Kaikki viimeiset sanat - Nuoruuden tunteiden kirjo yksissä kansissa

John Green: Kaikki viimeiset sanat
WSOY, 2014
320 sivua


Suurin osa lukemistani kirjablogeista keskittyy pääsääntöisesti uudempiin kirjoihin, ja niin tuo on mennyt pääsääntöisesti itsellänikin. Kesän aikana olen yrittänyt lukea vähän lukemattomien kirjojen hyllyäni tyhjemmäksi, ja sieltä sattui käsiini tämä kirja, ja tuntui että tästä pitää jokunen sana kirjoittaa tänne, siitäkin huolimatta että kyseessä on jo usean vuoden vanha kirja.

Suomennos ilmestyi itseasiassa vuonna 2014 ja alkuperäisversio peräti vuonna 2005. Varoitan jo nyt, että tämän postauksen loppuosassa on jonkin verran juonipaljastuksia…varoitan niistä pahimmista lähempänä, eli mikäli et ole vielä kyseistä kirjaa lukenut, voit jatkaa vielä jonkin matkaa huoletta.

Olen lukenut nyt kolme John Greenin kirjaa ja nyt täytyy sanoa, että hänen debyyttikirjansa Kaikki viimeiset sanat nousi lukemistani selvästi parhaimmaksi. Vaikka Tähtiin kirjoitettu virhe onkin nauttinut suurinta suosiota, se on ollut minun mielestäni toistaiseksi lukemistani Greenin kirjoista heikoin. Tähtiin kirjoitetun virheen suosion huomioon ottaen, maailmasta löytyy varmaankin miljoonia lukijoita, jotka ovat täysin toista mieltä kanssani.

Kaikki viimeiset sanat kertoo Miles Halterista, yksinäisyyteensä jo alistuneesta pojasta, joka lähtee sisäoppilaitokseen opiskelemaan. Kavereita Milesilla ei ole, eikä oikein elämääkään, jos ei sellaiseksi lasketa sitä, että hän tykkää opiskella ja opetella kuuluisuuksien viimeisiä sanoja.

Sisäoppilaitoksessa hänen kämppäkaverinaan on Chip, tai Eversti, niin kuin häntä kavereiden kesken kutsutaan, joka on lähestulkoon Milesin vastakohta, eläväinen seuramies. Chipin kautta Miles tutustuu myös Takumiin sekä kauniiseen ja viehättävään, joskin aika erikoiseen persoonaan, Alaskaan. Alaskasta tulee jonkin asteinen pakkomielle Milesille, vaikka toivoa ei olekaan, sillä Alaskalla on jo poikakaveri.

Milesille sisäoppilaitos avaa kuitenkin uuden elämän. Hänellä on ystäviä, mutta myös jos ei nyt suoria vihamiehiä, mutta ainakin kiusoittelevia snobeja. Kepposia tehdään ja suunnitellaan suuntaan ja toiseen. Oli kyse kepposista tai muista luvattomista aktiviteeteistä, opettajille ei pidä jäädä kiinni!

Vaikka kirja onkin nuorille suunnattu, koki tällainen ”entinen nuorikin” kovin nostalgisia hetkiä, muistellessaan esimerkiksi juuri niitä toivottuja ihastuksia, oman elämän ”alaskayoungeja”, joiden kosketus olisi kirkastanut pimeimmänkin päivän ja joiden jokaisen ystävällisen sanan olisi toivonut tarkoittavan jotain vähän enemmän. Kukapa ei sellaista olisi joskus kokenut.

Eikä ne ”alaskayoungit” ole ainoa asia, joka tässä itselle muistoja herätti pintaan. NYT SEURAA  JUONIPALJASTUKSIA, joten jos haluat säilyttää yllätyksiä, lue tämä loppuun vasta kun olet kirjan itsekin lukenut.

Kirjan luvut seuraa päiviä tiettyyn käänteen tekevään tapahtumaan, ja lopuksi tapahtuman jälkeiseen aikaan. Tässä tapauksessa käänteentekevä muutos on läheisen henkilön kuolema. Läheisen kuolema on erityisesti nuorelle kova paikka, ja itselläkin muistot nousivat esiin reilusti yli 20 vuoden takaa. 

