Esikoiskirjailijan upea kielellinen taidonnäyte

Tapani Tolonen: Sokeisto
(Otava, 2018)
445 sivua


Kustannusyhtiö Otava ja Otavan kirjasäätiö järjestivät Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan kunniaksi Suomi 2017 romaanikilpailun. Kilpailun tasoa kehuttiin erittäin hyväksi ja luettuani kilpailussa toiseksi tulleen romaanin, Tapani Tolosen esikoisteoksen Sokeisto, on helppo uskoa kilpailun kovatasoisuus.

Sokeisto sijoittuu vuoden 1905 Helsinkiin ja suurlakon kuohuihin. Suomessa kuohuu ja kiehuu. Suomi on melko kollektiivisesti Venäjää vastaan, mutta samalla kuilu työväen ja eliitin välillä on syvä. Eetu, sanomalehden latoja, päätyy myös mukaan vastarintatoimintaan kuitatakseen velkoja ystävälleen Topille. Samalla Eetu, kouluttamaton, joskin lukenut työväen edustaja, rakastuu yläluokkaiseen, naimisissa olevaan Kariniin ja suhteen sopimattomuudesta huolimatta se vie molemmat täysin mukaansa.

Tolosen esikoisromaani sisältää siis historiaa, rakkautta, ihmissuhteita ja politiikkaa. Teemoja ja tematiikkaa löytyy vaikka useankin romaanin aineksiksi, mutta ennen kaikkea Sokeisto on hieno osoitus siitä miten kaunis ja upea kieli suomi on oikein käytettynä. Kirjaa lukiessa tuli eteen tusinoittain kohtia, joita piti lukea useaan otteeseen ja jääd pohdiskelemaan miten asioita voikaan kuvata ja kertoa niin upeasti.

"Voi, miksi Jumala jätti maailman! Miksi tärkeät ja todelliset

asiat tunsi vain aistien horrostilassa, tai yöllä kuutamossa! 

Miksi päivällä asiat olivat mitä olivat, ihmiset vieraita ja pii-

kikkäitä kuin siilit. Miksi hän ei saanut koskea lapsen sormia?

Leikkiä niillä ja sivellä olemattomien rystysten kuoppia?"

Tolonen on kirjoittanut Sokeistoon esimerkiksi yhden viime vuosien kauneimmista seksikohtauksista. Nykykirjallisuudessa seksistäkin kirjoitetaan monenkirjavaan tapaan (on tietysti suotavaakin, että ei mennä aina samalla kaavalla). Jotkut kuvaukset ovat rujoja, rajuja tai jopa rumia, toiset eroottisesti latautuneita, toiset myötähäpeää tai naurunpyrähdyksiä aiheuttavia, vähän noloja. Eetun ja Karinin kohtaus on yksinkertaisesti vain ja ainoastaan kaunis, herkkä hetki, joka kuvastaa nuoren rakkauden tunnetta aidoimmillaan.

Kuten aiemmin tulikin jo mainittua, Sokeisto nappasi toisen palkinnon Suomi 2017 romaanikirjassa. Kilpailun kolme palkittua teosta ovat kaikki nyt julkaistu Otavan toimesta ja tässä kohtaa minua on suuresti alkanut kiinnostaa, että jos Sokeisto oli näin hyvä ja oli kilpailussa toinen, niin miten hyvä mahtaa olla kilpailun voittaja, Pauliina Lindholmin kirjoittama Kommendantti? Se täytynee ottaa luettavaksi kesän aikana.

Sokeistoa suosittelen oikeastaan kaikille kirjojen ystäville. Mikäli pidät historiasta tai romantiikasta, tai ihan vain kielellisesti hyvin kirjoitetusta romaanista, tämä voi olla kirja juuri sinulle!

******************
Sokeisto valikoitui luettavaksi lukupiirimme kautta

Juha Hurme: Niemi - Finlandian arvoinen humoristinen historiikki

Juha Hurme: Niemi
Teos, 2017
448 sivua

Niemi on kirja historiasta, maailmankaikkeuden synnystä aina vuoteen 1809 saakka, nykyisin Suomena tunnetun niemimaamme näkövinkkelistä. Maailmanhistorian läpiluotaamisen lisäksi Hurme onnistuu mielestäni kirjansa kautta alleviivaamaan suomalaisuutta tai ainakin pientä osaa siitä, ehkä tahattomasti, ehkä tarkoituksella.

Pieni ja piskuinen kansamme onnistuu olemaan tämän kirjan tavoin samanaikaisesti suuruudenhullu ja korostetun vaatimaton. Eikö ole nimittäin juuri suomalaisella tavalla suuruudenhullua kirjoittaa kirja maailmanhistoriasta Suomen näkökulmasta? Ihan samalla suuruudenhullulla tavallahan me kuvittelemme olevamme aina ennakkosuosikkien joukossa Euroviisuissa ja vähintäänkin jokaisessa jääkiekkoturnauksessa ja otamme ilon irti aina kun Suomi mainitaan jossain merkittävässä (tai edes oletetusti merkittävässä) yhteydessä.

Toisaalta meissä samanaikaisesti ylikorostuu myös se vaatimattomuus. Joku mielensäpahoittaja saattaisi ajoittain pitää Hurmeen kirjoitusta suomalaisvastaisena, niin voimakkaasti syrjäinen asemamme ja pienoinen kansamme välillä perspektiiviin asetetaan.

