Lukukoukun varjo-Finlandia, eli vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaat, osa 2/3

Toisessa osassa omaa pientä varjo-Finlandiaani (linkki ensimmäiseen osaa tässä), ovat esittely ja kommentointi vuorossa Johanna Venhon Ensimmäinen Nainen ja Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä.

Ensimmäinen nainen

Sylvi Kekkonen muistetaan ennen kaikkea roolistaan presidentti Urho Kekkosen puolisona, mutta tällä naisella oli monta muutakin roolia, joita kaikkia kirja tuo sopivasti esiin - Presidentin puolisona, "ensimmäisenä naisena", koko kansan äitihahmona, lasten äitinä, miniöiden kanssa huonosti toimeen tulevana anoppina, kirjailijana, mutta ennen kaikkea naisena.

Ensimmäinen nainen on fiktiivinen, historiallinen romaani. Sen ei ole tarkoitus olla aito elämäkerta, vaan sukellus historialliseen henkilöön fiktion ja taiteellisen vapauden keinoin, samoin kuin esimerkiksi erinomainen Minna Rytisalon kirjoittama Minna Canthista kertova Rouva C. syksyllä 2018.

Kirja esittelee naisen, joka oli sekä ujo että rohkea, vahva ja hauras, lempeä ja jopa ilkeä (miniöitään kohtaan), turvallisuushakuinen ja kapinallinen. Kirjan rakenne on äärettömän mielenkiintoinen. Yhtenä äänenä kirjassa on kuvanveistäjä Essi Renvall, joka luonnostelee Sylvin muotokuvaa ja pohdiskelee kuinka voi kuvata Sylvin monitahoisuutta.  Toisena äänenä toimii Sylvin ja hänen hyvän ystävänsä ja kirjailijakollegansa Marja-Liisa Vartion kanssa. Vartio on tosin jo kuollut, joten keskustelut käydään Sylvin päässä autoa ajaessa tai kävelyretkillä.

Presidentin rouva haluaa ottaa etäisyyttä ja lähtee muutama vuosi aikaisemmin lahjaksi saamallaan Morris Minillä (lahja kuningatar Elisabethilta, tietysti) kohti Kekkosten kesäpaikkaa Suomusjärven Katermassa. Mielessä kaihertaa Urhon naisseikkailut ja niiden ruotiminen julkisuudessa, kirjailijan uran vähättely, koska sattuu olemaan presidentin puoliso, tulehtuneet suhteen miniöiden kanssa ja ehkäpä jopa oman identiteetin pohtiminen kaikkien näiden monien roolien keskellä.

Myös runoilijana tunnetun Venhon loisteliaan kaunis ja runollinen kielenkäyttö ei tule runotaustaa vasten yllätyksenä. Kauniin kielellisen ilmaisun lisäksi Venho tavoittaa Sylvi Kekkosen monitahoisen hahmon tarkasti, tai jos se ei ole historiallisesti tarkkaa, niin ainakin uskottavasti. Lukijana välillä jopa hämmennyin kuinka vahvasti olin Sylvin pään sisällä - näin ja tunsin hänen ajatuksensa. Kaiken kaikkiaan loistava kirja.



Jos se näyttää siltä
Tuppisuinen ja hiukan erakkotyyppinen, vähintäänkin syrjään vetäytyvä herra Lyysälä (tai tuttavallisemmin Lyy) onnistuu loukkaamaan kaikkia ympärillään. Sosiaalisesti kömpelö ja kaikkia tölvivä Lyy ei tosin liiemmälti tunnu edes kaipaavan ihmisiä ympärilleen. Hän on tyytyväinen siihen vähään mitä hänellä elämässään on.

Lyy ei tietystikään ole yksinkertainen hahmo. Hiljaisuudelle ja vetäytyvyydelle on syynsä, joita avautuu lukijalle kirjan edetessä. Lyyn tölväisyjen kohteeksi joutuu joukko erilaisia henkilöitä, jotka värittävät tarinaa omissa rooleissaan.

Teosta on kuvattu milloin surulliseksi, lempeäksi, kauniiksi tai mustaksi komediaksi. Jollain tapaa minä en tavoittanut siitä mitään näistä puolista. Surullisuuden, lempeyden ja kauneuden tilalta itse koin lähinnä vaivautuneisuutta. Mikko Rimmistä on kehuttu, ylistetty ja palkittu. Minun on myönnettävä, että tämä oli minulle ensimmäinen lukemani Rimminen. Tunnen itseni lähinnä tyhmäksi, kun en ymmärrä tämän perusteella kehuja ja suuruutta. Kirja tuntui minusta todella raskassoutuiselta pitkine, raskaine lauseineen. En missään vaiheessa päässyt lukemisessa toivottuun flow-tilaan, vaan kirjaa joutui lukemalla lukemaan. Se kävi jopa työstä.
Neljän ensimmäisen lukemani vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaan joukossa Jos se näyttää siltä on ainoa, josta en voi sanoa pitäneeni.

