Täydellisyyttä hipovan sarjan kahdeksas osa

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa (alkup. Thrice the brinded cat hath mew´d)

Bazar, 2018

367 sivua

Alan Bradleyn kirjoittama Flavia de Luce – sarja on ehtinyt jo kahdeksanteen osaansa, eikä sarja ainakaan omalta osaltani osoita mitään hiipumisen tai lässähtämisen merkkejä. Kolmasti naukui kirjava kissa on aivan yhtä viihdyttävä ja loistelias kuin seitsemän edeltäjäänsäkin.

12-vuotias Flavia de Luce on nokkela esiteini, harrastelija salapoliisi ja kemian nero. Liian hyvää ollakseen totta? Kyllä. Flavian suurin murhe on sama kuin monella muulla samanikäisellä – sisarukset! Välit vanhempiin siskoihin ovat tulenkatkuiset, ja de Lucen kartanoon muuttanut serkkutyttökin vain pahentaa yleistä ilmapiiriä. Tai ainakin Flavian mielentilaa.

Flavia on joutunut palaamaan takaisin kotiin tyttöjen sisäoppilaitoksesta Kanadasta, eikä vastaanotto kotona ole lämpöinen. Isä on joutunut sairaalaan, eikä sisaruksetkaan vaivaannu toivottamaan Flaviaa tervetulleeksi takaisin kotiin. Saadakseen mielensä pois sairaasta isästään, Flavia tekee palveluksen paikallisen pastorin vaimolle. Tehtävää suorittaessaan Flavia löytää kuolleen miehen, ja hups! Utelias mieli lähtee liikkeelle ja harrastelija salapoliisi on jälleen täydessä vauhdissa.

No niin. Sanon sen suoraan: Flavia de Luce-sarja on muodostunut minun suosikkikirjasarjakseni heti avausosasta lähtien, eikä tilanne muutu nytkään. Flavia on roolihahmona huikea, kirjat ovat upeasti kirjoitettuja (luin ensimmäisen osan suomeksi, loput olen lukenut englanniksi). Niissä yhdistyy hieno kielen käyttö, huumori ja jännitystarina. Vaikka kyse on dekkareista, ei kuvailu ole raakaa, niinpä uskallan suositella kirjaa lähestulkoon kaikille.

Käännöksen toimivuudesta en osaa tarkkaa arviota antaa, mutta selailun perusteella ja tarkoitushakuisesti joitakin haastavia kohtia tarkastamalla, totean että suomennos näyttää olevan perin laadukkaasti tehty. Tämän sarjan kirjat sisältävät jonkin verran kohtia, joita on lähes mahdotonta kääntää suomenkielelle sujuvasti. Esimerkiksi sanalle crumpet ei ole varsinaista suomenkielistä vastiketta. Olen joskun nähnyt puhuttavan krumpetista, josta harva suomalainen tietäsi mistä on kyse, tai kuten tässä kirjassa, teeleivästä. Eräs nettisanakirja ”kääntää” tai enemmänkin selittää sanan seuraavasti:

"Suolainen, muodoltaan pyöreä, litteä hiivalla kohotettu kuohkea leivonnainen, joka tarjoillaan paahdettuna voin kera."

Ei siis ihme, että kääntäjä on aika vaikean paikan edessä, kun Flavian päässä ajatukset kulkevat näin:

”She came striding awkwardly across the room and stuck out her hand. Besides stabbing her to death with a crumpet fork, I had no choice but to give it a quick, limp shake.”

”Hän harppoi kömpelösti huoneen poikki ja ojensi kätensä. En voinut kuin kätellä nopeasti ja veltosti, ellen sitten olisi iskenyt häntä kuoliaaksi teeleipien nosteluun tarkoitetulla haarukalla.”

En keksi parempaakaan suomennosta, silti käännös ei pääse tässä kohtaa tekemään kunniaa alkuperäiselle tekstille. Vika ei ole suomentajan, vaan kieltemme välisten erojen.