Kaikki viimeiset sanat perustuu jossain määrin John Greenin omiin kokemuksiin sisäoppilaitoksessa. Itse jäin pohtimaan oliko tarinan draaman kaaren kohokohta hänelle henkilökohtaisesti tuttu asia, niin hyvin hän onnistui kuvaamaan niitä moninaisia ajatuksia ja tunteita joita ainakin itse kävin läpi vähän samankaltaisessa tilanteessa. Tämän vuoksi tarina oli ”ihon alla”, toimi minulle henkilökohtaisesti hyvin vaikuttavana ja aitona kokemuksena, melkein kuin omasta elämästäni. Tuntui, että olisin voinut olla Miles Halter.

********************

Kaikki viimeset sanat ostettu kirjakaupasta jokunen vuosi sitten

C.J. Tudor : Liitu-ukko

C.J. Tudor: Liitu-ukko
WSOY, 2018
424 sivua

12-vuotias Eddie ja hänen kaverinsa jättävät toisilleen koodattuja viestejä liitu-ukkopiirroksina. Eräänä päivänä vuonna 1986 salaperäinen liitumies johdattaa kaverukset silvotun ruumiin luo. Tapahtuma muuttaa kaverusten elämän pysyvästi. 30 vuotta myöhemmin kaikki kaverukset saavat kirjeen - kuvan liitu-ukosta. Pian tämän jälkeen yksi heistä kuolee.

C.J. Tudor kuljettaa esikoiskirjansa tarinaa varmoin ottein vuosien 1986 ja 2016 välillä. Tarina pysyy liikkeessä, kulkee johdonmukaisesti ja pitää mielenkiinnon yllä alusta yllättävään loppuun saakka. Tätä kelpaa suositella trillereiden ystäville. 

Kirjaa tosin markkinoidaan vuoden pelottavimpana kirjana, mitä se ei kuitenkaan mielestäni ollut. Toki Eddien näkemissä painajaisunissa oli melko karmiviakin kohtia, mutta silti mielestäni syyllistytään aikamoiseen liioitteluun, mikä on valitettavan yleistä markkinoinnissa. Kaikessa pitää olla superlatiiveja. Monesti sillä saadaan aikaan vain rajuja pettymyksiä.

Esimerkiksi Stephen King on sanonut Liitu-ukosta: "Jos pidät kirjoistani, pidät myös tästä." Itse en suurta yhtäläisyyttä Kingin kirjoihin Liitu-ukossa näe. Vaan eipä sitä tarvitse ollakaan, kirja pärjää hyvin omillaan. Mutta nyt on riskinä, että moni King-fani pettyy, kun eivät löydäkään yhtäläisyyttä.

Ajan ja paikan kuvaus Tudorilta onnistuu hienosti. 80-luvussa on itselle jotain todella nostalgista ja sitä nostalgiaa tässäkin tunsin pienissä yksityiskohdissa, jotka eivät kuitenkaan vieneet huomiota tarinalta. Monella kirjailijalla on opittavaa Tudorilta juuri siinä, että tarina ei jäisi yksityiskohtien ja nippelien piiloon. Ehkä tästä 80-luvusta johtuen, kirja herätti minussa joitain samanlaisia tuntemuksia kuin Netflix-sarja Stranger Things. Jos vertailu ontuu Kingin kirjoihin, ei tätä voi suoraan verrata Stranger Thingsiinkään. Yhdistävänä tekijänä on vain 80-luku ja esiteini-ikäiset päähenkilöt.

               

Vaikka mielenkiinto pysyikin yllä jatkuvasti ja loppu oli jokseenkin yllättävä, jäi minulle jälkivaikutelma (ei siis huomannut lukiessa), että kirjaa olisi voinut tiivistää varmaan joitakin kymmeniä sivuja lyhyemmäksikin. Ratkaisun jälkeen tuntui, että monia asioita vatvottiin aivan turhaan, mutta kai sillä oli osansa siihen, että loppuratkaisu pääsee yllättämään.