Kolmas ja viimeinen osio Lukukoukun varjo-Finlandiasta, pyritään saamaan sekin julkaisuun vielä tämän kuun aikana. Vielä ovat käsittelemättä Monika Fagerholmin Kuka tappoi Bambin? sekä Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo.

Lukukoukun varjo-Finlandia, eli vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaat, osa 1/3

Finlandia-palkinto herättää huomiota Suomen kirjallisuuspiireissä vuodesta toiseen. Välillä valinnat puhuttavat, milloin mistäkin syystä. Ikävä varjopuoli kuitenkin useana vuonna on se, että voittaja vie kaiken huomion. Voittajalle palkinto suotakoon, mutta jo se, että on päässyt raadin valitsemaan ehdokkaiden joukkoon, on suuri kunnia.

Finlandia-palkinnot jaettiin tämän vuoden osalta jo Marraskuun lopulla ja palkinto meni Pajtim Statovcin teokselle Bolla (Otava, 2019). Bolla oli ehdokkaista ainoa, jonka olin lukenut siinä vaiheessa kun ehdokkaat julkaistiin. Julkaisen ajatuksiani Finlandia-ehdokkaista kolmessa osassa. Itse asiassa tätä ensimmäistä osaa kirjoittaessani, olen vieläkin siinä tilanteessa, että olen onnistunut lukemaan kuudesta ehdokkaasta vasta neljä. Muut ehdokkaat olivat Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä (Teos, 2019), Monika Fagerholmin Kuka tappoi Bambin? (Teos, 2019), JP Koskisen Tulisiipi (Like, 2019), Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo (Like, 2019) ja Johanna Venhon Ensimmäinen nainen (WSOY, 2019).

Tässä ensimmäisessä osassa käsittelyssä ovat palkinnon voittanut Bolla, sekä Tulisiipi, sillä ne olivat myös kaksi ensin lukemaani teosta tästä ehdokkaiden joukosta.


Bolla
Bolla on Statovcin aiemmin julkaistujen romaanien Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän tavoin ladattu täyteen symboliikkaa, joka vaatii lukijalta välillä paljon, mutta tarinankertojana Statovci on todella etevä. Symboliikka ja vaikeaselkoisuus eivät ole Bollassa kuitenkaan läsnä aivan yhtä voimakkaasti kuin esimerkiksi Kissani Jugoslaviassa.

Bollan tarina on monitahoinen, eikä sen kerroksia saa kovin hyvin avattua lyhyesti. Tarinan päähenkilöt Arsim ja Miloš ovat rakastavaiset. Mahdottomaksi heidän rakkautensa 1990-luvun Pristinassa tekee paitsi se, että Arsim on omalla tahollaan naimisissa, myös se, että he ovat molemmat miehiä ja toinen albaani, toinen serbi, vieläpä sodan syttymisen kynnyksellä. Arsim pakenee sotaa, mutta elämä tuntuu silti menevän vain ojasta allikkoon. Lopulta, sodan jälkeen hän päättää palata Pristinaan etsimään Milošia. 

Bollaa voi kuvailla samoin sanoin, kuin Statovcin aikaisempiakin teoksia: symbolinen, raastava, riipaiseva, jopa järkyttävä... jokin Bollassa oli kuitenkin vielä aiempiakin synkempää ja suoraan sanottuna, tällä kertaa olin jo aikalailla sietorajoillani kaiken rujouden suhteen. Statovci kyllä varmasti ansaitsee Finlandia-palkintonsa, mutta itse olisin suonut sen hänelle jommalla kummalla aiemmista teoksista. Bolla sai minut ahdistumaan liikaa. Tosin ahdistavuudestaan huolimatta teos on kovin puhutteleva, joten ymmärrän sen suosion.

