perjantai 28. helmikuuta 2020

José Mourinho - The Special One





Julien Wolff: José Mourinho - Omassa lajissaan    Huippuvalmentajan henkilökuva
Minerva, 2018
266 sivua



José Mourinho on epäilemättä yksi nykyjalkapallon puhutuimpia valmentajia. Hän on menestynyt ja arvostettu työssään, rakastettu ja vihattu. Henkilö, joka häikäilemättä kutsuu itseään The Special One:ksi (Se Erityinen), kerää väistämättä niin vihollisia, kuin ihailijoitakin.

Ja kyllä Mourinho erityinen onkin. Hän on nimittäin ainoa valmentaja, joka on voittanut niin liigan, cupin kuin Supercupinkin kaikissa Euroopan kolmesta suurimmista jalkapallomaista (Englanti, Espanja, Italia). Ja itseasiassa lisäksi vielä neljännessäkin maassa, Portugalissa. 20-vuotisella päävalmentajaurallaan (toistaiseksi) hän on voittanut yhteensä 24 pokaalia joukkueidensa kanssa. Sen lisäksi hän on saanut 12 henkilökohtaista palkintoa valmentajana.


                 En ole sanonut, että olisin paras. En vain tiedä ketään parempaa. (José Mourinho)

Mourinho pelasi lyhyen ja vaatimattoman ammattilaisuran myös pelaajana, mutta lopetti pelaamisen jo 24-vuotiaana. Pelaajauran jälkeisen jalkapallouran ensimmäisenä tehtävänään hän koulutti pallopoikia isänsä valmentamassa joukkueessa. Pallopoikien välityksellä sai välitettyä pelaajille kesken pelin taktisia ohjeita. Tällä oli merkittävä rooli nuoren Josén kiinnostumiseen taktiikoista ja sitä kautta valmentamisesta.

Varsinainen ammattivalmentajan ura alkoi fysiikkavalmentajana portugalilaisessa Estrela de Amadorassa. Muutaman vuoden apulaisvalmentajan pestien jälkeen ura otti yhtäaikaa tärkeän edistysaskeleen, että nimikkeellisen arvonalennuksen, kun Mourinho palkattiin Portugalin suurimpiin seuroihin kuuluvaan Sporting Lissaboniin - tulkiksi. Sportingin valmentajaksi palkattiin englantilaislegenda Sir Bobby Robson. Mourinho toimi hänen ja pelaajien välillä tulkkina, sillä Robson ei juuri kieliä puhunut. Luottamus heidän välillään kasvoi nopeasti ja kun Robson sai potkut tehtävästää ja uuden tarjouksen vielä isommasta seurasta, Portosta, Mourinho seurasi Robsonin mukana. Portossa Mourinho eteni jälleen apuvalmentajan rooliin ja menestystä alkoi tulla. Portossa Robson ja Mourinho voittivat 4 pokaalia, kunnes siirtyivät FC Barcelonaan, jossa he voittivat 7 pokaalia ennen kuin Mourinho päätti palata Portugaliin ja siirtyä päävalmentajaksi.

Kaksi ensimmäistä kautta päävalmentajana Benficassa ja União de Leiriassa menivät harjoitellessa, mutta sen jälkeen Mourinho ei ole valmentanut missään voittamatta jotain. Porto, Chelsea, Inter Milan, Real Madrid, Chelsea uudelleen ja Manchester United saivat kaikkia kokea menestystä Mourinhon aikakaudella, silti useat hänen pesteistään päättyivät lopulta potkuihin.


15 vuoden jälkeen olen noussut menestyjäksi yhdessä yössä (José Mourinho)

Menestystä ja valtava määrä määrätietoista ja intohimoista työntekoa menestyksen taustalla. Moni pelaaja ja Mourinhon kanssa työskennelleet valmentajat ovat kehuneet häntä kilpaa huippuälykkääksi valmentajaksi ja tuovat esiin kuinka tarkka hän on yksityiskohdissa ja tekee enemmän taustatutkimusta vastustajista kuin kukaan muu. Nyt kun Mourinholla on menossa selvästi haastavampi jakso urallaan, kiinnostaisikin tietää, vieläkö Mourinho toimii samalla tavalla kehittymisensä eteen kuin uransa alkuvaiheissa tai huippuvuosina?

