Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia
Bazar, 2018 (julkaisupäivä 16.8.)
218 sivua


Sain käsiini ennakkokappaleen kirjasta nimeltään Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia (Agnès Martin-Lugand, Bazar 2018). Tartuin siihen kivan nimen takia sen kummemmin takakantta tai muita esittelyjä lukematta.

Ensialkuun tämä kivan kuuloinen ranskalainen kirja tarjosikin sitä, mitä odotin sen olevan. Useat lukemani ranskalaiskirjailijat osaavat luoda tekstillään erityisen tunnelman, joka minulle on muodostunut jollain tavalla "ranskalaiseksi tunnelmaksi". Sama välittyy monissa ranskalaisissa elokuvissa. Tässä samassa onnistui myös Martin-Lugand alun Pariisi-kohtauksissaan.

Kirjan päähenkilöllä, Dianella, on kirjakahvila nimeltään Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia, tai lyhyemmin Onnelliset. Mutta Diane on myös menettänyt miehensä ja tyttärensä onnettomuudessa, eikä suru hellitä otettaan. Diane on kykenemätön pyörittämään kahvilaansa ja itse asiassa jo itsestä huolehtiminen teettää vaikeuksia. Diane ei juuri poistu kotoaan ja päivittäiset ateriat koostuvat lähinnä eineksistä, jos niistäkään. Niinpä kahvilasta huolehtii hänen hiukan holtiton ystävänsä Félix.

Kun Diane päättää ottaa etäisyyttä surutyötään varten ja muuttaa Irlantiin, odotukset tunnelman ja miljöön kuvauksesta vaan kasvavat - mutta ainakin minun kohdallani turhaan. Luin kyllä tapahtumien tapahtuvan Irlannissa, mutta en valitettavasti saanut sitä aistittua, jota kuitenkin odotin vesikielellä. Samoin tarina muodostui varsin ennalta arvattavaksi, joskin sujuvasti luettavaksi. Monessa kohtaa tuntuikin, että lukisin toisintoa P.S. Rakastan sinua-kirjasta.

                                    

Irlannissa Dianen naapurissa asuu tyly ja nihkeä Edward, johon Diane varsin yllätyksettömästi  tietysti kirjan edetessä ihastuu, monista vastoinkäymisistä huolimatta. Molemmilla on taakkansa, joista kumpikaan ei ole valmis avautumaan.

Kuten sanottua, lukeminen käy vaivattomasti ja sujuvasti. Olen varma, että kirja löytää Suomestakin kiitettävän kokoisen lukijakunnan ja kehuvia arvioita. Kirjasta suunnitteilla olevan elokuvan voi jo valmiiksi helposti kuvitella kassamagneetiksi. Minulle kirja kuitenkin oli liian ennalta arvattava ja siksi ei onnistunut herättämään minussa suuria tunteita suuntaan tai toiseen. Kirjassa ei juuri luettu tai juotu kahvia, eikä siinä kyllä oikein tainnut olla onnellisia ihmisiäkään. Näin ollen se jäi mielessäni tasolle "ihan kiva". Esimerkiksi Grégoire Delacourtin vuonna 2015 Suomessa julkaistu Onnen koukkuja, oli minulle paljon sykähdyttävämpi kokemus. Makuasioita nämä tietysti ovat. Monen muun mielestä Onnen koukkuja vasta olikin arvattava ja "ihan kiva".

En halua kuitenkaan tyrmätä tätäkään kirjaa. Tulin jopa iloiseksi huomatessani, että tarinaan on tulossa vielä jatkoa. Jatko-osan suomennos ilmestyy kesällä 2019. Todennäköisesti tulen lukemaan myös jatko-osan, ja toivottavasti se saa myös minussa himpun verran enemmän tunteita valloilleen.

Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia ilmestyy 16.8.

Yksi sota, miljoonia tarinoita

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918
Gummerus, 2018
525 sivua


Ai että, voi ihminen olla innoissaan! Nyt oli niin valtavirrasta poikkeava lukuelämys, että on pakko päästä hehkuttamaan. Kyseessä on siis Mike Pohjolan kirjoittama Sinä vuonna 1918, jonka on julkaissut Gummerus (2018).

Kuten nimestä arvata saattaa, ollaan vuodessa 1918 ja Suomen sisällissodan tapahtumien keskellä. Siinä ei vielä ole mitään valtavirrasta poikkeavaa. Aihepiiristä on julkaistu tänä vuonna niin paljon kirjoja, että joiltain se tulee jo korvista ulos - jos kuulut siihen porukkaan, jatka silti ihmeessä tässä tekstissä vähän pidemmälle, niin saatat yllättyä ja innostua!