Minä pidän suuresti Bradleyn, tai Flavian, tavasta käyttää sanoja, varsinkin kun ollaan pikkuvanhan neidin päänsisällä. Pidän tämän tyyppisestä huumorisanailusta ja vanhahtavista puheenparsista, lähestulkoon runollisesta ilmaisusta. Seuraava esimerkkilainaus kertoo paljon Flavian ajattelutavasta ja kaikesta mitä arvostan tässä kirjasarjassa ja osoitus miten oiva kieli englanti on hyvin kirjoitettuna (on toki suomen kielikin):

”The first step in gaining the upper hand is always to seize the moral high ground, and to be able to do this with no more than a single word is nothing short of genius. I also let my jaw fall open in astonishment – which was gilding the lily, perhaps, but if a dab of gold paint here and there – as in the Sistine Chapel, for instance – hadn´t ruined Michelangelo´s reputation, why should it ruin mine?”

”Ensimmäinen vaihe niskan päälle pääsemisessä on moraalisen yliotteen saavuttaminen, ja on yksinkertaisesti nerokasta, jos sen pystyy tekemään yhdellä ainoalla sanalla. Annoin leukani loksahtaa ällistyksestä. Se oli ehkä tarpeetonta koristelua, mutta toisaalta eihän sipaisu kultamaalia siellä täällä pilannut Michelangelonkaan mainetta, esimerkiksi Sikstuksen kappelissa, joten tuskin minunkaan.”

Alan Bradley on minun valittu lääkkeeni mahdollisen lukujumin, tai innostuksen puutteen varalle – ja se toimi jälleen! Ilahduin valtavasti, kun sain tietää, että sarjan yhdeksäs osa on juuri ilmestynyt englanniksi ja että suomennoskin olisi ilmestymässä vielä tänä vuonna! Eli otan suunnaksi kirjakaupan ja pistän välittömästi uusimman tilaukseen!

******************

Thrice the brinded cat hath mew´d ostettu kirjakaupasta, säästelty kirjahyllyssä pahan päivän varalle ja nyt nautiskeltu hartaasti ja kaikella mahdollisella kiireettömyydellä.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani - jännäri vai chick-lit?

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani
Gummerus, 2018
469 sivua

Reija Wren saa työkomennuksen Pietariin sisäisenä tarkastajana, kohteenaan suomalaisen firman venäläiset toimipisteet. Taakseen koti-Suomeen Reija jättää häävalmisteluitaan tekevän puolisonsa, Veli-Pekan. Ammattimaiset ambitiot ajavat Reijaa voimakkaasti eteenpäin, päästäkseen pois isänsä varjosta, joka sattuu olemaan samaisen firman hallituksen puheenjohtaja.

Reijan matka saa jo alkuvaiheissaan epäilyttävän startin ja ennen pitkää Reijan toimet Venäjällä saavat jopa vaarallisia piirteitä.

Anniina Tarasovan esikoisteosta on hankalaa lokeroida sen tarkemmin, kuin fiktiiviseksi kaunokirjallisuudeksi. Tarinassa on mukana salamyhkäisyyden ja jännitteiden verkko, mutta varsinainen trilleri se ei ole. Silti uskon löytäväni kirjan useimmiten jännityskirjallisuuden hyllystä, niin kirjastossa kuin kirjakaupoissakin. Toisaalta kirjassa on vahvasti läsnä myös naisille suunnatun viihdekirjallisuuden elementit ja kustantajakin mainostaa Reijan olevan ”bisnesmaailman Bridget Jones”.

Tarasovasta huokuu kahden maan ja kulttuurin tuntemus. Venäjää, sen kulttuuria, tapoja ja bisneselämää kuvaillaan niin suomalaisesta kuin venäläisestäkin näkökulmasta. Samoin käy myös suomalaiselle bisneselämälle. Näistä syntyy varsin hyvää tarinaa pelkän perusjuonen ympärille.