Tulisiipi
Myös JP Koskisen Tulisiipi on melkoisen monipuolinen kirja. Tuotteliaisuudestaan huolimatta en ole vielä aiemmin lukenut yhtäkään Koskisen kirjaa, Ystäväni Rasputin on tosin hyllyn kätköissä jo pitkään vuoroaan odottanut. Tulisiipi onnistuu kohtuullisen tiiviissä muodossaan olemaan historiallinen romaani, joka tapahtuu osin Yhdysvalloissa, osin Neuvostoliitossa ja jossa on koko ajan vahva side myös Suomeen. Sanotaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Kirjan päähenkilönä on poika, jonka nimi Yhdysvalloissa on Charles, perheen kesken Kaarle tai Tulisiipi ja myöhemmin Neuvostoliitossa vielä Gennadikin. Kutsumanimet vaihtelee, mutta Kaarlen unelma pysyy aina samana - hän haluaa lentää!

Ensimmäisen kerran Kaarle yritti lentoon kankaisilla siivillään vajan katolta, valitettavasti matka tyssäsi varsin nopeasti maahan. Perheen keskuuteen jäi elämään lempinimi Tulisiipi. Tavattuaan Charles Lindberghin polte lentää vain kasvoi, varsinkin kun lentäjäsankari kertoi nähneensä Kaarlen silmistä että tästäkin vielä tulisi lentäjä. Ja lentäjä Kaarlesta vielä tuleekin, mutta ensin perheen oli muutettava rakentamaan työläisten paratiisia Neuvosto-Karjalaan.

Tulisiiven kerronta on sujuvaa ja tiivistä. 351 sivuun on saatu mahdutettua ajallisesti vuosikymmeniä, sekä tapahtumallisesti Kaarlen ja hänen perheensä monet vaiheet. Missään vaiheessa kirjassa ei tuntunut viivyttelyä, loppua kohden alkoi jopa vaivaamaan pienoinen kiireen tuntu. Minulle Tulisiipi oli kaikkiaan nautinnollinen lukukokemus. Nyt kun kerran vertaillaan palkinnon voittaneeseen Bollaan, niin olisiko Tulisiipi sitten ollut jopa liian mukavaa luettavaa palkintoa ajatellen? Ainakin Bollan jälkeen se tuntui positiivisella tavalla kevyeltä. Onko taiteen sitten aina oltava ahdistavaa, raflaavaa tai ravistelevaa ansaitakseen palkintoja? Minun mielestäni ei, ja juuri sen vuoksi ei todellakaan olisi ollut minkäänlainen vääryys, mikäli Finlandia-palkinto olisi mennyt Koskiselle.

Juha Hurme: Niemi - Finlandian arvoinen humoristinen historiikki

Juha Hurme: Niemi
Teos, 2017
448 sivua

Niemi on kirja historiasta, maailmankaikkeuden synnystä aina vuoteen 1809 saakka, nykyisin Suomena tunnetun niemimaamme näkövinkkelistä. Maailmanhistorian läpiluotaamisen lisäksi Hurme onnistuu mielestäni kirjansa kautta alleviivaamaan suomalaisuutta tai ainakin pientä osaa siitä, ehkä tahattomasti, ehkä tarkoituksella.

Pieni ja piskuinen kansamme onnistuu olemaan tämän kirjan tavoin samanaikaisesti suuruudenhullu ja korostetun vaatimaton. Eikö ole nimittäin juuri suomalaisella tavalla suuruudenhullua kirjoittaa kirja maailmanhistoriasta Suomen näkökulmasta? Ihan samalla suuruudenhullulla tavallahan me kuvittelemme olevamme aina ennakkosuosikkien joukossa Euroviisuissa ja vähintäänkin jokaisessa jääkiekkoturnauksessa ja otamme ilon irti aina kun Suomi mainitaan jossain merkittävässä (tai edes oletetusti merkittävässä) yhteydessä.

Toisaalta meissä samanaikaisesti ylikorostuu myös se vaatimattomuus. Joku mielensäpahoittaja saattaisi ajoittain pitää Hurmeen kirjoitusta suomalaisvastaisena, niin voimakkaasti syrjäinen asemamme ja pienoinen kansamme välillä perspektiiviin asetetaan.

Toki tämän kahtiajakaantuneen ajattelutavan osaa moni muukin kansa, mutta suomalaiseen tapaan kuuluu vielä se erityispiirre, että luulemme olevamme merkittäviä asioissa, joissa emme ole, ja olemme vaatimattomia silloin, kun olisi syytä ottaa vähän kunniaa, jopa röyhistää rintaa. Eli aina väärässä kohtaa. Vain Suomessa hävittyä sotaa juhlitaan voittona ja voitettua jääkiekon maailmanmestaruutta väärin voitettuna. Mutta sinne saakka Niemi ei tosiaankaan historian kertauksessaan yllä, palatkaamme siis alkuun.

