaan järvisuomalaiseen makuuni liian kuiva ja kireä. Puu ei kuiskaile eikä löyly suutele kehoa, vaan päinvastoin hakeutuu haavapaikkoihin ja täräyttää varoittamatta hartioihin ja päälakeen. Tämä on kovien ja kivisten miesten ja naisten sauna.”

Nymanin hirtehinen tyyli löytää varmasti tiensä monien suomalaisten lukijoiden sydämiin. En osaa tarkalleen sanoa miksi, mutta tätä lukiessa minun mieleeni tuli monta kertaa Nätti-Jussi. Jotain samanlaista veitikkamaisuutta ja tarinaniskijämäisyyttä oli myös Nymanin hahmossa. Lasse Lehtisen Nätti-Jussi-kirjassa tosin tyydyttiin 250 sivuun ja siinä mitassa kirjan huumori kesti alusta loppuun saakka loistavasti.

Toivottavasti kukaan ei ymmärrä minua väärin.  Nyman ei missään nimessä ole huono kirja! Viihdyin sen parissa, vaikka sitä olisi mielestäni pitänytkin tiivistää ja typistää, melko reilustikin. Oli suhtautumisesi Kekkoseen ihaileva tai vihastunut, tai vaikka välinpitämätön, on kirjassa jotain kaikille hyvän huumorin lukijoille.

”-Ihminen uskoo vain siihen, mihin pystyy uskomaan. Tosiasioilla ei voi vaikuttaa ihmisiin, sillä jokainen tulkitsee tosiasiat niin kuin haluaa. Tosiasiat eivät kumoa uskomuksia, vaan vahvistavat niitä.

- Eli?

-Kansanjoukkoihin ei kannata vedota puhumalla totuutta. Kansanjoukoille pitää kertoa, mitä ne haluavat kuulla.”

Suosittelen Nymania lämpimästi huumorin ja Kekkosen ystäville…ja vihamiehille. Onhan se nyt ihme, jos tämä ei saa paatuneempaakin lukijaa nauramaan useaan otteeseen. Täydellinen teos se ei ole, mutta mikäpä kirja siihen olisi vielä yltänyt. Kannattaa jättää suosiolla napostelu vähemmälle tämän kirjan lukemisen aikana, muuten vaarana on vetää elintarvikkeita henkeen naurupyrähdysten aikana.

Juha Hurme: Niemi - Finlandian arvoinen humoristinen historiikki

Juha Hurme: Niemi
Teos, 2017
448 sivua

Niemi on kirja historiasta, maailmankaikkeuden synnystä aina vuoteen 1809 saakka, nykyisin Suomena tunnetun niemimaamme näkövinkkelistä. Maailmanhistorian läpiluotaamisen lisäksi Hurme onnistuu mielestäni kirjansa kautta alleviivaamaan suomalaisuutta tai ainakin pientä osaa siitä, ehkä tahattomasti, ehkä tarkoituksella.

Pieni ja piskuinen kansamme onnistuu olemaan tämän kirjan tavoin samanaikaisesti suuruudenhullu ja korostetun vaatimaton. Eikö ole nimittäin juuri suomalaisella tavalla suuruudenhullua kirjoittaa kirja maailmanhistoriasta Suomen näkökulmasta? Ihan samalla suuruudenhullulla tavallahan me kuvittelemme olevamme aina ennakkosuosikkien joukossa Euroviisuissa ja vähintäänkin jokaisessa jääkiekkoturnauksessa ja otamme ilon irti aina kun Suomi mainitaan jossain merkittävässä (tai edes oletetusti merkittävässä) yhteydessä.

Toisaalta meissä samanaikaisesti ylikorostuu myös se vaatimattomuus. Joku mielensäpahoittaja saattaisi ajoittain pitää Hurmeen kirjoitusta suomalaisvastaisena, niin voimakkaasti syrjäinen asemamme ja pienoinen kansamme välillä perspektiiviin asetetaan.

Toki tämän kahtiajakaantuneen ajattelutavan osaa moni muukin kansa, mutta suomalaiseen tapaan kuuluu vielä se erityispiirre, että luulemme olevamme merkittäviä asioissa, joissa emme ole, ja olemme vaatimattomia silloin, kun olisi syytä ottaa vähän kunniaa, jopa röyhistää rintaa. Eli aina väärässä kohtaa. Vain Suomessa hävittyä sotaa juhlitaan voittona ja voitettua jääkiekon maailmanmestaruutta väärin voitettuna. Mutta sinne saakka Niemi ei tosiaankaan historian kertauksessaan yllä, palatkaamme siis alkuun.

