Jari Salonen: Kuokkavieraat

Jari Salonen: Kuokkavieraat
Otava, 2016
368 sivua


Pienessä Lauttalan kaupungissa vietetään paikallisen miljoonärin tyttären häitä. Päihtynyt hääväki ajattelee morsiamenryöstön kuuluvan ohjelmaan, mutta jossain vaiheessa käy selväksi, että tällä kertaa onkin tosi kyseessä. Keskusrikospoliisin Jukka Zetterman on "siirretty erikoistehtäviin", eli alennettu selvittelemään murtosarjaa, mutta siitäpä löytyykin linkki myös morsiamen kaappaukseen.

Ennen kirjan lukemista seuraamieni keskustelujen ja kuulemieni kommenttien mukaan Jari Salosen parin vuoden takainen, Zetterman-sarjan avausosa, Kuokkavieraat,  tulisi olemaan mukavan leppoisa, jopa hidas ja viipyilevä dekkari, jossa on sympaattinen päähenkilö (Suomen Wallanderiksikin kehuttu), mutta hieman arvattava juoni. Ja sitä kaikkea se lopulta olikin.

Jännärien ja dekkarien tärkein pääelementti, ainakin minulle, on juoni, joka pitää otteessaan ja tarjoaa yllätyksiä. Kuokkavieraat piti kyllä otteessaan, mutta yllätyksiä se ei tarjonnut. Oikeastaan jokainen juonen käänne, oli tällä kertaa melko yllätyksetön. Vaikka viihdyin matkalla, en missään vaiheessa yllättynyt. Siitä pitkä miinus.

Samaan aikaan on kyllä todettava, että tarina muuten piti otteessaan ja päähenkilö, Jukka Zetterman, tuo ikääntyvä, eroprosessia läpikäyvä ja urallaan alamäessä oleva suomalainen mies on pienoisesta kirjallisuuskliseisyydestään huolimatta aika sympaattinen. Näin ollen tarina oli mukavaa ja sujuvaa luettavaa. Siinä missä Zetterman on lähes yksinomaan miellyttävä hahmo, kirjasta löytyy suuri joukko muita hahmoja, jotka taas aiheuttavat erinäisiä negatiivia tunteita. Ylikonstaapeli Harju ei tunnu koskaan saavan sanottua lausetta loppuun ja sekös alkoi ärsyttämään pidemmän päälle, Zettermanin esimiehen lempinimi, "Opettaja", kuulosti jotenkin väkisin keksityltä (aivan kuten "Syyskuu" Ari Rädyn Syyskuun viimeinen - kirjassa) ja se vaivasi koko kirjan ajan. Puhumattakaan Zettermanin ex-vaimosta, joka on kaikkiaan aika lattea ja yksipuolinen kuvaus eroavasta naisesta.

Alussa mainitsinkin, että Zettermania on sanottu suomalaiseksi versioksi Wallanderista. Markkinointimielessä ainakin näen yhtäläisyyden hyvinkin. Omasta mielestäni joitain pieniä yhtäläisyyksiä oli myös esimerkiksi Jussi Adler-Olsenin luomaan Carl Mørck-hahmoon. Hänkin on vaimonsa jättämä, työssään käytännössä alennettu (vaikka titteli toisin antaakin ymmärtää) ja jollain tapaa muutenkin samanhenkinen, helposti lähestyttävä hahmo.

 Vaikka Kuokkavieras jättikin lopulta melko keskinkertaisen vaikutelman kokonaisuutena, oli kirjassa jotain niin sympaattista ja viehättävää (ehkä se Mørckmäisyys), että ainakin vielä seuraavan osan tulen lukemaan varmasti. Jotta tuttavuuteni Zettermanin kanssa jatkuisi toisen osan yli, on toisessa osassa onnistuttava juonen kirjoittamisessa paremmin.

******************
Kuokkavieraat ostettu kirjakaupasta
     

Antti Tuomainen: Pikku Siperia - joko nyt profeetta myös omalla maallaan?

