Jari Salonen: Kuokkavieraat

Jari Salonen: Kuokkavieraat
Otava, 2016
368 sivua


Pienessä Lauttalan kaupungissa vietetään paikallisen miljoonärin tyttären häitä. Päihtynyt hääväki ajattelee morsiamenryöstön kuuluvan ohjelmaan, mutta jossain vaiheessa käy selväksi, että tällä kertaa onkin tosi kyseessä. Keskusrikospoliisin Jukka Zetterman on "siirretty erikoistehtäviin", eli alennettu selvittelemään murtosarjaa, mutta siitäpä löytyykin linkki myös morsiamen kaappaukseen.

Ennen kirjan lukemista seuraamieni keskustelujen ja kuulemieni kommenttien mukaan Jari Salosen parin vuoden takainen, Zetterman-sarjan avausosa, Kuokkavieraat,  tulisi olemaan mukavan leppoisa, jopa hidas ja viipyilevä dekkari, jossa on sympaattinen päähenkilö (Suomen Wallanderiksikin kehuttu), mutta hieman arvattava juoni. Ja sitä kaikkea se lopulta olikin.

Jännärien ja dekkarien tärkein pääelementti, ainakin minulle, on juoni, joka pitää otteessaan ja tarjoaa yllätyksiä. Kuokkavieraat piti kyllä otteessaan, mutta yllätyksiä se ei tarjonnut. Oikeastaan jokainen juonen käänne, oli tällä kertaa melko yllätyksetön. Vaikka viihdyin matkalla, en missään vaiheessa yllättynyt. Siitä pitkä miinus.

Samaan aikaan on kyllä todettava, että tarina muuten piti otteessaan ja päähenkilö, Jukka Zetterman, tuo ikääntyvä, eroprosessia läpikäyvä ja urallaan alamäessä oleva suomalainen mies on pienoisesta kirjallisuuskliseisyydestään huolimatta aika sympaattinen. Näin ollen tarina oli mukavaa ja sujuvaa luettavaa. Siinä missä Zetterman on lähes yksinomaan miellyttävä hahmo, kirjasta löytyy suuri joukko muita hahmoja, jotka taas aiheuttavat erinäisiä negatiivia tunteita. Ylikonstaapeli Harju ei tunnu koskaan saavan sanottua lausetta loppuun ja sekös alkoi ärsyttämään pidemmän päälle, Zettermanin esimiehen lempinimi, "Opettaja", kuulosti jotenkin väkisin keksityltä (aivan kuten "Syyskuu" Ari Rädyn Syyskuun viimeinen - kirjassa) ja se vaivasi koko kirjan ajan. Puhumattakaan Zettermanin ex-vaimosta, joka on kaikkiaan aika lattea ja yksipuolinen kuvaus eroavasta naisesta.

Alussa mainitsinkin, että Zettermania on sanottu suomalaiseksi versioksi Wallanderista. Markkinointimielessä ainakin näen yhtäläisyyden hyvinkin. Omasta mielestäni joitain pieniä yhtäläisyyksiä oli myös esimerkiksi Jussi Adler-Olsenin luomaan Carl Mørck-hahmoon. Hänkin on vaimonsa jättämä, työssään käytännössä alennettu (vaikka titteli toisin antaakin ymmärtää) ja jollain tapaa muutenkin samanhenkinen, helposti lähestyttävä hahmo.

 Vaikka Kuokkavieras jättikin lopulta melko keskinkertaisen vaikutelman kokonaisuutena, oli kirjassa jotain niin sympaattista ja viehättävää (ehkä se Mørckmäisyys), että ainakin vielä seuraavan osan tulen lukemaan varmasti. Jotta tuttavuuteni Zettermanin kanssa jatkuisi toisen osan yli, on toisessa osassa onnistuttava juonen kirjoittamisessa paremmin.

