C.J. Tudor : Liitu-ukko

C.J. Tudor: Liitu-ukko
WSOY, 2018
424 sivua

12-vuotias Eddie ja hänen kaverinsa jättävät toisilleen koodattuja viestejä liitu-ukkopiirroksina. Eräänä päivänä vuonna 1986 salaperäinen liitumies johdattaa kaverukset silvotun ruumiin luo. Tapahtuma muuttaa kaverusten elämän pysyvästi. 30 vuotta myöhemmin kaikki kaverukset saavat kirjeen - kuvan liitu-ukosta. Pian tämän jälkeen yksi heistä kuolee.

C.J. Tudor kuljettaa esikoiskirjansa tarinaa varmoin ottein vuosien 1986 ja 2016 välillä. Tarina pysyy liikkeessä, kulkee johdonmukaisesti ja pitää mielenkiinnon yllä alusta yllättävään loppuun saakka. Tätä kelpaa suositella trillereiden ystäville. 

Kirjaa tosin markkinoidaan vuoden pelottavimpana kirjana, mitä se ei kuitenkaan mielestäni ollut. Toki Eddien näkemissä painajaisunissa oli melko karmiviakin kohtia, mutta silti mielestäni syyllistytään aikamoiseen liioitteluun, mikä on valitettavan yleistä markkinoinnissa. Kaikessa pitää olla superlatiiveja. Monesti sillä saadaan aikaan vain rajuja pettymyksiä.

Esimerkiksi Stephen King on sanonut Liitu-ukosta: "Jos pidät kirjoistani, pidät myös tästä." Itse en suurta yhtäläisyyttä Kingin kirjoihin Liitu-ukossa näe. Vaan eipä sitä tarvitse ollakaan, kirja pärjää hyvin omillaan. Mutta nyt on riskinä, että moni King-fani pettyy, kun eivät löydäkään yhtäläisyyttä.

Ajan ja paikan kuvaus Tudorilta onnistuu hienosti. 80-luvussa on itselle jotain todella nostalgista ja sitä nostalgiaa tässäkin tunsin pienissä yksityiskohdissa, jotka eivät kuitenkaan vieneet huomiota tarinalta. Monella kirjailijalla on opittavaa Tudorilta juuri siinä, että tarina ei jäisi yksityiskohtien ja nippelien piiloon. Ehkä tästä 80-luvusta johtuen, kirja herätti minussa joitain samanlaisia tuntemuksia kuin Netflix-sarja Stranger Things. Jos vertailu ontuu Kingin kirjoihin, ei tätä voi suoraan verrata Stranger Thingsiinkään. Yhdistävänä tekijänä on vain 80-luku ja esiteini-ikäiset päähenkilöt.

               

Vaikka mielenkiinto pysyikin yllä jatkuvasti ja loppu oli jokseenkin yllättävä, jäi minulle jälkivaikutelma (ei siis huomannut lukiessa), että kirjaa olisi voinut tiivistää varmaan joitakin kymmeniä sivuja lyhyemmäksikin. Ratkaisun jälkeen tuntui, että monia asioita vatvottiin aivan turhaan, mutta kai sillä oli osansa siihen, että loppuratkaisu pääsee yllättämään.

Liitu-ukko ei ehkä hehkutuksesta huolimatta ollut vuoden pelottavin kirja, mutta hyvä ja viihdyttävä trilleri se oli. Luin vastikään viime vuonna ilmestyneen S.K.Tremaynen Tulilapsen ja sen Liitu-ukko päihittää kyllä varsin selvästi.

Liitu-ukko ilmestyy suomeksi 28.8.

*******************

Liitu-ukko luettu kustantajan ennakkokappaleena. Kiitos siitä, WSOY!