Minun mielestäni juoni osoittautuu lopulta turhan arvattavaksi, eikä tarina pysy koko aikaa täysin kasassa. Voi olla, että jonkinlainen tiivistäminen olisi ollut tarpeen, vaikkei kirja pitkästyttänytkään missään vaiheessa. Voi myös olla, että jos juoni olisi onnistunut olemaan yllättävämpi, olisi lopputuloskin ollut vielä positiivisemman tuntuinen, eikä tiivistämistä olisi jäänyt kaipaamaan. Mene ja tiedä. Ainekset olivat hyvät ja tuore kirjailija selvästi monessa suhteessa osaava, mutta kun itse luin tätä jännäri-olettamuksella, niin lopputulos jäi hitusen verran valjuksi.

Myönnetään myös tietysti se, että kirja on niin selvästi naislukijalle tarkoitettu, että yksinkertaisesti taisin vain osua kohderyhmän ulkopuolelle. Siitä kertoo ehkä sekin, että (VAROITUS, pienen pieni juonipaljastus lipsahtaa nyt…) jouduin miettimään laulun sanoin, ”kuinka meidän kunnon miesten käy?” Tässäkin kirjassa kiltti ja kunnollinen Veli-Pekka sysätään melko lailla koko ajan sivuun. Tarvitseeko vahva naishahmo liian kiltin miehen ”uhrikseen”? Reija ei edusta sellaista vahvaa naista, jonka haluaisin ainakaan omalle tyttärelleni roolimalliksi.

Päällimmäisenä ajatuksena mieleeni jäi, että hyvin todennäköisesti ja mielelläni luen lisääkin Anniina Tarasovan kirjoittamia kirjoja tulevaisuudessa, mutta en niinkään jatko-osaa Venäläisille tilikirjoille. Reija Wren-sarja olisi liian chic-lit ja liian vähän jännäri minun makuuni.

ps. ison plusmerkin annan Sanna-Reeta Meilahden suunnittelemalle kannelle. Se oli todella virkistävän massasta erottuva.

***************************

Venäläiset tilikirjani luettu kustantajalta saatuna ennakkokappaleena

Pekka Seppänen: Nyman - Mitä jos Kekkonen vain lavastikin kuolemansa?

Pekka Seppänen: Nyman

Otava, 2018

477 sivua

Kaikkihan sen ”tietää”, että Elvis ei oikeasti kuollut vuonna 1977, mutta hieman tuoreempaa ”tietoa” on se, että presidentti Kekkonen ei oikeasti kuollutkaan vuonna 1986, vaan lavasti oman kuolemansa ja elää tänäkin päivänä New Yorkin Bronxissa valenimellä Nyman. Nyman on Kekkonen, olematta kuitenkaan Kekkonen.

Pekka Seppäselle tämä selvisi jo Kekkosen hautajaisissa vuonna 1986 ja Kekkosen, tai siis Nymanin, toiveesta Pekka Seppänen tuo sen nyt julki myös meille muille. Nyman on humoristinen kurkistus Suomen lähihistoriaan niin Seppäsen itsensä, kuin myös Nymanin silmin. Molempien muistelmat nivoutuvat yhteen heidän ystävyytensä ja yhteisten tapaamisten kautta.

Oma mielipiteeni kirjasta on kahtia jakautunut. Idea on kaikessa älyttömyydessään loistava! Toisella tavalla rakennettuna tästä olisi tehnyt vaikka Nyman-trilogian, jossa olisi voinut käydä historian vuosikymmeniä entistä tarkemmin ja yliampuvammin läpi. Nyman sisältää ajoittain ilahduttavaa kielellistä ilotulitusta, lyyriseksi intoutuvaa kuvailua ja erinomaista huumoria. Toisaalta jo ennakkoon pelkäsin, miten huumorikirja jaksaa kantaa lähes 500 sivun verran, eikä se minun kohdallani sitä koko ajan tehnytkään. Toivon toki, että muiden lukijoiden kohdalla on toisin.

”Venäläis-turkkilaiset saunat ovat kohteliaasti sanottuna askeettiset, mutta se ei näytä haittaavan Nymania, joka esittelee saunatiloja kuin omiaan. Hänen suosikkinsa on kuumin, venäläinen sauna, joka on omaan järvisuomalaiseen makuuni liian kuiva ja kireä. Puu ei kuiskaile eikä löyly suutele kehoa, vaan päinvastoin hakeutuu haavapaikkoihin ja täräyttää varoittamatta hartioihin ja päälakeen. Tämä on kovien ja kivisten miesten ja naisten sauna.”