******************
Kuokkavieraat ostettu kirjakaupasta
     

Norjalaistrilleri, joka ei päästä irti otteestaan

Geir Tangen: Sydämenmurskaaja
Otava, 2018
460 sivua


Geir Tangenin esikoisteos Maestro (Otava, 2017) oli yksi viime vuoden dekkarisuosikeistani. Näin ollen olen odottanut jatkoa toimittaja Viljar Ravn Gudmudsonin ja poliisi Lotte Skeisvollin tarinaan kuin kuuta nousevaa. Sydämenmurskaaja ilmestyikin jo aiemmin kesällä, mutta erinäisistä syistä johtuen kestikin yllättävän pitkään ennen kuin pääsin sitä varsinaisesti lukemaan.

Toimittaja Viljar Ravn Gudmudson saa puhelun pojaltaan Alexanderilta. Alexander on herännyt juhlien jälkeen murhatun tytön vierestä ja välittömästi Alexander onkin pääepäilty.
Kaksi muutakin samoissa juhlissa ollutta nuorta löydetään kuolleena ja todisteet viittaavat mahdolliseen rasistiseen motiiviin, ja johtavat Gudmudsonin ja Skeisvollin kohti norjan uusnatsipiirejä.

Viljar oppii kantapään kautta, että hänen poikansa ei ole puhtoinen pikku poika enää. Samalla hänen oma työnsä ja tutkimuksensa on vaarassa jääviys syistä. Myös Lotten läheinen suhde Viljariin, sekä oman elämän ongelmat aiheuttavat harmaita hiuksia Lotten ammatinharjoittamiseen kyseisten tutkimusten osalta.

Tangen kuljettaa tarinaansa koukuttavasti ja yllätyksiä pursuten. Kirja etenee lyhyinä lukuina ja kohtauksina, ja lähes jokainen luku päättyy jonkinlaiseen yllätykseen tai koukkuun. Kirja on siis kuin minulle kirjoitettu. Tangenin kirjat ovat jokaisen ylisanan arvoisia. Voi olla, että aika on kullannut muistot Maestroon liittyen, mutta minulle jäi mielikuva, että Sydämenmurskaaja olisi ollut jotenkin raaempi kuin Maestro. Tai ainakin se pääsi enemmän minun ihoni alle, mahdollisesti kirjassa esiintyvän seksuaalisen väkivallan ja rasismin vuoksi.

Edellämainittujen asioiden lisäksi kirjassa käsitellään esimerkiksi nuorten sosiaalisia suhteita ja niiden dynamiikkaa. Lisäksi kirja saa ajattelemaan miten ihminen toimii paniikin hetkellä ja miksi virheellinen toiminta on helpompi huomata muissa, vaikka itse tekisi samat virheet vastaavassa tilanteessa.

Ruotsalainen dekkarikirjallisuus on maailmanlaajuinen käsite, mutta mielestäni norjalaiset ovat jo ajaneet ruotsalaisten ohi. Toki ruotsista tulee vielä enemmän huippudekkareita, mutta norjalaiset ovat mielestäni parempia. Tangen, Jo Nesbø, Samuel Bjørk, Ingar Johnsrud ja muutama muu, lyövät kyllä valtaosan ruotsalaisista kollegoistaan, vaikka ruotsalaiset saavatkin enemmän palstatilaa.

En yleensä lue kirjan lopusta kirjailijan kiitoksia tai muita kommentteja, mutta tällä kertaa luin - ja onneksi luinkin. Kirjalle loppusilauksen oikeastaan antoi kommentti siitä, että jotkut saattavat pitää kirjan uusnatsien puheita ja suunnitelemia liioiteltuina, mutta että kirjailija on näitä poiminut oikeasti uusnatsien keskustelupalstoilta, ne eivät ole liioiteltuja tai kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Jälleen joudun odottelemaan trilogian viimeistä osaa, mutta onneksi lukemista riittää kyllä sitä odotellessa enemmän kuin tarpeeksi.


******************
Sydämenmurskaaja luettu lainakirjana

Mario Reading - parempi kuin Dan Brown?

Mario Reading: Salomonin perintö
Karisto, 2016
282 sivua

Salomonin perintö on John Hart-sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa on nimeltään Pyhä Keihäs, joka kannattaa olla luettuna ennen Salomonin perintöä, vaikkei se ihan pakollista olekaan.