Kirjan jujuna on nimittäin se, että sitä ei ole tarkoitus lukea alusta loppuun. Kirjassa on yhden tarinan sijasta useita tarinoita ja lukija saa olla vaikuttamassa suuntaan, johon tarina kulkee. Näin ollen 525 sivuisen kirjan yhden tarinan "lukee läpi" vajaassa puolessatoista tunnissa. Konsepti on nykyisin harvinainen, mutta herätti kyllä nostalgiatuntemuksia, sillä mieleeni palasi se, kun lapsena luettiin tai "pelattiin" välillä valmiita, välillä itsetehtyjä roolipelitarinoita samalla idealla. Samoin tässä saat alussa valita henkilöhahmollesi tiettyjä ominaisuuksia ja piirteitä, joilla tulee olemaan myöhemmässä vaiheessa vaikutusta tarinan kululle. Samalla tämä ominaisuus tekee kirjasta sellaisen, että sen voi ja melkeinpä jopa TÄYTYY lukea useammin kuin kerran.

Itse olen käynyt tarinoita läpi nyt kahdella erilaisella tarinapolulla ja henkilöhahmolla ja vielä vain kiinnostaisi kokeilla uudestaan ja uudestaan. Henkilöhahmoistani toinen on kuollut tulipalossa ja toinen selvinnyt sodasta traumatisoituneena, mutta kuitenkin hengissä. Tietyt kohdat luetaan jokaisessa tarinapolussa, mutta niitä on loppujen lopuksi aika vähän ja vaihtoehtoisia tarinapolkuja syntyy näin ollen todella paljon. Takakannessa luvataan jopa "miljoonia erilaisia tarinoita yksissä kansissa."

Tarinan kulussa siis vaikuttavat niin luotu henkilöhahmo, teot ja valinnat kuin pelkkä sattumakin. Välillä kun eteen tulee kohtia, joissa pitää arpoa tapahtuma. Arpominen tapahtuu kirjaa "pläräämällä", sillä jokaisen sivun yläreunassa on arpakuutio, joka osoittaa silmälukua 1-6 välillä.

Yksi tarinakerta vie tunnin, puolitoista. Eli yhtenä sateisena mökki-iltana tämän saattaa lukea muutamankin kerran. Toki miinuspuolena voidaan sanoa, että reilun tunnin mittainen lukusessio aiheuttaa myös sen, että kovin syvää tarinallista kerrontaa kirja ei sisällä, mutta tarkoitus onkin lähinnä nähdä tapahtumia eri kanteilta. Olit "punainen" tai "valkoinen", ei siltikään ole vain yhtä tai kahta tarinaa, vaan jokaisen henkilön tarina on erilainen. Se, että seuraat kirjan alussa olevia "käyttöohjeita" tarkasti ja päivität hahmokuvaustasi tapahtumien edessä auttaa pitämään tarinan käänteistään huolimatta loogisena.

Tämä on kyllä ehdottomasti kirja, jota kaikkien tulisi kokeilla jo pelkästään vaihtelun vuoksi. Eikä missään nimessä pidä tehdä niin, että luet yhden tarinapolun ja muodostat mielipidettä sen pohjalta. Omat kaksi lukukertaakin tuntuu vielä mitättömältä, mutta oli vaan niin kova polte päästä kertomaan tästä, mutta luen tätä varmuudella kyllä vielä useamminkin.

****************************
Sinä vuonna 1918 lainattu kirjastosta

Esikoiskirjailijan upea kielellinen taidonnäyte

Tapani Tolonen: Sokeisto
(Otava, 2018)
445 sivua


Kustannusyhtiö Otava ja Otavan kirjasäätiö järjestivät Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan kunniaksi Suomi 2017 romaanikilpailun. Kilpailun tasoa kehuttiin erittäin hyväksi ja luettuani kilpailussa toiseksi tulleen romaanin, Tapani Tolosen esikoisteoksen Sokeisto, on helppo uskoa kilpailun kovatasoisuus.

Sokeisto sijoittuu vuoden 1905 Helsinkiin ja suurlakon kuohuihin. Suomessa kuohuu ja kiehuu. Suomi on melko kollektiivisesti Venäjää vastaan, mutta samalla kuilu työväen ja eliitin välillä on syvä. Eetu, sanomalehden latoja, päätyy myös mukaan vastarintatoimintaan kuitatakseen velkoja ystävälleen Topille. Samalla Eetu, kouluttamaton, joskin lukenut työväen edustaja, rakastuu yläluokkaiseen, naimisissa olevaan Kariniin ja suhteen sopimattomuudesta huolimatta se vie molemmat täysin mukaansa.