Norjalaistrilleri, joka ei päästä irti otteestaan

Geir Tangen: Sydämenmurskaaja
Otava, 2018
460 sivua


Geir Tangenin esikoisteos Maestro (Otava, 2017) oli yksi viime vuoden dekkarisuosikeistani. Näin ollen olen odottanut jatkoa toimittaja Viljar Ravn Gudmudsonin ja poliisi Lotte Skeisvollin tarinaan kuin kuuta nousevaa. Sydämenmurskaaja ilmestyikin jo aiemmin kesällä, mutta erinäisistä syistä johtuen kestikin yllättävän pitkään ennen kuin pääsin sitä varsinaisesti lukemaan.

Toimittaja Viljar Ravn Gudmudson saa puhelun pojaltaan Alexanderilta. Alexander on herännyt juhlien jälkeen murhatun tytön vierestä ja välittömästi Alexander onkin pääepäilty.
Kaksi muutakin samoissa juhlissa ollutta nuorta löydetään kuolleena ja todisteet viittaavat mahdolliseen rasistiseen motiiviin, ja johtavat Gudmudsonin ja Skeisvollin kohti norjan uusnatsipiirejä.

Viljar oppii kantapään kautta, että hänen poikansa ei ole puhtoinen pikku poika enää. Samalla hänen oma työnsä ja tutkimuksensa on vaarassa jääviys syistä. Myös Lotten läheinen suhde Viljariin, sekä oman elämän ongelmat aiheuttavat harmaita hiuksia Lotten ammatinharjoittamiseen kyseisten tutkimusten osalta.

Tangen kuljettaa tarinaansa koukuttavasti ja yllätyksiä pursuten. Kirja etenee lyhyinä lukuina ja kohtauksina, ja lähes jokainen luku päättyy jonkinlaiseen yllätykseen tai koukkuun. Kirja on siis kuin minulle kirjoitettu. Tangenin kirjat ovat jokaisen ylisanan arvoisia. Voi olla, että aika on kullannut muistot Maestroon liittyen, mutta minulle jäi mielikuva, että Sydämenmurskaaja olisi ollut jotenkin raaempi kuin Maestro. Tai ainakin se pääsi enemmän minun ihoni alle, mahdollisesti kirjassa esiintyvän seksuaalisen väkivallan ja rasismin vuoksi.

Edellämainittujen asioiden lisäksi kirjassa käsitellään esimerkiksi nuorten sosiaalisia suhteita ja niiden dynamiikkaa. Lisäksi kirja saa ajattelemaan miten ihminen toimii paniikin hetkellä ja miksi virheellinen toiminta on helpompi huomata muissa, vaikka itse tekisi samat virheet vastaavassa tilanteessa.

Ruotsalainen dekkarikirjallisuus on maailmanlaajuinen käsite, mutta mielestäni norjalaiset ovat jo ajaneet ruotsalaisten ohi. Toki ruotsista tulee vielä enemmän huippudekkareita, mutta norjalaiset ovat mielestäni parempia. Tangen, Jo Nesbø, Samuel Bjørk, Ingar Johnsrud ja muutama muu, lyövät kyllä valtaosan ruotsalaisista kollegoistaan, vaikka ruotsalaiset saavatkin enemmän palstatilaa.

En yleensä lue kirjan lopusta kirjailijan kiitoksia tai muita kommentteja, mutta tällä kertaa luin - ja onneksi luinkin. Kirjalle loppusilauksen oikeastaan antoi kommentti siitä, että jotkut saattavat pitää kirjan uusnatsien puheita ja suunnitelemia liioiteltuina, mutta että kirjailija on näitä poiminut oikeasti uusnatsien keskustelupalstoilta, ne eivät ole liioiteltuja tai kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Jälleen joudun odottelemaan trilogian viimeistä osaa, mutta onneksi lukemista riittää kyllä sitä odotellessa enemmän kuin tarpeeksi.


******************
Sydämenmurskaaja luettu lainakirjana

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun - Psykologisen jännityksen taidonnäyte

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minut
Like, 2018
408 sivua

Elisabeth Norebäckin esikoisromaanin, Sano että olet minun, päähenkilö on Stella. Stella on psykoterapeutti, joka elää melko tasaista ja rauhaisaa perhe-elämää miehensä Henrikin ja heidän Milo-poikansa kanssa. Aikaisemmassa elämässään Stellalla oli myös Alice-tytär, joka katosi 1-vuotiaana yli 20 vuotta sitten. 