Nymanin hirtehinen tyyli löytää varmasti tiensä monien suomalaisten lukijoiden sydämiin. En osaa tarkalleen sanoa miksi, mutta tätä lukiessa minun mieleeni tuli monta kertaa Nätti-Jussi. Jotain samanlaista veitikkamaisuutta ja tarinaniskijämäisyyttä oli myös Nymanin hahmossa. Lasse Lehtisen Nätti-Jussi-kirjassa tosin tyydyttiin 250 sivuun ja siinä mitassa kirjan huumori kesti alusta loppuun saakka loistavasti.

Toivottavasti kukaan ei ymmärrä minua väärin.  Nyman ei missään nimessä ole huono kirja! Viihdyin sen parissa, vaikka sitä olisi mielestäni pitänytkin tiivistää ja typistää, melko reilustikin. Oli suhtautumisesi Kekkoseen ihaileva tai vihastunut, tai vaikka välinpitämätön, on kirjassa jotain kaikille hyvän huumorin lukijoille.

”-Ihminen uskoo vain siihen, mihin pystyy uskomaan. Tosiasioilla ei voi vaikuttaa ihmisiin, sillä jokainen tulkitsee tosiasiat niin kuin haluaa. Tosiasiat eivät kumoa uskomuksia, vaan vahvistavat niitä.

- Eli?

-Kansanjoukkoihin ei kannata vedota puhumalla totuutta. Kansanjoukoille pitää kertoa, mitä ne haluavat kuulla.”

Suosittelen Nymania lämpimästi huumorin ja Kekkosen ystäville…ja vihamiehille. Onhan se nyt ihme, jos tämä ei saa paatuneempaakin lukijaa nauramaan useaan otteeseen. Täydellinen teos se ei ole, mutta mikäpä kirja siihen olisi vielä yltänyt. Kannattaa jättää suosiolla napostelu vähemmälle tämän kirjan lukemisen aikana, muuten vaarana on vetää elintarvikkeita henkeen naurupyrähdysten aikana.

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun - Psykologisen jännityksen taidonnäyte

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minut
Like, 2018
408 sivua

Elisabeth Norebäckin esikoisromaanin, Sano että olet minun, päähenkilö on Stella. Stella on psykoterapeutti, joka elää melko tasaista ja rauhaisaa perhe-elämää miehensä Henrikin ja heidän Milo-poikansa kanssa. Aikaisemmassa elämässään Stellalla oli myös Alice-tytär, joka katosi 1-vuotiaana yli 20 vuotta sitten. 

Eräänä päivänä Stellan vastaanotolle saapuu Isabelle ja Stella on välittömästi vakuuttunut siitä, että Isabelle on hänen kadonnut tyttärensä. Isabelle muodostuu Stellalle pakkomielteeksi, joka koettelee Stellan ammattimaisuutta, perheonnea ja mielenterveyttä.

”Olen haaveillut tästä päivästä. Kuvitellut, millaista se olisi. Miltä se tuntuisi, mitä sanoisin. Ei sen kuulunut mennä näin. Ja se sattuu enemmän kuin olisin pystynyt kuvittelemaan.” (Stella)

Minun oli oikeastaan aika vaikea alkaa kirjoittaa mitään tästä kirjasta – niin ristiriitaisissa tunnelmissa olin tämän kirjan suhteen, ja huomasin, ettei se välttämättä johtunut kirjasta. Minulle jäi tunne, että kirjan kiinnostavan ja mukaansatempaavan alun jälkeen ensimmäinen puolikas oli, jos ei varsinaisesti tylsä, niin ainakin vähän turhan paljon edestakaisin poukkoileva. Kuten sanottua, tämä tunne ei välttämättä johdu oikeasti kirjasta. Alkuun pääsin keskittymään kirjaan tosi huonosti – luin pienissä pätkissä ja aina tuntui olevan jotain hälinää ympärillä. En siis vieläkään tiedä, johtuiko tämä lukutilanteestani vai kirjasta, mutta koin sen hiukan junnaavana puoliväliin saakka. Loppuosa menikin sitten lähes yhdeltä istumalta.