Tolosen esikoisromaani sisältää siis historiaa, rakkautta, ihmissuhteita ja politiikkaa. Teemoja ja tematiikkaa löytyy vaikka useankin romaanin aineksiksi, mutta ennen kaikkea Sokeisto on hieno osoitus siitä miten kaunis ja upea kieli suomi on oikein käytettynä. Kirjaa lukiessa tuli eteen tusinoittain kohtia, joita piti lukea useaan otteeseen ja jääd pohdiskelemaan miten asioita voikaan kuvata ja kertoa niin upeasti.

"Voi, miksi Jumala jätti maailman! Miksi tärkeät ja todelliset

asiat tunsi vain aistien horrostilassa, tai yöllä kuutamossa! 

Miksi päivällä asiat olivat mitä olivat, ihmiset vieraita ja pii-

kikkäitä kuin siilit. Miksi hän ei saanut koskea lapsen sormia?

Leikkiä niillä ja sivellä olemattomien rystysten kuoppia?"

Tolonen on kirjoittanut Sokeistoon esimerkiksi yhden viime vuosien kauneimmista seksikohtauksista. Nykykirjallisuudessa seksistäkin kirjoitetaan monenkirjavaan tapaan (on tietysti suotavaakin, että ei mennä aina samalla kaavalla). Jotkut kuvaukset ovat rujoja, rajuja tai jopa rumia, toiset eroottisesti latautuneita, toiset myötähäpeää tai naurunpyrähdyksiä aiheuttavia, vähän noloja. Eetun ja Karinin kohtaus on yksinkertaisesti vain ja ainoastaan kaunis, herkkä hetki, joka kuvastaa nuoren rakkauden tunnetta aidoimmillaan.

Kuten aiemmin tulikin jo mainittua, Sokeisto nappasi toisen palkinnon Suomi 2017 romaanikirjassa. Kilpailun kolme palkittua teosta ovat kaikki nyt julkaistu Otavan toimesta ja tässä kohtaa minua on suuresti alkanut kiinnostaa, että jos Sokeisto oli näin hyvä ja oli kilpailussa toinen, niin miten hyvä mahtaa olla kilpailun voittaja, Pauliina Lindholmin kirjoittama Kommendantti? Se täytynee ottaa luettavaksi kesän aikana.

Sokeistoa suosittelen oikeastaan kaikille kirjojen ystäville. Mikäli pidät historiasta tai romantiikasta, tai ihan vain kielellisesti hyvin kirjoitetusta romaanista, tämä voi olla kirja juuri sinulle!

******************
Sokeisto valikoitui luettavaksi lukupiirimme kautta

Norjalaistrilleri, joka ei päästä irti otteestaan

Geir Tangen: Sydämenmurskaaja
Otava, 2018
460 sivua


Geir Tangenin esikoisteos Maestro (Otava, 2017) oli yksi viime vuoden dekkarisuosikeistani. Näin ollen olen odottanut jatkoa toimittaja Viljar Ravn Gudmudsonin ja poliisi Lotte Skeisvollin tarinaan kuin kuuta nousevaa. Sydämenmurskaaja ilmestyikin jo aiemmin kesällä, mutta erinäisistä syistä johtuen kestikin yllättävän pitkään ennen kuin pääsin sitä varsinaisesti lukemaan.

Toimittaja Viljar Ravn Gudmudson saa puhelun pojaltaan Alexanderilta. Alexander on herännyt juhlien jälkeen murhatun tytön vierestä ja välittömästi Alexander onkin pääepäilty.
Kaksi muutakin samoissa juhlissa ollutta nuorta löydetään kuolleena ja todisteet viittaavat mahdolliseen rasistiseen motiiviin, ja johtavat Gudmudsonin ja Skeisvollin kohti norjan uusnatsipiirejä.

Viljar oppii kantapään kautta, että hänen poikansa ei ole puhtoinen pikku poika enää. Samalla hänen oma työnsä ja tutkimuksensa on vaarassa jääviys syistä. Myös Lotten läheinen suhde Viljariin, sekä oman elämän ongelmat aiheuttavat harmaita hiuksia Lotten ammatinharjoittamiseen kyseisten tutkimusten osalta.