Liitu-ukko ei ehkä hehkutuksesta huolimatta ollut vuoden pelottavin kirja, mutta hyvä ja viihdyttävä trilleri se oli. Luin vastikään viime vuonna ilmestyneen S.K.Tremaynen Tulilapsen ja sen Liitu-ukko päihittää kyllä varsin selvästi.

Liitu-ukko ilmestyy suomeksi 28.8.

*******************

Liitu-ukko luettu kustantajan ennakkokappaleena. Kiitos siitä, WSOY!

Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia
Bazar, 2018 (julkaisupäivä 16.8.)
218 sivua


Sain käsiini ennakkokappaleen kirjasta nimeltään Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia (Agnès Martin-Lugand, Bazar 2018). Tartuin siihen kivan nimen takia sen kummemmin takakantta tai muita esittelyjä lukematta.

Ensialkuun tämä kivan kuuloinen ranskalainen kirja tarjosikin sitä, mitä odotin sen olevan. Useat lukemani ranskalaiskirjailijat osaavat luoda tekstillään erityisen tunnelman, joka minulle on muodostunut jollain tavalla "ranskalaiseksi tunnelmaksi". Sama välittyy monissa ranskalaisissa elokuvissa. Tässä samassa onnistui myös Martin-Lugand alun Pariisi-kohtauksissaan.

Kirjan päähenkilöllä, Dianella, on kirjakahvila nimeltään Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia, tai lyhyemmin Onnelliset. Mutta Diane on myös menettänyt miehensä ja tyttärensä onnettomuudessa, eikä suru hellitä otettaan. Diane on kykenemätön pyörittämään kahvilaansa ja itse asiassa jo itsestä huolehtiminen teettää vaikeuksia. Diane ei juuri poistu kotoaan ja päivittäiset ateriat koostuvat lähinnä eineksistä, jos niistäkään. Niinpä kahvilasta huolehtii hänen hiukan holtiton ystävänsä Félix.

Kun Diane päättää ottaa etäisyyttä surutyötään varten ja muuttaa Irlantiin, odotukset tunnelman ja miljöön kuvauksesta vaan kasvavat - mutta ainakin minun kohdallani turhaan. Luin kyllä tapahtumien tapahtuvan Irlannissa, mutta en valitettavasti saanut sitä aistittua, jota kuitenkin odotin vesikielellä. Samoin tarina muodostui varsin ennalta arvattavaksi, joskin sujuvasti luettavaksi. Monessa kohtaa tuntuikin, että lukisin toisintoa P.S. Rakastan sinua-kirjasta.

                                    

Irlannissa Dianen naapurissa asuu tyly ja nihkeä Edward, johon Diane varsin yllätyksettömästi  tietysti kirjan edetessä ihastuu, monista vastoinkäymisistä huolimatta. Molemmilla on taakkansa, joista kumpikaan ei ole valmis avautumaan.

Kuten sanottua, lukeminen käy vaivattomasti ja sujuvasti. Olen varma, että kirja löytää Suomestakin kiitettävän kokoisen lukijakunnan ja kehuvia arvioita. Kirjasta suunnitteilla olevan elokuvan voi jo valmiiksi helposti kuvitella kassamagneetiksi. Minulle kirja kuitenkin oli liian ennalta arvattava ja siksi ei onnistunut herättämään minussa suuria tunteita suuntaan tai toiseen. Kirjassa ei juuri luettu tai juotu kahvia, eikä siinä kyllä oikein tainnut olla onnellisia ihmisiäkään. Näin ollen se jäi mielessäni tasolle "ihan kiva". Esimerkiksi Grégoire Delacourtin vuonna 2015 Suomessa julkaistu Onnen koukkuja, oli minulle paljon sykähdyttävämpi kokemus. Makuasioita nämä tietysti ovat. Monen muun mielestä Onnen koukkuja vasta olikin arvattava ja "ihan kiva".