Irakissa räjähtää pommi lähellä tienvarsikahvilaa. Kuvajournalisti John Hart ja hänen tulkkinsa Nalan Abuna ovat tapahtumapaikalla ja tulevat vedetyksi keskelle suurempaa tapahtumaketjua, sekä keskelle ns. kuparikäärön etsintää.

Tarina etenee kahdessa eri ajassa, seuraten niin John Hartia, kuin Johannes von Harteliusta. Kirja tarjoilee mielenkiintoista historiaa ja näkemystä esimerkiksi kurdikulttuurista. Minä olen pitänyt niin Dan Brownin, kuin Mario Readinginkin kirjoista juuri siksi, että oikea historia ja fiktio sekoittuvat niin, että rajaa on vaikea huomata. Ennen John Hart-sarjaa Reading kirjoitti mm. erinomaisen Antikristus-trilogian, joka pohjasi Nostradamuksen ennustuksiin. Aivan tämän Antikristus-trilogian tasolle John Hart-sarja ei ole vielä yltänyt, mutta silti kyseessä on varsin mukaansa tempaavaa jännitystä ja perinteistä aarteenmetsästystä Indiana Jones- tai National Treasure-elokuvien tyyliin.

Salomonin perinnössä minua jäi vaivaamaan se, että ainakin oman tuntumani mukaan, tuhannen vuoden takaiset Johannes von Harteliuksen seikkailut olivat nyt isommassa roolissa kuin nykyajan tapahtumat. Itse nauttisin enemmän siitä, jos varsinainen tarina tapahtuisi nykyajassa, ja historia antaisi pohjan tarinalle. 

Pyhän keihään ja Salomonin perinnön tarinaa jatkaa vielä vuonna 2017 suomennettu Soturin sukua, joka täytyneekin ottaa mahdollisimman pian lukuun. Vaikka Salomonin perintö on lukemistani viidestä Readingin romaanista ollut tähän mennessä vähiten suosikkini, on sanottava, että minun mielestäni Mario Reading ansaitsisi samanlaisen huomion kuin Dan Brown. Kun katsotaan koko tuotantoa, nostaisin Readingin jopa Brownin edelle, sen verran heikompia ovat Brownin heikoimmat kirjat olleet. Reading taso pysyy tasaisempana

*******************

Salomonin perintö ostettu kirjakaupasta

Täydellisyyttä hipovan sarjan kahdeksas osa

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa (alkup. Thrice the brinded cat hath mew´d)

Bazar, 2018

367 sivua

Alan Bradleyn kirjoittama Flavia de Luce – sarja on ehtinyt jo kahdeksanteen osaansa, eikä sarja ainakaan omalta osaltani osoita mitään hiipumisen tai lässähtämisen merkkejä. Kolmasti naukui kirjava kissa on aivan yhtä viihdyttävä ja loistelias kuin seitsemän edeltäjäänsäkin.

12-vuotias Flavia de Luce on nokkela esiteini, harrastelija salapoliisi ja kemian nero. Liian hyvää ollakseen totta? Kyllä. Flavian suurin murhe on sama kuin monella muulla samanikäisellä – sisarukset! Välit vanhempiin siskoihin ovat tulenkatkuiset, ja de Lucen kartanoon muuttanut serkkutyttökin vain pahentaa yleistä ilmapiiriä. Tai ainakin Flavian mielentilaa.

Flavia on joutunut palaamaan takaisin kotiin tyttöjen sisäoppilaitoksesta Kanadasta, eikä vastaanotto kotona ole lämpöinen. Isä on joutunut sairaalaan, eikä sisaruksetkaan vaivaannu toivottamaan Flaviaa tervetulleeksi takaisin kotiin. Saadakseen mielensä pois sairaasta isästään, Flavia tekee palveluksen paikallisen pastorin vaimolle. Tehtävää suorittaessaan Flavia löytää kuolleen miehen, ja hups! Utelias mieli lähtee liikkeelle ja harrastelija salapoliisi on jälleen täydessä vauhdissa.