Kirjan ehdoton vahvuus on sen kuvaus siitä, mitä Stellan päässä tapahtuu. Ajatukset. Pakkomielle, mielen järkkyminen, lapsen menettäminen ja vainoharha ei ole helpointa kuvailtavaa, mutta Stellan ”pään sisälle” minun oli helppo asettua, puhtaasti siksi, että sen kuvaus oli niin tarkkaa ja todenmukaista. Päänsisäiset ajatukset aiheuttavat myös tunteita, ja niiden ailahtelua. Myös tunnekuvaus on todella taidokasta ja ainakin itse nautin kohdissa, jossa psykoterapeutti-Stella analysoi itse omia tunteita ja ajatuksiaan, vaikka mielenterveys järkkyykin.

”Olen epävakaa, aggressiivinen nainen, joka on menettänyt otteensa todellisuudesta. Joka työntää kaikki läheisensä pois. Joka kieltäytyy kuuntelemasta läheisiään, vaikka he haluavat vain hänen parastaan. Joka kieltäytyy näkemästä totuuden. Olen sairas. Ja Alice on osa sairautta. Tarvitsen hoitoa.” (Stella)

Psykologinen kuvaus on niin vakuuttavaa, että on hämmentävää muistuttaa itselleen, että kyseessä on tosiaankin Norebäckin ensimmäinen kirja. Sano että olet minun on kuin pyörre, joka imee lukijan mukaansa. Minun kohdallani se alkoi hitaasti ja huomaamatta – välillä jopa niin, että luulin pyörteen kadonneen kokonaan, kunnes huomasin, etten pääse enää irti. Oli vain pakko heittäytyä tarinan kyytiin ja katsoa minne se johtaa!

Voi, kuinka nyt toivonkaan, että olisi päässyt keskittymään kirjaan täysillä heti alusta saakka. Olisiko kirjan alku sittenkin ollut yhtä nautittavaa, kuin loppuosakin? Kommentoikaa vapaasti, oliko teillä päinvastaisia vai samanlaisia tuntemuksia – johtuiko poukkoileminen vain omasta keskittymisen puutteestani?

Tästä kirjasta on kirjoittanut myös esimerkiksi Susa omassa blogissaan.

********************
Sano että olet minun luettu kustantajan lukukappaleena

Lina Bengtsdotter: Annabelle - Tuore debyyttihelmi Ruotsista

Lina Bengtsdotter: Annabelle
Otava, 2018
366 sivua

Vuoden 2017 Visbyn dekkarifestivaaleilla vuoden esikoisdekkarina palkittu Lina Bengtsdotterin Annabelle on kehunsa ansainnut. Annabelle ammentaa kyllä runsaasti ominaisuuksia suositusta, mutta ajoittain jo vähän liiankin tutuksi käyneestä ruotsalaisdekkarien tyylistä, mutta onnistuu silti olemaan raikas tuulahdus tässä joukossa!

17-vuotias Annabelle katoaa bileiden jälkimainingeissa pienessä Gullspångin kunnassa jäljettömiin. Koko pieni paikkakunta on järkyttynyt, Annabellen perheestä puhumattakaan.

Tukholmalaistunut, mutta kyseistä Gullspångista kotoisin oleva, rikostutkija Charlie Lager lähetetään selvittämään tapausta. Lapsuudesta tutut maisemat ja seudut tuovat Charlielle mukanaan myös omat henkilökohtaiset traumaattiset muistot.

Annabelle on yksi niistä helmistä, jollaisia etsiessäni olen valmis kahlaamaan läpi muutaman heikommankin kirjan! Sellainen, joka tempaisee mukaansa alusta saakka, jossa jännitys kantaa loppuun saakka ja onnistuu vieläpä yllättämään. Debytantin vahvana avauksena ja alusta loppuun saakka otteessaan pitävänä kertojana Bengtsdotter toi mieleeni Kati Hiekkapellon ja hänen esikoisteoksensa, Kolibrin. Tarinassa ei juuri yhtäläisyyksiä ole, mutta sama, innostunut tunne minulla oli, kun kirja loppui.