Antti Tuomainen: Pikku Siperia
Like, 2018
296 sivua


Sanon sen suoraan - olen ainakin jossain määrin Antti Tuomaisen fani. Vaikka muutenkin tuon blogissani ilmi vain omaa mielipidettäni kustakin kirjasta, enkä siis edes yritä tehdä mitään objektiivisia arvioita, on Tuomaisen kohdalla minulla suuria vaikeuksia edes aloittaa kirjaa olettamatta, että se tulee olemaan täyttä kultaa. Olen lukenut kaikki Tuomaisen kirjat ja pitänyt niistä jokaisesta - paljon. Erityisesti Parantaja ja Synkkä niin kuin sydämeni ovat jättäneet vahvan tunnejäljen minuun ja jälkimmäinen on mielestäni edelleen yksi parhaita suomalaisia jännäreitä. Koskaan.

Pari edellistä kirjaa (Mies joka kuoli ja Palm Beach Finland) ovat olleet varsin vahvasti huumoripainotteisia, jopa niin, että niiden kutsuminen jännäriksi on vähän kyseenalaista. Ennen uusimman kirjan ilmestymistä, minun annettiin ymmärtää, että Pikku Siperian myötä mentäisiin takaisin synkempään tyyliin (kuten Kaivos tai Synkkä niin kuin sydämeni), mutta lopulta ainoa joka tuntui muuttuvan synkemmäksi, oli kirjassa vallinnut säätila. Kirja ei ollut pettymys, mutta koin, että minun ennakko-odotuksiani vain oli muokattu väärään suuntaan ja sen vuoksi minulla itsellä oli aluksi pieniä sopeutumisvaikeuksia. Huumoria tai jännitystä, Tuomainen kirjoittaa silti aina hyvin ja upean kuvailevalla kielellä.

Pikku Siperia on mustan humoristinen jännäri pienen kylän Joel Huhta-nimisestä papista. Joelin elämää mullistavat niin henkilökohtaisen elämän yllättävät uutiset, kuin kylään tipahtava, oletettavasti omaisuuksien arvoinen meteoriittikin. Näiden tapahtumien jälkeen ei enää ole selvää kuka on ystävä, kuka on vihollinen. Uskonmiehen usko ja luottamus ovat koetuksella, mutta päättäväisyyttä miehellä silti riittää.

Tuomaisen vahvuuksia on erityisesti se, että lukijan on helppo asettua päähenkilön asemaan ja kuvitteellisetkin paikat tulevat varsin todentuntuiseksi.  Niin kävi tälläkin kertaa. Hurmevaaran paikat ja maisemat elivät vahvana mielessäni. Näin jälkikäteen tuntuukin melkein siltä, että olisin nähnyt elokuvan.

Henkilögalleriasta löytyy uskossaan horjuvan Joelin lisäksi mm. alkoholiongelmainen ex-rallikuski, itäeurooppalaisia gangstereita, ja koko joukko kylän väkeä, jotka ovat kukin omalla tavallaan erikoisia persoonia ja lähes jokaisella on luurankoja kaapeissa tai koiria haudattuna...

Tuomainen on tällä hetkellä yksi suosituimmista, ellei jopa suosituin suomalaiskirjailija maailmalla. Ei pelkästään se, että hänen kirjojaan käännetään useille kielille, vaan niitä myös oman käsitykseni mukaan myydään ulkomailla varsin komeita määriä, ja se ei ole suomalaisille kirjailijoille jokapäiväistä. Monia suomalaisia kirjailijoita käännetään eri kielille, mutta usein myyntimäärät ovat kuitenkin aika vaisuja. Tuomaisen kirjoja on käännetty toistaiseksi 28 kielelle. Tuntuukin siltä, että Tuomainen on suositumpi ulkomailla kuin kotimaassaan ja olen vakaasti sitä mieltä, että Tuomainen ansaitsisi lisää arvostusta nimenomaan Suomessa. Mutta valloittakoon ensin maailman, kyllä Suomi perässä tulee!

"Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan", sanotaan, mutta toivoisin kyllä, että Tuomainen tulisi Suomessakin suurten lukijamassojen tietoisuuteen. Ainakaan myyntitilastojen perusteella niin ei vielä ole käynyt. Pikku Siperia on jo Tuomaisen kahdeksas romaani. Kahdesta on tekeillä elokuva. Lakki pois päästä - soittakaa Porilaisten marssi! Antti Tuomainen on suomen kirjallisuuden suurimpia vientitoivoja ja yksi suosikkikirjailijoitani, niitä joiden uusin teos on aina hankittava!

*******************
Pikku Siperia ostettu kirjakaupasta

C.J. Tudor : Liitu-ukko

C.J. Tudor: Liitu-ukko
WSOY, 2018
424 sivua

12-vuotias Eddie ja hänen kaverinsa jättävät toisilleen koodattuja viestejä liitu-ukkopiirroksina. Eräänä päivänä vuonna 1986 salaperäinen liitumies johdattaa kaverukset silvotun ruumiin luo. Tapahtuma muuttaa kaverusten elämän pysyvästi. 30 vuotta myöhemmin kaikki kaverukset saavat kirjeen - kuvan liitu-ukosta. Pian tämän jälkeen yksi heistä kuolee.

C.J. Tudor kuljettaa esikoiskirjansa tarinaa varmoin ottein vuosien 1986 ja 2016 välillä. Tarina pysyy liikkeessä, kulkee johdonmukaisesti ja pitää mielenkiinnon yllä alusta yllättävään loppuun saakka. Tätä kelpaa suositella trillereiden ystäville. 

Kirjaa tosin markkinoidaan vuoden pelottavimpana kirjana, mitä se ei kuitenkaan mielestäni ollut. Toki Eddien näkemissä painajaisunissa oli melko karmiviakin kohtia, mutta silti mielestäni syyllistytään aikamoiseen liioitteluun, mikä on valitettavan yleistä markkinoinnissa. Kaikessa pitää olla superlatiiveja. Monesti sillä saadaan aikaan vain rajuja pettymyksiä.

Esimerkiksi Stephen King on sanonut Liitu-ukosta: "Jos pidät kirjoistani, pidät myös tästä." Itse en suurta yhtäläisyyttä Kingin kirjoihin Liitu-ukossa näe. Vaan eipä sitä tarvitse ollakaan, kirja pärjää hyvin omillaan. Mutta nyt on riskinä, että moni King-fani pettyy, kun eivät löydäkään yhtäläisyyttä.

Ajan ja paikan kuvaus Tudorilta onnistuu hienosti. 80-luvussa on itselle jotain todella nostalgista ja sitä nostalgiaa tässäkin tunsin pienissä yksityiskohdissa, jotka eivät kuitenkaan vieneet huomiota tarinalta. Monella kirjailijalla on opittavaa Tudorilta juuri siinä, että tarina ei jäisi yksityiskohtien ja nippelien piiloon. Ehkä tästä 80-luvusta johtuen, kirja herätti minussa joitain samanlaisia tuntemuksia kuin Netflix-sarja Stranger Things. Jos vertailu ontuu Kingin kirjoihin, ei tätä voi suoraan verrata Stranger Thingsiinkään. Yhdistävänä tekijänä on vain 80-luku ja esiteini-ikäiset päähenkilöt.

               

Vaikka mielenkiinto pysyikin yllä jatkuvasti ja loppu oli jokseenkin yllättävä, jäi minulle jälkivaikutelma (ei siis huomannut lukiessa), että kirjaa olisi voinut tiivistää varmaan joitakin kymmeniä sivuja lyhyemmäksikin. Ratkaisun jälkeen tuntui, että monia asioita vatvottiin aivan turhaan, mutta kai sillä oli osansa siihen, että loppuratkaisu pääsee yllättämään.

Liitu-ukko ei ehkä hehkutuksesta huolimatta ollut vuoden pelottavin kirja, mutta hyvä ja viihdyttävä trilleri se oli. Luin vastikään viime vuonna ilmestyneen S.K.Tremaynen Tulilapsen ja sen Liitu-ukko päihittää kyllä varsin selvästi.

Liitu-ukko ilmestyy suomeksi 28.8.

*******************

Liitu-ukko luettu kustantajan ennakkokappaleena. Kiitos siitä, WSOY!