En halua kuitenkaan tyrmätä tätäkään kirjaa. Tulin jopa iloiseksi huomatessani, että tarinaan on tulossa vielä jatkoa. Jatko-osan suomennos ilmestyy kesällä 2019. Todennäköisesti tulen lukemaan myös jatko-osan, ja toivottavasti se saa myös minussa himpun verran enemmän tunteita valloilleen.

Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia ilmestyy 16.8.

Yksi sota, miljoonia tarinoita

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918
Gummerus, 2018
525 sivua


Ai että, voi ihminen olla innoissaan! Nyt oli niin valtavirrasta poikkeava lukuelämys, että on pakko päästä hehkuttamaan. Kyseessä on siis Mike Pohjolan kirjoittama Sinä vuonna 1918, jonka on julkaissut Gummerus (2018).

Kuten nimestä arvata saattaa, ollaan vuodessa 1918 ja Suomen sisällissodan tapahtumien keskellä. Siinä ei vielä ole mitään valtavirrasta poikkeavaa. Aihepiiristä on julkaistu tänä vuonna niin paljon kirjoja, että joiltain se tulee jo korvista ulos - jos kuulut siihen porukkaan, jatka silti ihmeessä tässä tekstissä vähän pidemmälle, niin saatat yllättyä ja innostua!

Kirjan jujuna on nimittäin se, että sitä ei ole tarkoitus lukea alusta loppuun. Kirjassa on yhden tarinan sijasta useita tarinoita ja lukija saa olla vaikuttamassa suuntaan, johon tarina kulkee. Näin ollen 525 sivuisen kirjan yhden tarinan "lukee läpi" vajaassa puolessatoista tunnissa. Konsepti on nykyisin harvinainen, mutta herätti kyllä nostalgiatuntemuksia, sillä mieleeni palasi se, kun lapsena luettiin tai "pelattiin" välillä valmiita, välillä itsetehtyjä roolipelitarinoita samalla idealla. Samoin tässä saat alussa valita henkilöhahmollesi tiettyjä ominaisuuksia ja piirteitä, joilla tulee olemaan myöhemmässä vaiheessa vaikutusta tarinan kululle. Samalla tämä ominaisuus tekee kirjasta sellaisen, että sen voi ja melkeinpä jopa TÄYTYY lukea useammin kuin kerran.

Itse olen käynyt tarinoita läpi nyt kahdella erilaisella tarinapolulla ja henkilöhahmolla ja vielä vain kiinnostaisi kokeilla uudestaan ja uudestaan. Henkilöhahmoistani toinen on kuollut tulipalossa ja toinen selvinnyt sodasta traumatisoituneena, mutta kuitenkin hengissä. Tietyt kohdat luetaan jokaisessa tarinapolussa, mutta niitä on loppujen lopuksi aika vähän ja vaihtoehtoisia tarinapolkuja syntyy näin ollen todella paljon. Takakannessa luvataan jopa "miljoonia erilaisia tarinoita yksissä kansissa."

Tarinan kulussa siis vaikuttavat niin luotu henkilöhahmo, teot ja valinnat kuin pelkkä sattumakin. Välillä kun eteen tulee kohtia, joissa pitää arpoa tapahtuma. Arpominen tapahtuu kirjaa "pläräämällä", sillä jokaisen sivun yläreunassa on arpakuutio, joka osoittaa silmälukua 1-6 välillä.

Yksi tarinakerta vie tunnin, puolitoista. Eli yhtenä sateisena mökki-iltana tämän saattaa lukea muutamankin kerran. Toki miinuspuolena voidaan sanoa, että reilun tunnin mittainen lukusessio aiheuttaa myös sen, että kovin syvää tarinallista kerrontaa kirja ei sisällä, mutta tarkoitus onkin lähinnä nähdä tapahtumia eri kanteilta. Olit "punainen" tai "valkoinen", ei siltikään ole vain yhtä tai kahta tarinaa, vaan jokaisen henkilön tarina on erilainen. Se, että seuraat kirjan alussa olevia "käyttöohjeita" tarkasti ja päivität hahmokuvaustasi tapahtumien edessä auttaa pitämään tarinan käänteistään huolimatta loogisena.