Eräänä päivänä Stellan vastaanotolle saapuu Isabelle ja Stella on välittömästi vakuuttunut siitä, että Isabelle on hänen kadonnut tyttärensä. Isabelle muodostuu Stellalle pakkomielteeksi, joka koettelee Stellan ammattimaisuutta, perheonnea ja mielenterveyttä.

”Olen haaveillut tästä päivästä. Kuvitellut, millaista se olisi. Miltä se tuntuisi, mitä sanoisin. Ei sen kuulunut mennä näin. Ja se sattuu enemmän kuin olisin pystynyt kuvittelemaan.” (Stella)

Minun oli oikeastaan aika vaikea alkaa kirjoittaa mitään tästä kirjasta – niin ristiriitaisissa tunnelmissa olin tämän kirjan suhteen, ja huomasin, ettei se välttämättä johtunut kirjasta. Minulle jäi tunne, että kirjan kiinnostavan ja mukaansatempaavan alun jälkeen ensimmäinen puolikas oli, jos ei varsinaisesti tylsä, niin ainakin vähän turhan paljon edestakaisin poukkoileva. Kuten sanottua, tämä tunne ei välttämättä johdu oikeasti kirjasta. Alkuun pääsin keskittymään kirjaan tosi huonosti – luin pienissä pätkissä ja aina tuntui olevan jotain hälinää ympärillä. En siis vieläkään tiedä, johtuiko tämä lukutilanteestani vai kirjasta, mutta koin sen hiukan junnaavana puoliväliin saakka. Loppuosa menikin sitten lähes yhdeltä istumalta.

Kirjan ehdoton vahvuus on sen kuvaus siitä, mitä Stellan päässä tapahtuu. Ajatukset. Pakkomielle, mielen järkkyminen, lapsen menettäminen ja vainoharha ei ole helpointa kuvailtavaa, mutta Stellan ”pään sisälle” minun oli helppo asettua, puhtaasti siksi, että sen kuvaus oli niin tarkkaa ja todenmukaista. Päänsisäiset ajatukset aiheuttavat myös tunteita, ja niiden ailahtelua. Myös tunnekuvaus on todella taidokasta ja ainakin itse nautin kohdissa, jossa psykoterapeutti-Stella analysoi itse omia tunteita ja ajatuksiaan, vaikka mielenterveys järkkyykin.

”Olen epävakaa, aggressiivinen nainen, joka on menettänyt otteensa todellisuudesta. Joka työntää kaikki läheisensä pois. Joka kieltäytyy kuuntelemasta läheisiään, vaikka he haluavat vain hänen parastaan. Joka kieltäytyy näkemästä totuuden. Olen sairas. Ja Alice on osa sairautta. Tarvitsen hoitoa.” (Stella)

Psykologinen kuvaus on niin vakuuttavaa, että on hämmentävää muistuttaa itselleen, että kyseessä on tosiaankin Norebäckin ensimmäinen kirja. Sano että olet minun on kuin pyörre, joka imee lukijan mukaansa. Minun kohdallani se alkoi hitaasti ja huomaamatta – välillä jopa niin, että luulin pyörteen kadonneen kokonaan, kunnes huomasin, etten pääse enää irti. Oli vain pakko heittäytyä tarinan kyytiin ja katsoa minne se johtaa!

Voi, kuinka nyt toivonkaan, että olisi päässyt keskittymään kirjaan täysillä heti alusta saakka. Olisiko kirjan alku sittenkin ollut yhtä nautittavaa, kuin loppuosakin? Kommentoikaa vapaasti, oliko teillä päinvastaisia vai samanlaisia tuntemuksia – johtuiko poukkoileminen vain omasta keskittymisen puutteestani?

Tästä kirjasta on kirjoittanut myös esimerkiksi Susa omassa blogissaan.

********************
Sano että olet minun luettu kustantajan lukukappaleena