Monet ruotsalaisdekkarit ammentavat dekkarijuonensa lisäksi jonkinlaisesta yhteiskunnallisesta sanomasta. Annabellen yhteiskunnallisuus liittyy pieniin paikkakuntiin, joissa vaihtoehdot ovat vähissä, joissa suurin unelma saattaa olla poispääsy paikkakunnalta. Henkilöhahmot ovat  pääsääntöisesti mielenkiintoisia ja uskottavia. Uhrina nuori, kaunis tyttö ja päähenkilönä alkoholiin taipuvainen ja menneisyyden haamujen kanssa painiva poliisi vähintäänkin lähenevät vaarallisesti kliseisyyden rajoja skandinaavisten dekkarien joukossa, mutta tällä kertaa se ei minua kirjaa lukiessani haitannut, vaan tulivat jälkihuomiona myöhemmin.

Kirjassa ympäristön kuvaus on sopivalla tavalla tarkkaa. Minun oli helppoa kuvitella päässäni ”oma Gullspång”, mutta jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä sen oikean kanssa. Mielikuvitus on lukemisenkin suola ja Annabellessä mielikuvitus pääsee sopivalla tavalla valloilleen, sitä ei ole pilattu ylitarkalla kuvailulla.

”Gullspångin keskuskoulu oli iso oranssinvärinen tiilirakennus, johon
kuului erikoisia lisärakennuksia ja siipiä. Reunimmaisena parkkipaikan
vieressä oli lukio. Charlie ei ollut koskaan käynyt sitä.”

Mielestäni Annabelle on kaikin tavoin erinomaisen hyvin kirjoitettu ja rakennettu kirja, jota on helppo suositella kaikille jännäreiden ja dekkareiden ystäville. Suomennos ilmestyi Tammikuussa 2018, joten en vielä uskalla huudella sen vielä ”vuoden kovin tulokas”, mutta riman se asettaa korkealle, niin muille tulokkaille kuin kokeneemmillekin kirjoittajille (ja ehkä varsinkin heille). Vahva suositus, tätä kirjaa et halua laskea käsistäsi!

********************

(Annabelle luettu kustantajalta saatuna lukukappaleena)

Juha Hurme: Niemi - Finlandian arvoinen humoristinen historiikki

Juha Hurme: Niemi
Teos, 2017
448 sivua

Niemi on kirja historiasta, maailmankaikkeuden synnystä aina vuoteen 1809 saakka, nykyisin Suomena tunnetun niemimaamme näkövinkkelistä. Maailmanhistorian läpiluotaamisen lisäksi Hurme onnistuu mielestäni kirjansa kautta alleviivaamaan suomalaisuutta tai ainakin pientä osaa siitä, ehkä tahattomasti, ehkä tarkoituksella.

Pieni ja piskuinen kansamme onnistuu olemaan tämän kirjan tavoin samanaikaisesti suuruudenhullu ja korostetun vaatimaton. Eikö ole nimittäin juuri suomalaisella tavalla suuruudenhullua kirjoittaa kirja maailmanhistoriasta Suomen näkökulmasta? Ihan samalla suuruudenhullulla tavallahan me kuvittelemme olevamme aina ennakkosuosikkien joukossa Euroviisuissa ja vähintäänkin jokaisessa jääkiekkoturnauksessa ja otamme ilon irti aina kun Suomi mainitaan jossain merkittävässä (tai edes oletetusti merkittävässä) yhteydessä.

Toisaalta meissä samanaikaisesti ylikorostuu myös se vaatimattomuus. Joku mielensäpahoittaja saattaisi ajoittain pitää Hurmeen kirjoitusta suomalaisvastaisena, niin voimakkaasti syrjäinen asemamme ja pienoinen kansamme välillä perspektiiviin asetetaan.