Tämä on kyllä ehdottomasti kirja, jota kaikkien tulisi kokeilla jo pelkästään vaihtelun vuoksi. Eikä missään nimessä pidä tehdä niin, että luet yhden tarinapolun ja muodostat mielipidettä sen pohjalta. Omat kaksi lukukertaakin tuntuu vielä mitättömältä, mutta oli vaan niin kova polte päästä kertomaan tästä, mutta luen tätä varmuudella kyllä vielä useamminkin.

****************************
Sinä vuonna 1918 lainattu kirjastosta

Esikoiskirjailijan upea kielellinen taidonnäyte

Tapani Tolonen: Sokeisto
(Otava, 2018)
445 sivua


Kustannusyhtiö Otava ja Otavan kirjasäätiö järjestivät Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan kunniaksi Suomi 2017 romaanikilpailun. Kilpailun tasoa kehuttiin erittäin hyväksi ja luettuani kilpailussa toiseksi tulleen romaanin, Tapani Tolosen esikoisteoksen Sokeisto, on helppo uskoa kilpailun kovatasoisuus.

Sokeisto sijoittuu vuoden 1905 Helsinkiin ja suurlakon kuohuihin. Suomessa kuohuu ja kiehuu. Suomi on melko kollektiivisesti Venäjää vastaan, mutta samalla kuilu työväen ja eliitin välillä on syvä. Eetu, sanomalehden latoja, päätyy myös mukaan vastarintatoimintaan kuitatakseen velkoja ystävälleen Topille. Samalla Eetu, kouluttamaton, joskin lukenut työväen edustaja, rakastuu yläluokkaiseen, naimisissa olevaan Kariniin ja suhteen sopimattomuudesta huolimatta se vie molemmat täysin mukaansa.

Tolosen esikoisromaani sisältää siis historiaa, rakkautta, ihmissuhteita ja politiikkaa. Teemoja ja tematiikkaa löytyy vaikka useankin romaanin aineksiksi, mutta ennen kaikkea Sokeisto on hieno osoitus siitä miten kaunis ja upea kieli suomi on oikein käytettynä. Kirjaa lukiessa tuli eteen tusinoittain kohtia, joita piti lukea useaan otteeseen ja jääd pohdiskelemaan miten asioita voikaan kuvata ja kertoa niin upeasti.

"Voi, miksi Jumala jätti maailman! Miksi tärkeät ja todelliset

asiat tunsi vain aistien horrostilassa, tai yöllä kuutamossa! 

Miksi päivällä asiat olivat mitä olivat, ihmiset vieraita ja pii-

kikkäitä kuin siilit. Miksi hän ei saanut koskea lapsen sormia?

Leikkiä niillä ja sivellä olemattomien rystysten kuoppia?"

Tolonen on kirjoittanut Sokeistoon esimerkiksi yhden viime vuosien kauneimmista seksikohtauksista. Nykykirjallisuudessa seksistäkin kirjoitetaan monenkirjavaan tapaan (on tietysti suotavaakin, että ei mennä aina samalla kaavalla). Jotkut kuvaukset ovat rujoja, rajuja tai jopa rumia, toiset eroottisesti latautuneita, toiset myötähäpeää tai naurunpyrähdyksiä aiheuttavia, vähän noloja. Eetun ja Karinin kohtaus on yksinkertaisesti vain ja ainoastaan kaunis, herkkä hetki, joka kuvastaa nuoren rakkauden tunnetta aidoimmillaan.

Kuten aiemmin tulikin jo mainittua, Sokeisto nappasi toisen palkinnon Suomi 2017 romaanikirjassa. Kilpailun kolme palkittua teosta ovat kaikki nyt julkaistu Otavan toimesta ja tässä kohtaa minua on suuresti alkanut kiinnostaa, että jos Sokeisto oli näin hyvä ja oli kilpailussa toinen, niin miten hyvä mahtaa olla kilpailun voittaja, Pauliina Lindholmin kirjoittama Kommendantti? Se täytynee ottaa luettavaksi kesän aikana.