No niin. Sanon sen suoraan: Flavia de Luce-sarja on muodostunut minun suosikkikirjasarjakseni heti avausosasta lähtien, eikä tilanne muutu nytkään. Flavia on roolihahmona huikea, kirjat ovat upeasti kirjoitettuja (luin ensimmäisen osan suomeksi, loput olen lukenut englanniksi). Niissä yhdistyy hieno kielen käyttö, huumori ja jännitystarina. Vaikka kyse on dekkareista, ei kuvailu ole raakaa, niinpä uskallan suositella kirjaa lähestulkoon kaikille.

Käännöksen toimivuudesta en osaa tarkkaa arviota antaa, mutta selailun perusteella ja tarkoitushakuisesti joitakin haastavia kohtia tarkastamalla, totean että suomennos näyttää olevan perin laadukkaasti tehty. Tämän sarjan kirjat sisältävät jonkin verran kohtia, joita on lähes mahdotonta kääntää suomenkielelle sujuvasti. Esimerkiksi sanalle crumpet ei ole varsinaista suomenkielistä vastiketta. Olen joskun nähnyt puhuttavan krumpetista, josta harva suomalainen tietäsi mistä on kyse, tai kuten tässä kirjassa, teeleivästä. Eräs nettisanakirja ”kääntää” tai enemmänkin selittää sanan seuraavasti:

"Suolainen, muodoltaan pyöreä, litteä hiivalla kohotettu kuohkea leivonnainen, joka tarjoillaan paahdettuna voin kera."

Ei siis ihme, että kääntäjä on aika vaikean paikan edessä, kun Flavian päässä ajatukset kulkevat näin:

”She came striding awkwardly across the room and stuck out her hand. Besides stabbing her to death with a crumpet fork, I had no choice but to give it a quick, limp shake.”

”Hän harppoi kömpelösti huoneen poikki ja ojensi kätensä. En voinut kuin kätellä nopeasti ja veltosti, ellen sitten olisi iskenyt häntä kuoliaaksi teeleipien nosteluun tarkoitetulla haarukalla.”

En keksi parempaakaan suomennosta, silti käännös ei pääse tässä kohtaa tekemään kunniaa alkuperäiselle tekstille. Vika ei ole suomentajan, vaan kieltemme välisten erojen.

Minä pidän suuresti Bradleyn, tai Flavian, tavasta käyttää sanoja, varsinkin kun ollaan pikkuvanhan neidin päänsisällä. Pidän tämän tyyppisestä huumorisanailusta ja vanhahtavista puheenparsista, lähestulkoon runollisesta ilmaisusta. Seuraava esimerkkilainaus kertoo paljon Flavian ajattelutavasta ja kaikesta mitä arvostan tässä kirjasarjassa ja osoitus miten oiva kieli englanti on hyvin kirjoitettuna (on toki suomen kielikin):

”The first step in gaining the upper hand is always to seize the moral high ground, and to be able to do this with no more than a single word is nothing short of genius. I also let my jaw fall open in astonishment – which was gilding the lily, perhaps, but if a dab of gold paint here and there – as in the Sistine Chapel, for instance – hadn´t ruined Michelangelo´s reputation, why should it ruin mine?”

”Ensimmäinen vaihe niskan päälle pääsemisessä on moraalisen yliotteen saavuttaminen, ja on yksinkertaisesti nerokasta, jos sen pystyy tekemään yhdellä ainoalla sanalla. Annoin leukani loksahtaa ällistyksestä. Se oli ehkä tarpeetonta koristelua, mutta toisaalta eihän sipaisu kultamaalia siellä täällä pilannut Michelangelonkaan mainetta, esimerkiksi Sikstuksen kappelissa, joten tuskin minunkaan.”

Alan Bradley on minun valittu lääkkeeni mahdollisen lukujumin, tai innostuksen puutteen varalle – ja se toimi jälleen! Ilahduin valtavasti, kun sain tietää, että sarjan yhdeksäs osa on juuri ilmestynyt englanniksi ja että suomennoskin olisi ilmestymässä vielä tänä vuonna! Eli otan suunnaksi kirjakaupan ja pistän välittömästi uusimman tilaukseen!