Jalkapallo-faneille kirja on tietysti mannaa ja sen vuoksi itsekin kirjaan alunperin tartuin. Toisaalta José Mourinhosta voi oppia todella paljon esimerkiksi johtamisen näkökulmasta.

Julien Wolffin teos on mielenkiintoinen kokonaisuus kiinnostavasta persoonasta. Suurin miinusmerkintä tuleekin suomenkielisen version hirviömäisestä, kolmitasoisesta nimestä.

****************************************
José Mourinho - omassa lajissaan on ostettu kirjakaupasta

lauantai 1. helmikuuta 2020

Maxence Fermine: Lumi - Haikuja, lunta ja rakkautta







Maxence Fermine: Lumi
Otava, 2005
109 sivua


Yuko Akitalla on 17-vuotiaana edessään valinta. Ryhtyykö hän papiksi vai sotilaaksi? Näiden kahden ammattikunnan väliltä Yukon suvun miehet olivat aina valinneet. Yuko kuitenkin haluaa haiku-runoilijaksi.

                                                Yuko Akitalla oli kaksi
                                                                   intohimoa.
                                                                         Haiku.
                                                                       Ja lumi.


Maxence Ferminen Lumi on pienoisromaani, joka on melkein kuin runo. Olen todella onnellinen, että törmäsin vahingossa, tai jostain johdatuksesta tähän pieneen, mutta hienoon kirjaan. Paikallisessa kirjastossamme oli tammikuun kunniaksi laitettu eräälle esittelypöydälle kirjoja, joiden nimet ja aiheet liittyivät jollain tapaa lumeen tai jäähän. Jollain selittämättömällä tavalla juuri tämä pieni ja mitättömän näköinen, ja lähes 15 kirjastovuoden kuluttama kirja tarttui käteeni. En tiedä miksi. Se vain tuntui juuri silloin kutsuvan minua.

109 sivua, harvakseltaan kirjoitettuna, välissä haikuja. Kirja on siis helppo lukea vaikka yhdeltä istumalta. Luin sen ehkä tunnissa.
Mutta sitä on myös helppo jäädä selailemaan edestakaisin, kääntymään uudelleen jonkin haikun tai kauniin lauseen puoleen, sulkea silmät ja leijailla sanojen kauneudessa lumihiutaleen lailla. Kirjassa oli jotain hyvin joelhaahtelamaista lyhytsanaisuutta, mutta paljon puhuvuutta. Siinä oli jotain perin ranskalaista, mutta silti niin japanilaista. Häkellyttävä teos kaiken kaikkiaan.

                                             Sellainen oli haiku.
                                             Jotain kuulakasta. Spontaania. Tuttua.
                                            Ja ylevän tai proosallisen kaunista.
                                            Tavalliselle kuolevaiselle se ei tuonut mieleen paljoakaan.

                                            Mutta runolliselle sielulle se oli silta jumalaiseen valoon.
                                            Silta enkeleiden valkoiseen valoon.

Heti kun sain kirjan luettua, yritin etsiä lisää Ferminen teoksia. Ikävä kyllä en löytänyt tietoa, että hänen kirjojaan olisi suomennettu tätä enempää. Tietojeni mukaan häneltä kuitenkin on julkaistu peräti 21 teosta. Toivon, että joku suomalaiskustantaja antaisi hänen teoksilleen uuden mahdollisuuden. Tämä esikoisteos oli ainakin minulle niin vaikuttava, että todella mielelläni lukisin lisää.

Haikussa on kolme säettä, seitsemäntoista tavua. Kirjan innoittamana kirjoitin myös oman haikuni:

                                                     
                                                        Kaiken kantavat
                                                        ja kaiken kattavat.
                                                         Lumi ja rakkaus.

Täytyy myös antaa samalla kehuja suomentajalle (Annikki Suni). Kirjassa on runsaasti haikuja. Kolmen säkeen ja seitsemäntoista tavun asettama tiukka rajoite on varmasti suuri haaste käännökselle. En tiedä kuinka paljon käännöksien kanssa on näissä kohden tuskailtu, mutta lopputulos on ainakin hyvä!