Tai siis, hetkinen! Alkuun? Kirjahan alkaa siitä, kun Aino syntyy Suomeen vuonna 2017. Tämä on kuitenkin silmänlumetta, sillä Ainoa edeltävien 100 sukupolven nopealla linkityksellä pääsemme aikaan ennen kuin ihminen aloitti ajanlaskun.

”Näin kätevästi pystyimme siirtymään käyttämämme ajanlaskun ulkopuolelle vain kahdella bussilastillisella nuoria äitejä. Näiden kahden bussin kyydissä on ketju, jonka viimeinen lenkki synnytti ihanan tyttövauvan vuonna 2017, Ainon.”

Ajanlaskun alku, tai edes ihmisrodun alku ei vielä riitä Hurmeelle. Ajallisesti tarina alkaa jo universumin alkulähteiltä. Maailmankaikkeuden syntyä ja sen alkuvaiheita, ensimmäistä muutamia miljardeja vuosia, kuvatessaan Hurme toi minulle mieleen jonkinlaisen Esko Valtaojan ja Markus Kajon yhdistelmän. Hurme onnistuu yhdistämään Valtaojan kyvyn selittää universumin salaisuudet kansantajuisesti ja Kajon hirtehisen, vakavanaamaisen, mutta silti ajoittain ylilyövän huumorin. Tähän kun vielä yhdistetään läpi kirjan kantava kielellinen monimuotoisuus, saadaan aikaiseksi Finlandia-palkinnon ansainnut lukuelämys. Olen varma, että tämä minua ihastuttanut piirre osoittautuu monelle ärsyyntymiskynnyksen ylittäväksi tekijäksi. Kun samassa kappaleessa puhutaan sujuvasti tietokirjamaisella termistöllä neoliittisesta kivikaudesta ja homeerisesta runoudesta, ja puhekielisillä ilmaisuilla, kuten ”nahkarotsit”, ”läpät” ja ”huudit”, on vaikea päättää onko Niemi hauskin tietokirja vai opettavin humoristinen viihderomaani pitkään aikaan.

”Kun Helsingforsista kerran on puhe, on syytä selvittää myös Pasilan arvoitus. Miksi Pasila on ruotsiksi Böle? Böle-sana on sydänkeskiaikaista perua, sillä tarkoitetaan pientä kylää tai yksittäistä taloa. Suomeksi böle vääntyi mukavasti kauniiksi sanaksi pyöli. Autioksi jäänyt tönö tai kyläpahanen on vastaavasti ödisböle eli autiopyöli. Hienoja sanoja! On siis aivan ymmärrettävää, että Pasilan nimi on Böle. Sen sijaan on mahdotonta hyväksyä, että Bölen nimi on Pasila. Mikä vitun Pasila? Pyöli sen pitäisi olla.”

Hurme on aikaisemmin kirjoittanut kirjan Hullu psykoosiin jouduttuaan. Niemi intoutuu, esimerkiksi Agricolan ajan suomenkielen kehityksestä kertovassa luvussa, sellaiseen lentoon, että lukijankin päässä alkaa todellisuuden taju hämärtymään. Kalevalasta sensuroitujen säkeiden vertaaminen saman aikakauden kiinalaisiin tai ranskalaisiin kirjallisiin tuotoksiin saa lukijan tuntemaan kevyttä myötähäpeää nuoren kielemme puolesta, mutta samalla toteamaan tämän olevan merkittävä osa meidän kulttuurihistoriaamme, ja vieläpä aidon ylpeästi! Alatyylisellä huumorilla on maailmassa ja Suomessakin (tai siis Niemellä) pitkä historia, mutta sitä olisi omasta mielestäni voinut jättää myös paljon vähemmälle. Siitä, ja tietyistä kirjoittajan omista, tekstin läpi paistavista asenteista, kirja saa omassa mielessäni ainoat pienet miinuspisteet.

Kokonaisuutena Niemi on nerokas kirja! Se on omalla tavallaan kepeää, vaan ei nopeaa, saatikka tyhjänpäiväistä luettavaa. Ainakin minä ehdotan tuleville lukijoille, että kirjaa luetaan keskittyneesti, joskaan ei turhan vakavamielisesti. Mikäli et Niemeä ole vielä lukenut, suosittelen vahvasti ottamaan lukulistalle!

********************

(Luin Niemen lainaksi saamastani kappaleesta, mutta tulen varmasti kirjan hankkimaan itselleni!)