******************

Thrice the brinded cat hath mew´d ostettu kirjakaupasta, säästelty kirjahyllyssä pahan päivän varalle ja nyt nautiskeltu hartaasti ja kaikella mahdollisella kiireettömyydellä.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani - jännäri vai chick-lit?

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani
Gummerus, 2018
469 sivua

Reija Wren saa työkomennuksen Pietariin sisäisenä tarkastajana, kohteenaan suomalaisen firman venäläiset toimipisteet. Taakseen koti-Suomeen Reija jättää häävalmisteluitaan tekevän puolisonsa, Veli-Pekan. Ammattimaiset ambitiot ajavat Reijaa voimakkaasti eteenpäin, päästäkseen pois isänsä varjosta, joka sattuu olemaan samaisen firman hallituksen puheenjohtaja.

Reijan matka saa jo alkuvaiheissaan epäilyttävän startin ja ennen pitkää Reijan toimet Venäjällä saavat jopa vaarallisia piirteitä.

Anniina Tarasovan esikoisteosta on hankalaa lokeroida sen tarkemmin, kuin fiktiiviseksi kaunokirjallisuudeksi. Tarinassa on mukana salamyhkäisyyden ja jännitteiden verkko, mutta varsinainen trilleri se ei ole. Silti uskon löytäväni kirjan useimmiten jännityskirjallisuuden hyllystä, niin kirjastossa kuin kirjakaupoissakin. Toisaalta kirjassa on vahvasti läsnä myös naisille suunnatun viihdekirjallisuuden elementit ja kustantajakin mainostaa Reijan olevan ”bisnesmaailman Bridget Jones”.

Tarasovasta huokuu kahden maan ja kulttuurin tuntemus. Venäjää, sen kulttuuria, tapoja ja bisneselämää kuvaillaan niin suomalaisesta kuin venäläisestäkin näkökulmasta. Samoin käy myös suomalaiselle bisneselämälle. Näistä syntyy varsin hyvää tarinaa pelkän perusjuonen ympärille.

Minun mielestäni juoni osoittautuu lopulta turhan arvattavaksi, eikä tarina pysy koko aikaa täysin kasassa. Voi olla, että jonkinlainen tiivistäminen olisi ollut tarpeen, vaikkei kirja pitkästyttänytkään missään vaiheessa. Voi myös olla, että jos juoni olisi onnistunut olemaan yllättävämpi, olisi lopputuloskin ollut vielä positiivisemman tuntuinen, eikä tiivistämistä olisi jäänyt kaipaamaan. Mene ja tiedä. Ainekset olivat hyvät ja tuore kirjailija selvästi monessa suhteessa osaava, mutta kun itse luin tätä jännäri-olettamuksella, niin lopputulos jäi hitusen verran valjuksi.

Myönnetään myös tietysti se, että kirja on niin selvästi naislukijalle tarkoitettu, että yksinkertaisesti taisin vain osua kohderyhmän ulkopuolelle. Siitä kertoo ehkä sekin, että (VAROITUS, pienen pieni juonipaljastus lipsahtaa nyt…) jouduin miettimään laulun sanoin, ”kuinka meidän kunnon miesten käy?” Tässäkin kirjassa kiltti ja kunnollinen Veli-Pekka sysätään melko lailla koko ajan sivuun. Tarvitseeko vahva naishahmo liian kiltin miehen ”uhrikseen”? Reija ei edusta sellaista vahvaa naista, jonka haluaisin ainakaan omalle tyttärelleni roolimalliksi.

Päällimmäisenä ajatuksena mieleeni jäi, että hyvin todennäköisesti ja mielelläni luen lisääkin Anniina Tarasovan kirjoittamia kirjoja tulevaisuudessa, mutta en niinkään jatko-osaa Venäläisille tilikirjoille. Reija Wren-sarja olisi liian chic-lit ja liian vähän jännäri minun makuuni.

ps. ison plusmerkin annan Sanna-Reeta Meilahden suunnittelemalle kannelle. Se oli todella virkistävän massasta erottuva.