Tangen kuljettaa tarinaansa koukuttavasti ja yllätyksiä pursuten. Kirja etenee lyhyinä lukuina ja kohtauksina, ja lähes jokainen luku päättyy jonkinlaiseen yllätykseen tai koukkuun. Kirja on siis kuin minulle kirjoitettu. Tangenin kirjat ovat jokaisen ylisanan arvoisia. Voi olla, että aika on kullannut muistot Maestroon liittyen, mutta minulle jäi mielikuva, että Sydämenmurskaaja olisi ollut jotenkin raaempi kuin Maestro. Tai ainakin se pääsi enemmän minun ihoni alle, mahdollisesti kirjassa esiintyvän seksuaalisen väkivallan ja rasismin vuoksi.

Edellämainittujen asioiden lisäksi kirjassa käsitellään esimerkiksi nuorten sosiaalisia suhteita ja niiden dynamiikkaa. Lisäksi kirja saa ajattelemaan miten ihminen toimii paniikin hetkellä ja miksi virheellinen toiminta on helpompi huomata muissa, vaikka itse tekisi samat virheet vastaavassa tilanteessa.

Ruotsalainen dekkarikirjallisuus on maailmanlaajuinen käsite, mutta mielestäni norjalaiset ovat jo ajaneet ruotsalaisten ohi. Toki ruotsista tulee vielä enemmän huippudekkareita, mutta norjalaiset ovat mielestäni parempia. Tangen, Jo Nesbø, Samuel Bjørk, Ingar Johnsrud ja muutama muu, lyövät kyllä valtaosan ruotsalaisista kollegoistaan, vaikka ruotsalaiset saavatkin enemmän palstatilaa.

En yleensä lue kirjan lopusta kirjailijan kiitoksia tai muita kommentteja, mutta tällä kertaa luin - ja onneksi luinkin. Kirjalle loppusilauksen oikeastaan antoi kommentti siitä, että jotkut saattavat pitää kirjan uusnatsien puheita ja suunnitelemia liioiteltuina, mutta että kirjailija on näitä poiminut oikeasti uusnatsien keskustelupalstoilta, ne eivät ole liioiteltuja tai kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Jälleen joudun odottelemaan trilogian viimeistä osaa, mutta onneksi lukemista riittää kyllä sitä odotellessa enemmän kuin tarpeeksi.


******************
Sydämenmurskaaja luettu lainakirjana

Väkevä kotimainen fantasiadebyytti

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika

Otava, 2018
336 sivua


Loukkupoika on väkevä, kotimainen fantasiatrilleri 15-vuotiaasta Aaron-pojasta. Aaron on elänyt koko elämänsä Loukku-nimisessä vankilassa. Ainoa ulospääsy Loukusta, on Toinen taso, josta kaikki vaikenevat. Alkuasetelma on kieltämättä sellainen, että kuvittelin lukevani suomalaisen version Outolinnusta, Siilosta tai vaikkapa Maze Runnerista. Vaikka tiettyjä dystopimaisia piirteitä kirjassa onkin, en tätä dystopiaksi kuitenkaan luokittelisi. Fantasiatrilleri, kuten kannessa mainitaan, lienee ihan hyvä määritelmä.

Aaron on Luonnokas. Luonnokkaat ovat henkilöitä, joilla on erityiskykyjä, mutta joilla ei ole lupaa käyttää luontoaan. Loukkua vartioivat Tomut, joilla niin ikään on erityiskykyjä ja ovat vieläpä oikeutettuja myös käyttämään niitä omassa roolissaan. Luontonsa lisäksi Aaronista tekee erityisen se, että hän on ainoa, joka on syntynyt Loukussa.

Aaron on oppinut pysyttelemään poissa Tomujen tieltä, ei herätä huomiota, elää elämäänsä niin kuin vain Loukussa voi elää. Eräänä päivänä Loukkuun saapuvat veljekset Evert ja Holt, jotka alkavat juonimaan pakoa heti saapumisensa jälkeen.

Kokonaisuutena pidän Wasiljeffin debyyttiä erittäin onnistuneena teoksena. Kieli on huoliteltua, dialogi uskottavaa ja tarina kulkee pääasiallisesti niin kuin pitääkin. Pienen miinuksen annan kuitenkin siitä, että kirjasta näkyy jälleen hiukan turhan selvästi se, että siitä rakennetaan sarjaa. Se on jollakin tavoin liian ilmeistä koko ajan. Enkä osaa sanoa miksi se minua vaivasi, mutta jäi silti pienenä miinuksena häälymään mieleeni. Tunne oli vähän samanlainen kuin katsoessani Star Wars: The last Jedi - elokuvan. Tavallaan tarina eteni niin kuin oletinkin, paitsi että ne kysymykset joihin eniten kaipasin vastausta, jäivät vielä vastaamatta. Tästä johtuen kirjan puolivälin tienoilla oli muutamia hetkiä, jolloin kirja hivenen tuntui pitkitetyltä.