**************************
Lumi bongattu kirjaston lumi ja jää-aiheiselta pöydältä

torstai 30. tammikuuta 2020

Leonardo da Vinci - keskeneräisen mestari






Walter Isaacson: Leonardo da Vinci
Bazar, 2019
591 sivua

Yhtenä renessanssi-ajan suurmiehenä, jopa kaikkien aikojen suurimpana taidemaalarina pidetty Leonardo di ser Piero da Vinci on mystinen hahmo vailla vertaa. Mystisyys kumpuaa monesta syystä. Taustalla on kiistämätön monipuolisuus, lahjakkuus, havainnointikyky ja mielikuvitus, jotka pitivät Leonardon jo omana aikanaan kiinni maineen syrjässä ja menestyksessä. Leonardo oli taidemaalarin lisäksi keksijä, insinööri, kuvanveistäjä, tiedemies, matemaatikko, kuvanveistäjä ja ehkä vähemmän tunnetusti anatomi, kasvitieteilijä, kirjailija ja jopa muusikkokin.

Leonardosta kirjoitettiin jo hänen elinaikanaan kohtuullisen runsaasti, joten tiedämme paljon hänen elämästään, vielä enemmän hänen työskentelystään, tiedämme useista hänen mestariteoksistaan. Kuka tietää miten paljon vielä upeampia mestariteoksia olisi vielä ollut tulossa, jos hän vain olisi saanut teoksensa valmiiksi. Leonardo on kiistämättä mestarillinen monella alalla, mutta huomattavan heikko saattamaan asioita loppuun saakka. Osittain kyse oli levottomasta, monia eri asioita pohtivasta mielestä, osittain täydellisyyden tavoittelusta (esim. Mona Lisa), osittain kiinnostuksen puutteesta (useat tilaustyöt). Teoksista kuuluisinta, Mona Lisaa, hän maalasi 16 vuotta ja se oli hänellä tavallaan työn alla vielä kuollessaankin. Kymmenien maalikerrosten ja korjausten jälkeenkään se ei hänen omasta mielestään ollut vielä valmis - eli täydellinen.

Walter Isaacsonin teos etenee varsin kronologisesti Leonardon elämänvaiheiden mukaisesti. Lapsuuden vaiheista varmaa tietoa on jäänyt varsin vähän, Leonardo itse on kirjannut ylös vain pari muistoa lapsuudestaan. Mutta 14-vuotiaana Verrochion oppipojaksi päästyään, hänestä alkaa olla enemmän tietoa. Hän myös piti itse runsaasti työpäiväkirjoja, joiden arvo on ollut meille jälkipolville mittaamaton.

Kirjaa lukiessani huomasin että minulla oli ennakkoon runsaasti tiedon rippeitä Leonardosta, mutta kirja toi minulle tiedon murusiin myös runsaasti lisävaloa. Esimerkkinä, tiesin että Leonardo hallitsi peilikirjoituksen, mutta en tiennyt aiemmin, että hän kirjoitti käytännössä kaiken, ainakin itselleen tarkoitetut tekstit, peilikirjoituksena. Jäin pohtimaan oliko kyseessä "salailuyritys", jonkinlainen lukihäiriö vai mistä tämä lopulta johtui. Oli miten oli, kaikki tämän kaltaiset, pienet erikoisuudet lisäävät mystisyyden verhoa Leonardon yllä.

Isaacson avaa kirjassaan myös meille maallikoille miksi tai millä tavalla tietyt Leonardon teokset ovat ainutlaatuisia, mitä Leonardo teki paremmin kuin muut, mitä muut hänen aikalaisensa eivät osanneet.

Erinomainen esimerkki Leonardon mielenkiinnosta ja huomiointikyvystä on se, että vanhemmalla iällä hänen mielenkiintonsa anatomiaan kasvoi niin paljon, että hän alkoi osallistumaan ja suorittamaan ruumiinavauksia ja alkoi tutkia ihmiskehon salaisuuksia. Esimerkiksi aorttaläpän toiminnasta hänen mielipiteensä ei saanut kannatusta 450 vuoteen. 1960-luvulla tutkimusryhmä totesi, että Leonardo on todennäköisesti oikeassa ja vasta muutama vuosi sitten se osoitettiin kiistatta oikeaksi.