Toki tämän kahtiajakaantuneen ajattelutavan osaa moni muukin kansa, mutta suomalaiseen tapaan kuuluu vielä se erityispiirre, että luulemme olevamme merkittäviä asioissa, joissa emme ole, ja olemme vaatimattomia silloin, kun olisi syytä ottaa vähän kunniaa, jopa röyhistää rintaa. Eli aina väärässä kohtaa. Vain Suomessa hävittyä sotaa juhlitaan voittona ja voitettua jääkiekon maailmanmestaruutta väärin voitettuna. Mutta sinne saakka Niemi ei tosiaankaan historian kertauksessaan yllä, palatkaamme siis alkuun.

Tai siis, hetkinen! Alkuun? Kirjahan alkaa siitä, kun Aino syntyy Suomeen vuonna 2017. Tämä on kuitenkin silmänlumetta, sillä Ainoa edeltävien 100 sukupolven nopealla linkityksellä pääsemme aikaan ennen kuin ihminen aloitti ajanlaskun.

”Näin kätevästi pystyimme siirtymään käyttämämme ajanlaskun ulkopuolelle vain kahdella bussilastillisella nuoria äitejä. Näiden kahden bussin kyydissä on ketju, jonka viimeinen lenkki synnytti ihanan tyttövauvan vuonna 2017, Ainon.”

Ajanlaskun alku, tai edes ihmisrodun alku ei vielä riitä Hurmeelle. Ajallisesti tarina alkaa jo universumin alkulähteiltä. Maailmankaikkeuden syntyä ja sen alkuvaiheita, ensimmäistä muutamia miljardeja vuosia, kuvatessaan Hurme toi minulle mieleen jonkinlaisen Esko Valtaojan ja Markus Kajon yhdistelmän. Hurme onnistuu yhdistämään Valtaojan kyvyn selittää universumin salaisuudet kansantajuisesti ja Kajon hirtehisen, vakavanaamaisen, mutta silti ajoittain ylilyövän huumorin. Tähän kun vielä yhdistetään läpi kirjan kantava kielellinen monimuotoisuus, saadaan aikaiseksi Finlandia-palkinnon ansainnut lukuelämys. Olen varma, että tämä minua ihastuttanut piirre osoittautuu monelle ärsyyntymiskynnyksen ylittäväksi tekijäksi. Kun samassa kappaleessa puhutaan sujuvasti tietokirjamaisella termistöllä neoliittisesta kivikaudesta ja homeerisesta runoudesta, ja puhekielisillä ilmaisuilla, kuten ”nahkarotsit”, ”läpät” ja ”huudit”, on vaikea päättää onko Niemi hauskin tietokirja vai opettavin humoristinen viihderomaani pitkään aikaan.

”Kun Helsingforsista kerran on puhe, on syytä selvittää myös Pasilan arvoitus. Miksi Pasila on ruotsiksi Böle? Böle-sana on sydänkeskiaikaista perua, sillä tarkoitetaan pientä kylää tai yksittäistä taloa. Suomeksi böle vääntyi mukavasti kauniiksi sanaksi pyöli. Autioksi jäänyt tönö tai kyläpahanen on vastaavasti ödisböle eli autiopyöli. Hienoja sanoja! On siis aivan ymmärrettävää, että Pasilan nimi on Böle. Sen sijaan on mahdotonta hyväksyä, että Bölen nimi on Pasila. Mikä vitun Pasila? Pyöli sen pitäisi olla.”

Hurme on aikaisemmin kirjoittanut kirjan Hullu psykoosiin jouduttuaan. Niemi intoutuu, esimerkiksi Agricolan ajan suomenkielen kehityksestä kertovassa luvussa, sellaiseen lentoon, että lukijankin päässä alkaa todellisuuden taju hämärtymään. Kalevalasta sensuroitujen säkeiden vertaaminen saman aikakauden kiinalaisiin tai ranskalaisiin kirjallisiin tuotoksiin saa lukijan tuntemaan kevyttä myötähäpeää nuoren kielemme puolesta, mutta samalla toteamaan tämän olevan merkittävä osa meidän kulttuurihistoriaamme, ja vieläpä aidon ylpeästi! Alatyylisellä huumorilla on maailmassa ja Suomessakin (tai siis Niemellä) pitkä historia, mutta sitä olisi omasta mielestäni voinut jättää myös paljon vähemmälle. Siitä, ja tietyistä kirjoittajan omista, tekstin läpi paistavista asenteista, kirja saa omassa mielessäni ainoat pienet miinuspisteet.