Toki tämän kahtiajakaantuneen ajattelutavan osaa moni muukin kansa, mutta suomalaiseen tapaan kuuluu vielä se erityispiirre, että luulemme olevamme merkittäviä asioissa, joissa emme ole, ja olemme vaatimattomia silloin, kun olisi syytä ottaa vähän kunniaa, jopa röyhistää rintaa. Eli aina väärässä kohtaa. Vain Suomessa hävittyä sotaa juhlitaan voittona ja voitettua jääkiekon maailmanmestaruutta väärin voitettuna. Mutta sinne saakka Niemi ei tosiaankaan historian kertauksessaan yllä, palatkaamme siis alkuun.

Tai siis, hetkinen! Alkuun? Kirjahan alkaa siitä, kun Aino syntyy Suomeen vuonna 2017. Tämä on kuitenkin silmänlumetta, sillä Ainoa edeltävien 100 sukupolven nopealla linkityksellä pääsemme aikaan ennen kuin ihminen aloitti ajanlaskun.

”Näin kätevästi pystyimme siirtymään käyttämämme ajanlaskun ulkopuolelle vain kahdella bussilastillisella nuoria äitejä. Näiden kahden bussin kyydissä on ketju, jonka viimeinen lenkki synnytti ihanan tyttövauvan vuonna 2017, Ainon.”

Ajanlaskun alku, tai edes ihmisrodun alku ei vielä riitä Hurmeelle. Ajallisesti tarina alkaa jo universumin alkulähteiltä. Maailmankaikkeuden syntyä ja sen alkuvaiheita, ensimmäistä muutamia miljardeja vuosia, kuvatessaan Hurme toi minulle mieleen jonkinlaisen Esko Valtaojan ja Markus Kajon yhdistelmän. Hurme onnistuu yhdistämään Valtaojan kyvyn selittää universumin salaisuudet kansantajuisesti ja Kajon hirtehisen, vakavanaamaisen, mutta silti ajoittain ylilyövän huumorin. Tähän kun vielä yhdistetään läpi kirjan kantava kielellinen monimuotoisuus, saadaan aikaiseksi Finlandia-palkinnon ansainnut lukuelämys. Olen varma, että tämä minua ihastuttanut piirre osoittautuu monelle ärsyyntymiskynnyksen ylittäväksi tekijäksi. Kun samassa kappaleessa puhutaan sujuvasti tietokirjamaisella termistöllä neoliittisesta kivikaudesta ja homeerisesta runoudesta, ja puhekielisillä ilmaisuilla, kuten ”nahkarotsit”, ”läpät” ja ”huudit”, on vaikea päättää onko Niemi hauskin tietokirja vai opettavin humoristinen viihderomaani pitkään aikaan.

”Kun Helsingforsista kerran on puhe, on syytä selvittää myös Pasilan arvoitus. Miksi Pasila on ruotsiksi Böle? Böle-sana on sydänkeskiaikaista perua, sillä tarkoitetaan pientä kylää tai yksittäistä taloa. Suomeksi böle vääntyi mukavasti kauniiksi sanaksi pyöli. Autioksi jäänyt tönö tai kyläpahanen on vastaavasti ödisböle eli autiopyöli. Hienoja sanoja! On siis aivan ymmärrettävää, että Pasilan nimi on Böle. Sen sijaan on mahdotonta hyväksyä, että Bölen nimi on Pasila. Mikä vitun Pasila? Pyöli sen pitäisi olla.”

Hurme on aikaisemmin kirjoittanut kirjan Hullu psykoosiin jouduttuaan. Niemi intoutuu, esimerkiksi Agricolan ajan suomenkielen kehityksestä kertovassa luvussa, sellaiseen lentoon, että lukijankin päässä alkaa todellisuuden taju hämärtymään. Kalevalasta sensuroitujen säkeiden vertaaminen saman aikakauden kiinalaisiin tai ranskalaisiin kirjallisiin tuotoksiin saa lukijan tuntemaan kevyttä myötähäpeää nuoren kielemme puolesta, mutta samalla toteamaan tämän olevan merkittävä osa meidän kulttuurihistoriaamme, ja vieläpä aidon ylpeästi! Alatyylisellä huumorilla on maailmassa ja Suomessakin (tai siis Niemellä) pitkä historia, mutta sitä olisi omasta mielestäni voinut jättää myös paljon vähemmälle. Siitä, ja tietyistä kirjoittajan omista, tekstin läpi paistavista asenteista, kirja saa omassa mielessäni ainoat pienet miinuspisteet.

Kokonaisuutena Niemi on nerokas kirja! Se on omalla tavallaan kepeää, vaan ei nopeaa, saatikka tyhjänpäiväistä luettavaa. Ainakin minä ehdotan tuleville lukijoille, että kirjaa luetaan keskittyneesti, joskaan ei turhan vakavamielisesti. Mikäli et Niemeä ole vielä lukenut, suosittelen vahvasti ottamaan lukulistalle!

********************

(Luin Niemen lainaksi saamastani kappaleesta, mutta tulen varmasti kirjan hankkimaan itselleni!)