Toisaalta on sanottava, että Wasiljeff vie tarinaa siinä mielessä erinomaisesti, että pohjaa on rakennettu niin huolella, että tulevissa osissa riittää varmuudella tapahtumia ja juonenkäänteitä, ilman että tarinan tarvitsee toistaa itseään. Jos jatko-osa olisi jo valmis ja ulottuvillani, tarttuisin siihen oitis.

Vaikka kyseessä on nuorille suunnattu kirja, "nuortenkirjamaisuus" ei mielestäni puskenut mitenkään isosti päälle. Tällaisena nelikymppisenä ja monipuolisesti kirjoja lukevana henkilönä, tämä vaikutti minusta oikein hyvältä ja lupaavalta fantasiasarjan avaukselta. Lienee jopa syytä muistuttaa siitä, että kirja ei sovi niinkään lapsille, vaan nimenomaan nuorille ja nuorille aikuisille. Kirja sisältää muutamia aika rajujakin kohtauksia.

Jos olet tykännyt Maze Runnerista, Outolintu-sarjasta, Nälkäpeli-sarjasta jne, niin tämä saattaa hyvinkin olla mieleesi. Harvoin on eteeni sattunut näin hyvää kotimaista fantasiasarjaa nuorten ja nuorten aikuisten kategoriassa.

**********
Loukkupoika saatu kustantajalta lukukappaleena.

Mario Reading - parempi kuin Dan Brown?

Mario Reading: Salomonin perintö
Karisto, 2016
282 sivua

Salomonin perintö on John Hart-sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa on nimeltään Pyhä Keihäs, joka kannattaa olla luettuna ennen Salomonin perintöä, vaikkei se ihan pakollista olekaan.

Irakissa räjähtää pommi lähellä tienvarsikahvilaa. Kuvajournalisti John Hart ja hänen tulkkinsa Nalan Abuna ovat tapahtumapaikalla ja tulevat vedetyksi keskelle suurempaa tapahtumaketjua, sekä keskelle ns. kuparikäärön etsintää.

Tarina etenee kahdessa eri ajassa, seuraten niin John Hartia, kuin Johannes von Harteliusta. Kirja tarjoilee mielenkiintoista historiaa ja näkemystä esimerkiksi kurdikulttuurista. Minä olen pitänyt niin Dan Brownin, kuin Mario Readinginkin kirjoista juuri siksi, että oikea historia ja fiktio sekoittuvat niin, että rajaa on vaikea huomata. Ennen John Hart-sarjaa Reading kirjoitti mm. erinomaisen Antikristus-trilogian, joka pohjasi Nostradamuksen ennustuksiin. Aivan tämän Antikristus-trilogian tasolle John Hart-sarja ei ole vielä yltänyt, mutta silti kyseessä on varsin mukaansa tempaavaa jännitystä ja perinteistä aarteenmetsästystä Indiana Jones- tai National Treasure-elokuvien tyyliin.

Salomonin perinnössä minua jäi vaivaamaan se, että ainakin oman tuntumani mukaan, tuhannen vuoden takaiset Johannes von Harteliuksen seikkailut olivat nyt isommassa roolissa kuin nykyajan tapahtumat. Itse nauttisin enemmän siitä, jos varsinainen tarina tapahtuisi nykyajassa, ja historia antaisi pohjan tarinalle. 

Pyhän keihään ja Salomonin perinnön tarinaa jatkaa vielä vuonna 2017 suomennettu Soturin sukua, joka täytyneekin ottaa mahdollisimman pian lukuun. Vaikka Salomonin perintö on lukemistani viidestä Readingin romaanista ollut tähän mennessä vähiten suosikkini, on sanottava, että minun mielestäni Mario Reading ansaitsisi samanlaisen huomion kuin Dan Brown. Kun katsotaan koko tuotantoa, nostaisin Readingin jopa Brownin edelle, sen verran heikompia ovat Brownin heikoimmat kirjat olleet. Reading taso pysyy tasaisempana

*******************

Salomonin perintö ostettu kirjakaupasta

Epäreilua vertailua Harry Potteriin, mutta ei syyttä

Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset
Otava, 2018
368 sivua

Nyt on aika ottaa käsittelyyn tämän blogin ensimmäinen lasten- ja nuorten kirja. Luokituksensa mukaan Jessica Townsendin Nevermoor – Morriganin koetukset, on lasten kirja, mutta uppoaa kyllä varmasti myös nuoriin – ja moniin aikuisiin fantasian ystäviin. Nevermoor on nimittäin saanut valtavan määrän hehkutusta mm. Harry Potterin vannoutuneilta faneilta, eikä suotta.