***************************

Venäläiset tilikirjani luettu kustantajalta saatuna ennakkokappaleena

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun - Psykologisen jännityksen taidonnäyte

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minut
Like, 2018
408 sivua

Elisabeth Norebäckin esikoisromaanin, Sano että olet minun, päähenkilö on Stella. Stella on psykoterapeutti, joka elää melko tasaista ja rauhaisaa perhe-elämää miehensä Henrikin ja heidän Milo-poikansa kanssa. Aikaisemmassa elämässään Stellalla oli myös Alice-tytär, joka katosi 1-vuotiaana yli 20 vuotta sitten. 

Eräänä päivänä Stellan vastaanotolle saapuu Isabelle ja Stella on välittömästi vakuuttunut siitä, että Isabelle on hänen kadonnut tyttärensä. Isabelle muodostuu Stellalle pakkomielteeksi, joka koettelee Stellan ammattimaisuutta, perheonnea ja mielenterveyttä.

”Olen haaveillut tästä päivästä. Kuvitellut, millaista se olisi. Miltä se tuntuisi, mitä sanoisin. Ei sen kuulunut mennä näin. Ja se sattuu enemmän kuin olisin pystynyt kuvittelemaan.” (Stella)

Minun oli oikeastaan aika vaikea alkaa kirjoittaa mitään tästä kirjasta – niin ristiriitaisissa tunnelmissa olin tämän kirjan suhteen, ja huomasin, ettei se välttämättä johtunut kirjasta. Minulle jäi tunne, että kirjan kiinnostavan ja mukaansatempaavan alun jälkeen ensimmäinen puolikas oli, jos ei varsinaisesti tylsä, niin ainakin vähän turhan paljon edestakaisin poukkoileva. Kuten sanottua, tämä tunne ei välttämättä johdu oikeasti kirjasta. Alkuun pääsin keskittymään kirjaan tosi huonosti – luin pienissä pätkissä ja aina tuntui olevan jotain hälinää ympärillä. En siis vieläkään tiedä, johtuiko tämä lukutilanteestani vai kirjasta, mutta koin sen hiukan junnaavana puoliväliin saakka. Loppuosa menikin sitten lähes yhdeltä istumalta.

Kirjan ehdoton vahvuus on sen kuvaus siitä, mitä Stellan päässä tapahtuu. Ajatukset. Pakkomielle, mielen järkkyminen, lapsen menettäminen ja vainoharha ei ole helpointa kuvailtavaa, mutta Stellan ”pään sisälle” minun oli helppo asettua, puhtaasti siksi, että sen kuvaus oli niin tarkkaa ja todenmukaista. Päänsisäiset ajatukset aiheuttavat myös tunteita, ja niiden ailahtelua. Myös tunnekuvaus on todella taidokasta ja ainakin itse nautin kohdissa, jossa psykoterapeutti-Stella analysoi itse omia tunteita ja ajatuksiaan, vaikka mielenterveys järkkyykin.

”Olen epävakaa, aggressiivinen nainen, joka on menettänyt otteensa todellisuudesta. Joka työntää kaikki läheisensä pois. Joka kieltäytyy kuuntelemasta läheisiään, vaikka he haluavat vain hänen parastaan. Joka kieltäytyy näkemästä totuuden. Olen sairas. Ja Alice on osa sairautta. Tarvitsen hoitoa.” (Stella)

Psykologinen kuvaus on niin vakuuttavaa, että on hämmentävää muistuttaa itselleen, että kyseessä on tosiaankin Norebäckin ensimmäinen kirja. Sano että olet minun on kuin pyörre, joka imee lukijan mukaansa. Minun kohdallani se alkoi hitaasti ja huomaamatta – välillä jopa niin, että luulin pyörteen kadonneen kokonaan, kunnes huomasin, etten pääse enää irti. Oli vain pakko heittäytyä tarinan kyytiin ja katsoa minne se johtaa!

Voi, kuinka nyt toivonkaan, että olisi päässyt keskittymään kirjaan täysillä heti alusta saakka. Olisiko kirjan alku sittenkin ollut yhtä nautittavaa, kuin loppuosakin? Kommentoikaa vapaasti, oliko teillä päinvastaisia vai samanlaisia tuntemuksia – johtuiko poukkoileminen vain omasta keskittymisen puutteestani?