Sokeistoa suosittelen oikeastaan kaikille kirjojen ystäville. Mikäli pidät historiasta tai romantiikasta, tai ihan vain kielellisesti hyvin kirjoitetusta romaanista, tämä voi olla kirja juuri sinulle!

******************
Sokeisto valikoitui luettavaksi lukupiirimme kautta

Norjalaistrilleri, joka ei päästä irti otteestaan

Geir Tangen: Sydämenmurskaaja
Otava, 2018
460 sivua


Geir Tangenin esikoisteos Maestro (Otava, 2017) oli yksi viime vuoden dekkarisuosikeistani. Näin ollen olen odottanut jatkoa toimittaja Viljar Ravn Gudmudsonin ja poliisi Lotte Skeisvollin tarinaan kuin kuuta nousevaa. Sydämenmurskaaja ilmestyikin jo aiemmin kesällä, mutta erinäisistä syistä johtuen kestikin yllättävän pitkään ennen kuin pääsin sitä varsinaisesti lukemaan.

Toimittaja Viljar Ravn Gudmudson saa puhelun pojaltaan Alexanderilta. Alexander on herännyt juhlien jälkeen murhatun tytön vierestä ja välittömästi Alexander onkin pääepäilty.
Kaksi muutakin samoissa juhlissa ollutta nuorta löydetään kuolleena ja todisteet viittaavat mahdolliseen rasistiseen motiiviin, ja johtavat Gudmudsonin ja Skeisvollin kohti norjan uusnatsipiirejä.

Viljar oppii kantapään kautta, että hänen poikansa ei ole puhtoinen pikku poika enää. Samalla hänen oma työnsä ja tutkimuksensa on vaarassa jääviys syistä. Myös Lotten läheinen suhde Viljariin, sekä oman elämän ongelmat aiheuttavat harmaita hiuksia Lotten ammatinharjoittamiseen kyseisten tutkimusten osalta.

Tangen kuljettaa tarinaansa koukuttavasti ja yllätyksiä pursuten. Kirja etenee lyhyinä lukuina ja kohtauksina, ja lähes jokainen luku päättyy jonkinlaiseen yllätykseen tai koukkuun. Kirja on siis kuin minulle kirjoitettu. Tangenin kirjat ovat jokaisen ylisanan arvoisia. Voi olla, että aika on kullannut muistot Maestroon liittyen, mutta minulle jäi mielikuva, että Sydämenmurskaaja olisi ollut jotenkin raaempi kuin Maestro. Tai ainakin se pääsi enemmän minun ihoni alle, mahdollisesti kirjassa esiintyvän seksuaalisen väkivallan ja rasismin vuoksi.

Edellämainittujen asioiden lisäksi kirjassa käsitellään esimerkiksi nuorten sosiaalisia suhteita ja niiden dynamiikkaa. Lisäksi kirja saa ajattelemaan miten ihminen toimii paniikin hetkellä ja miksi virheellinen toiminta on helpompi huomata muissa, vaikka itse tekisi samat virheet vastaavassa tilanteessa.

Ruotsalainen dekkarikirjallisuus on maailmanlaajuinen käsite, mutta mielestäni norjalaiset ovat jo ajaneet ruotsalaisten ohi. Toki ruotsista tulee vielä enemmän huippudekkareita, mutta norjalaiset ovat mielestäni parempia. Tangen, Jo Nesbø, Samuel Bjørk, Ingar Johnsrud ja muutama muu, lyövät kyllä valtaosan ruotsalaisista kollegoistaan, vaikka ruotsalaiset saavatkin enemmän palstatilaa.

En yleensä lue kirjan lopusta kirjailijan kiitoksia tai muita kommentteja, mutta tällä kertaa luin - ja onneksi luinkin. Kirjalle loppusilauksen oikeastaan antoi kommentti siitä, että jotkut saattavat pitää kirjan uusnatsien puheita ja suunnitelemia liioiteltuina, mutta että kirjailija on näitä poiminut oikeasti uusnatsien keskustelupalstoilta, ne eivät ole liioiteltuja tai kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Jälleen joudun odottelemaan trilogian viimeistä osaa, mutta onneksi lukemista riittää kyllä sitä odotellessa enemmän kuin tarpeeksi.