Tai siis, hetkinen! Alkuun? Kirjahan alkaa siitä, kun Aino syntyy Suomeen vuonna 2017. Tämä on kuitenkin silmänlumetta, sillä Ainoa edeltävien 100 sukupolven nopealla linkityksellä pääsemme aikaan ennen kuin ihminen aloitti ajanlaskun.

”Näin kätevästi pystyimme siirtymään käyttämämme ajanlaskun ulkopuolelle vain kahdella bussilastillisella nuoria äitejä. Näiden kahden bussin kyydissä on ketju, jonka viimeinen lenkki synnytti ihanan tyttövauvan vuonna 2017, Ainon.”

Ajanlaskun alku, tai edes ihmisrodun alku ei vielä riitä Hurmeelle. Ajallisesti tarina alkaa jo universumin alkulähteiltä. Maailmankaikkeuden syntyä ja sen alkuvaiheita, ensimmäistä muutamia miljardeja vuosia, kuvatessaan Hurme toi minulle mieleen jonkinlaisen Esko Valtaojan ja Markus Kajon yhdistelmän. Hurme onnistuu yhdistämään Valtaojan kyvyn selittää universumin salaisuudet kansantajuisesti ja Kajon hirtehisen, vakavanaamaisen, mutta silti ajoittain ylilyövän huumorin. Tähän kun vielä yhdistetään läpi kirjan kantava kielellinen monimuotoisuus, saadaan aikaiseksi Finlandia-palkinnon ansainnut lukuelämys. Olen varma, että tämä minua ihastuttanut piirre osoittautuu monelle ärsyyntymiskynnyksen ylittäväksi tekijäksi. Kun samassa kappaleessa puhutaan sujuvasti tietokirjamaisella termistöllä neoliittisesta kivikaudesta ja homeerisesta runoudesta, ja puhekielisillä ilmaisuilla, kuten ”nahkarotsit”, ”läpät” ja ”huudit”, on vaikea päättää onko Niemi hauskin tietokirja vai opettavin humoristinen viihderomaani pitkään aikaan.

”Kun Helsingforsista kerran on puhe, on syytä selvittää myös Pasilan arvoitus. Miksi Pasila on ruotsiksi Böle? Böle-sana on sydänkeskiaikaista perua, sillä tarkoitetaan pientä kylää tai yksittäistä taloa. Suomeksi böle vääntyi mukavasti kauniiksi sanaksi pyöli. Autioksi jäänyt tönö tai kyläpahanen on vastaavasti ödisböle eli autiopyöli. Hienoja sanoja! On siis aivan ymmärrettävää, että Pasilan nimi on Böle. Sen sijaan on mahdotonta hyväksyä, että Bölen nimi on Pasila. Mikä vitun Pasila? Pyöli sen pitäisi olla.”

Hurme on aikaisemmin kirjoittanut kirjan Hullu psykoosiin jouduttuaan. Niemi intoutuu, esimerkiksi Agricolan ajan suomenkielen kehityksestä kertovassa luvussa, sellaiseen lentoon, että lukijankin päässä alkaa todellisuuden taju hämärtymään. Kalevalasta sensuroitujen säkeiden vertaaminen saman aikakauden kiinalaisiin tai ranskalaisiin kirjallisiin tuotoksiin saa lukijan tuntemaan kevyttä myötähäpeää nuoren kielemme puolesta, mutta samalla toteamaan tämän olevan merkittävä osa meidän kulttuurihistoriaamme, ja vieläpä aidon ylpeästi! Alatyylisellä huumorilla on maailmassa ja Suomessakin (tai siis Niemellä) pitkä historia, mutta sitä olisi omasta mielestäni voinut jättää myös paljon vähemmälle. Siitä, ja tietyistä kirjoittajan omista, tekstin läpi paistavista asenteista, kirja saa omassa mielessäni ainoat pienet miinuspisteet.

Kokonaisuutena Niemi on nerokas kirja! Se on omalla tavallaan kepeää, vaan ei nopeaa, saatikka tyhjänpäiväistä luettavaa. Ainakin minä ehdotan tuleville lukijoille, että kirjaa luetaan keskittyneesti, joskaan ei turhan vakavamielisesti. Mikäli et Niemeä ole vielä lukenut, suosittelen vahvasti ottamaan lukulistalle!

********************

(Luin Niemen lainaksi saamastani kappaleesta, mutta tulen varmasti kirjan hankkimaan itselleni!)