Tästä kirjasta on kirjoittanut myös esimerkiksi Susa omassa blogissaan.

********************
Sano että olet minun luettu kustantajan lukukappaleena

Lina Bengtsdotter: Annabelle - Tuore debyyttihelmi Ruotsista

Lina Bengtsdotter: Annabelle
Otava, 2018
366 sivua

Vuoden 2017 Visbyn dekkarifestivaaleilla vuoden esikoisdekkarina palkittu Lina Bengtsdotterin Annabelle on kehunsa ansainnut. Annabelle ammentaa kyllä runsaasti ominaisuuksia suositusta, mutta ajoittain jo vähän liiankin tutuksi käyneestä ruotsalaisdekkarien tyylistä, mutta onnistuu silti olemaan raikas tuulahdus tässä joukossa!

17-vuotias Annabelle katoaa bileiden jälkimainingeissa pienessä Gullspångin kunnassa jäljettömiin. Koko pieni paikkakunta on järkyttynyt, Annabellen perheestä puhumattakaan.

Tukholmalaistunut, mutta kyseistä Gullspångista kotoisin oleva, rikostutkija Charlie Lager lähetetään selvittämään tapausta. Lapsuudesta tutut maisemat ja seudut tuovat Charlielle mukanaan myös omat henkilökohtaiset traumaattiset muistot.

Annabelle on yksi niistä helmistä, jollaisia etsiessäni olen valmis kahlaamaan läpi muutaman heikommankin kirjan! Sellainen, joka tempaisee mukaansa alusta saakka, jossa jännitys kantaa loppuun saakka ja onnistuu vieläpä yllättämään. Debytantin vahvana avauksena ja alusta loppuun saakka otteessaan pitävänä kertojana Bengtsdotter toi mieleeni Kati Hiekkapellon ja hänen esikoisteoksensa, Kolibrin. Tarinassa ei juuri yhtäläisyyksiä ole, mutta sama, innostunut tunne minulla oli, kun kirja loppui.

Monet ruotsalaisdekkarit ammentavat dekkarijuonensa lisäksi jonkinlaisesta yhteiskunnallisesta sanomasta. Annabellen yhteiskunnallisuus liittyy pieniin paikkakuntiin, joissa vaihtoehdot ovat vähissä, joissa suurin unelma saattaa olla poispääsy paikkakunnalta. Henkilöhahmot ovat  pääsääntöisesti mielenkiintoisia ja uskottavia. Uhrina nuori, kaunis tyttö ja päähenkilönä alkoholiin taipuvainen ja menneisyyden haamujen kanssa painiva poliisi vähintäänkin lähenevät vaarallisesti kliseisyyden rajoja skandinaavisten dekkarien joukossa, mutta tällä kertaa se ei minua kirjaa lukiessani haitannut, vaan tulivat jälkihuomiona myöhemmin.

Kirjassa ympäristön kuvaus on sopivalla tavalla tarkkaa. Minun oli helppoa kuvitella päässäni ”oma Gullspång”, mutta jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä sen oikean kanssa. Mielikuvitus on lukemisenkin suola ja Annabellessä mielikuvitus pääsee sopivalla tavalla valloilleen, sitä ei ole pilattu ylitarkalla kuvailulla.

”Gullspångin keskuskoulu oli iso oranssinvärinen tiilirakennus, johon
kuului erikoisia lisärakennuksia ja siipiä. Reunimmaisena parkkipaikan
vieressä oli lukio. Charlie ei ollut koskaan käynyt sitä.”

Mielestäni Annabelle on kaikin tavoin erinomaisen hyvin kirjoitettu ja rakennettu kirja, jota on helppo suositella kaikille jännäreiden ja dekkareiden ystäville. Suomennos ilmestyi Tammikuussa 2018, joten en vielä uskalla huudella sen vielä ”vuoden kovin tulokas”, mutta riman se asettaa korkealle, niin muille tulokkaille kuin kokeneemmillekin kirjoittajille (ja ehkä varsinkin heille). Vahva suositus, tätä kirjaa et halua laskea käsistäsi!

********************

(Annabelle luettu kustantajalta saatuna lukukappaleena)