Kokonaisuutena Niemi on nerokas kirja! Se on omalla tavallaan kepeää, vaan ei nopeaa, saatikka tyhjänpäiväistä luettavaa. Ainakin minä ehdotan tuleville lukijoille, että kirjaa luetaan keskittyneesti, joskaan ei turhan vakavamielisesti. Mikäli et Niemeä ole vielä lukenut, suosittelen vahvasti ottamaan lukulistalle!

********************

(Luin Niemen lainaksi saamastani kappaleesta, mutta tulen varmasti kirjan hankkimaan itselleni!)

Blogini alkutahdit

Ajatus omasta kirjablogista on pyörinyt päässäni jonkin aikaa. Luen intohimoisesti kirjallisuutta laidasta laitaan ja näin ollen blogattavaa materiaalia riittäisi, vaikka kirjoittaisin vain murto-osasta vuosittain lukemistani kirjoista.

Blogin aloittamista on aina jarruttanut sellainen pieni sivuseikka, että vaikka luenkin kirjallisuutta valtavasti, se toinen puoli, eli kirjoittaminen ei ole minun vahvuuksiani. Monet blogit, joihin itse olen törmännyt, vaikuttavat niin hienostuneelta, että voisi luulla bloggaajienkin olevan kirjailijoita tai ainakin lähes kirjailijoita. Alkuperäinen ideani olikin aloittaa muiden kirjallisuusblogien joukosta voimakkaasti erottuva, suomalaiselle miehelle hyvin sopiva, vähäsanainen kirjallisuusblogi. Kuka tietää, ehkäpä avaan vielä joskus sellaisenkin.

Vaikken yltäisikään omassa tekstissäni kaunokirjalliseen ilotulitukseen, toivon siitä välittyvän sitä innostuksen kipinää, jota itse tunnen kirjoja kohtaan.

Oma uskomukseni on, että kaikissa kirjoissa on jotain hyvää ja lukeminen kannattaa aina. Valehtelisin silti, jos väittäisin, että en ole lukenut kirjoja, jotka ovat olleet minulle huonoja lukukokemuksia. En siltikään halua, ainakaan tässä vaiheessa, lähteä varsinaisesti arvioimaan tai arvostelemaan kirjoja - en halua olla kirjallisuuskriitikko. Kerron vain omia tuntemuksiani ja ajatuksiani, joita kirjat minussa herättävät.

Esimerkkinä mainittakoon, että luin syksyllä 2017 erään kirjan, joka ahdisti minua suuresti, eikä olo ollut lukiessa hyvä. Se kuitenkin jätti minuun vahvan muistijäljen, joka on ehdottoman positiivinen puoli kirjojen runsaassa valtameressä, ja se vei minut mukanaan ahdistavuudestaan huolimatta.  En vielä tänäkään päivänä osaa sanoa yksiselitteisesti oliko se hyvä kirja vai huono kirja. Minusta tuntuu, että pahinta mitä voisin tehdä, on antaa sille arvioksi esimerkiksi 3/5 tai jonkin vastaavan, mahdollisesti väärin ymmärrettävän arvosanan, kun en oikein osaa sanoa, mihin väliin se kuuluu. Niinpä koen, että aidot tuntemukset ja ajatukset kertokoon enemmän kuin jokin niihin mahdollisesti peilaava arvosana.

Blogin pitäminen on minulle uutta, joten lähden täysin nollasta liikkeelle. Toivottavasti ulkoasu ja muut ominaisuudet kehittyvät sitä mukaa kun opin niitä käyttämään. Tästä se lähtee! Ensimmäistä virallista postausta saa odotella saapuvaksi aivan lähipäivinä.