Maailma on muuttunut parissa kymmenessä vuodessa niin paljon, että uskallan väittää, että Harry Potterin kaltaista ilmiötä ei enää tule, mutta Nevermoorilla on silti kaikki potentiaali olla erittäin iso kirjallinen tapaus. Lisää vertailukohtaa Harry Potteriin tuo suomalaisittain vielä sekin, että Nevermoorin on suomentanut Harry Potteritkin kääntänyt Jaana Kapari-Jatta.

Morrigan Korppi on syntynyt ajan viimeisenä päivänä, ehtoona. Tämä tarkoittaa sitä, että hän on kirottu lapsi ja siten syypää ympärillään tapahtuviin onnettomuuksiin, ja että hänen on määrä kuolla 11-vuotis syntymäpäivänään, kun muut saman ikäiset osallistuvat niin sanottuun Tarjouspäivään.

Kaikkien yllätykseksi myös Morriganin annetaan osallistua Tarjouspäivään ja niinpä punatukkainen muukalainen nimeltä Jupiter Pohjoinen saapuu Morriganin pelastukseksi ja vie hänet taianomaiseen Nevermoorin kaupunkiin.

`Punapää´ oli vähättelyä, Morrigan ajatteli ja yritti salata ällistyksensä, kun hattu lähti päästä. `Vuoden punapää´ tai `Punapäiden kuningas´ tai `Parantumattomasti punapäisten punapääyhdistyksen mahtipunapäinen puheenjohtaja´ olisi osunut lähemmäs totuutta. Miehen kirkkaan kuparisena aaltoileva hiuspehko olisi luultavasti voittanut palkintoja. Hän riisui huivin kaulastaan, jolloin paljastui parta, jonka värisävy oli vain hitusen vähemmän sävähdyttävä.

Nevermoor on todellakin omanlaisensa ja maaginen paikka, missä mikään ei ole niin kuin meidän maailmassamme. Nevermoorissa Morriganin on määrä olla Jupiterin ehdokas Meineikkaiseen Seuraan (englanniksi Wunderous Society) ja sen myötä käydä läpi neljä toinen toistaan haastavampaa koetusta.

Vaikka Nevermoor – Morriganin koetukset kierrättääkin tuttuja elementtejä muista fantasiakirjoista (Harry Potter, Liisa Ihmemaassa, Percy Jackson, Jali ja Suklaatehdas jne.), onnistuu se lopulta silti luomaan täysin omanlaisensa miljöön ja kokonaisuuden. Ja täydet kymmenen pistettä annettakoon lisäksi suomenkielisen version kannelle (tehnyt Sami Saramäki). Kannet ovat upeat, lievästi hologrammimainen pinta eritoten, ja olenkin ymmärtänyt, että Saramäen tekemät kannet olisivat tulossa käyttöön joissain muissakin käännösversioissa.

Luin kirjaa 8-vuotiaan poikani kanssa, joka on tykännyt Nevermoorista lähes yhtä paljon kuin Harry Pottereistakin. Vertailut Harry Potteriin, vaikka ovatkin jopa hivenen epäreiluja, eivät ole täysin tuulesta temmattuja. Jäämme odottamaan innolla jatkoa Morriganin, Jupiterin ja muiden Nevermoorilaisten seikkailuihin kirjan muodossa…ja elokuvaversiokin on tulossa jossain vaiheessa, sillä 20th Century Fox on hankkinut oikeudet filmatisointiin.

Nevermoor on erinomaista hyvänmielen fantasiaa, jota voikin suositella kaikille, jotka ovat tykänneet Harry Pottereista, Percy Jacksoneista tai vaikka Liisa Ihmemaassa-kirjasta. Ja suosittelenpa kirjaa, vaikket koskaan olisi mainittuihin kirjoihin aiemmin tutustunutkaan.

**************

Nevermoor – Morriganin koetukset luettu kustantajalta saatuna lukukappaleena