******************
Sydämenmurskaaja luettu lainakirjana

Väkevä kotimainen fantasiadebyytti

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika

Otava, 2018
336 sivua


Loukkupoika on väkevä, kotimainen fantasiatrilleri 15-vuotiaasta Aaron-pojasta. Aaron on elänyt koko elämänsä Loukku-nimisessä vankilassa. Ainoa ulospääsy Loukusta, on Toinen taso, josta kaikki vaikenevat. Alkuasetelma on kieltämättä sellainen, että kuvittelin lukevani suomalaisen version Outolinnusta, Siilosta tai vaikkapa Maze Runnerista. Vaikka tiettyjä dystopimaisia piirteitä kirjassa onkin, en tätä dystopiaksi kuitenkaan luokittelisi. Fantasiatrilleri, kuten kannessa mainitaan, lienee ihan hyvä määritelmä.

Aaron on Luonnokas. Luonnokkaat ovat henkilöitä, joilla on erityiskykyjä, mutta joilla ei ole lupaa käyttää luontoaan. Loukkua vartioivat Tomut, joilla niin ikään on erityiskykyjä ja ovat vieläpä oikeutettuja myös käyttämään niitä omassa roolissaan. Luontonsa lisäksi Aaronista tekee erityisen se, että hän on ainoa, joka on syntynyt Loukussa.

Aaron on oppinut pysyttelemään poissa Tomujen tieltä, ei herätä huomiota, elää elämäänsä niin kuin vain Loukussa voi elää. Eräänä päivänä Loukkuun saapuvat veljekset Evert ja Holt, jotka alkavat juonimaan pakoa heti saapumisensa jälkeen.

Kokonaisuutena pidän Wasiljeffin debyyttiä erittäin onnistuneena teoksena. Kieli on huoliteltua, dialogi uskottavaa ja tarina kulkee pääasiallisesti niin kuin pitääkin. Pienen miinuksen annan kuitenkin siitä, että kirjasta näkyy jälleen hiukan turhan selvästi se, että siitä rakennetaan sarjaa. Se on jollakin tavoin liian ilmeistä koko ajan. Enkä osaa sanoa miksi se minua vaivasi, mutta jäi silti pienenä miinuksena häälymään mieleeni. Tunne oli vähän samanlainen kuin katsoessani Star Wars: The last Jedi - elokuvan. Tavallaan tarina eteni niin kuin oletinkin, paitsi että ne kysymykset joihin eniten kaipasin vastausta, jäivät vielä vastaamatta. Tästä johtuen kirjan puolivälin tienoilla oli muutamia hetkiä, jolloin kirja hivenen tuntui pitkitetyltä.

Toisaalta on sanottava, että Wasiljeff vie tarinaa siinä mielessä erinomaisesti, että pohjaa on rakennettu niin huolella, että tulevissa osissa riittää varmuudella tapahtumia ja juonenkäänteitä, ilman että tarinan tarvitsee toistaa itseään. Jos jatko-osa olisi jo valmis ja ulottuvillani, tarttuisin siihen oitis.

Vaikka kyseessä on nuorille suunnattu kirja, "nuortenkirjamaisuus" ei mielestäni puskenut mitenkään isosti päälle. Tällaisena nelikymppisenä ja monipuolisesti kirjoja lukevana henkilönä, tämä vaikutti minusta oikein hyvältä ja lupaavalta fantasiasarjan avaukselta. Lienee jopa syytä muistuttaa siitä, että kirja ei sovi niinkään lapsille, vaan nimenomaan nuorille ja nuorille aikuisille. Kirja sisältää muutamia aika rajujakin kohtauksia.

Jos olet tykännyt Maze Runnerista, Outolintu-sarjasta, Nälkäpeli-sarjasta jne, niin tämä saattaa hyvinkin olla mieleesi. Harvoin on eteeni sattunut näin hyvää kotimaista fantasiasarjaa nuorten ja nuorten aikuisten kategoriassa.

**********
Loukkupoika saatu kustantajalta lukukappaleena.