Kaiken kaikkiaan Isaacsonin Leonardo da Vinci on kiehtova teos, joka tiiliskivimäisestä olemuksestaan huolimatta vangitsi minut mukaansa jopa siinä määrin, että minulla oli pakko kuljettaa kirjaa mukanani ja lueskella sitä työpäivän taukojen aikana. Ehdottomasti yksi kiinnostavimpia ja kiehtovimpia elämäkertoja, joita olen viime vuosina lukenut.

****************************
Leonardo da Vinci ostettu kirjakaupasta

maanantai 27. tammikuuta 2020

Lukukoukun varjo-Finlandia, eli vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaat, osa 3/3


























Vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaiden luku-urakkani on vihdoin saatettu päätökseen ja kaikki kuusi kaunokirjallisuuden ehdokasta on luettu. Näin ollen nyt on aika tehdä tämä kolmas ja viimeinen postaus Finlandia-ehdokkaisiin liittyen. Tässä vielä linkit ensimmäiseen ja toiseen osaan. Viimeisenä esittelyyn pääsevät Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo ja Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin?  

Kerrostalo
En tiedä olenko koskaan aikaisemmin lukenut näin moniäänisen kertojajoukon tarinaa. Kertojia ja seurattavia henkilöitä on monta, aivan niin kuin on asukkaita kerrostalossa. Jessica, Teppo, Terttu ja moni muu tulevat tutuksi ongelmineen ja haasteineen. "Kuvitteellinen keskikokoinen suomalainen teollisuuskaupunki" ja ennen kaikkea sen ongelmalähiö toimii tapahtumapaikkana tarinan ytimessä. Lähiön asukkaiden alkoholin, huumeiden, väkivallan ja muiden rikosten täyttämää elämää seurataan niin läheltä, että hahmot tulevat lähes iholle saakka - vähintäänkin kosketusetäisyydelle.,
"Maailman onnellisimman kansan" varjoisalla puolella on toivotonta, ilotonta ja lohdutonta. Surin henkilöhahmoja, joiden elämässä ei juuri valonpilkahduksia ole, ja ainoana toivonakin tuntuu olevan vain selvitä seuraavaan päivään.

Kerrostalo on hyvä esimerkki siitä, miksi Finlandia-ehdokkuutta pitäisi hehkuttaa enemmän. Ilman Finlandia-ehdokkuutta en ehkä olisi lukenut tätä ollenkaan, mutta jälkikäteen olen varsin tyytyväinen, että ehdokaslistaus toi tämänkin teoksen tietoisuuteeni ja sain nauttia sen lukemisesta. Tai nauttia siinä määrin kun ihmisten karuista kohtaloista voi nauttimiseksi sanoa.


Kuka tappoi bambin?
Myös Kuka tappoi bambin? olisi luultavasti jäänyt minulta lukematta ilman ehdokkuutta. Minulla oli vahvat ennakkoluulot jo aihepiirin vuoksi. Ennakkoluuloni onneksi rapisivat sivu sivulta, vaikka synkkä kirja toki on. Ihmiset ja heidän väliset siteensä ovat kuitenkin tapahtumia vahvemmin esillä.
Tarinan kirjoitustyyli on ajallisesti poukkoileva ja toisteleva, mutta lopulta pelkästään hyvässä mielessä. Tarkkana lukija tosin saa olla, että pysyy kärryillä, ollaanko kirjan nykyhetkessä, vai 8 vuoden takaisessa. Tapahtumat kuitenkin kiertyvät lukijalle esiin yhä uudelleen ja uudelleen, imien lukijan mukaan tiukemmin ja tiukemmin jokaisella kierroksella, kunnes lopussa koko kuva aukeaa.

Kahdeksan vuotta sitten tapahtui joukkoraiskaus varakkaiden huvilakaupungissa. Tekijöinä neljä arvostettujen perheiden poikaa, uhrina tyttökodin kasvatti. Uhri, Sascha, kuolee jossain raiskauksen ja nykyhetken välillä. Sascha on lähes unohdettu hahmo, jota kirjailija alleviivaa kertomatta lukijallekaan paljoa hänestä. Syyllisiä taas pehmennellään ja kiillotellaan. 

Henkilöhahmojen kuvailu ja heidän välisten suhteiden tarkkanäköinen kuvailu on kirjan ehdottomasti vahvinta antia. Vaikka tarina, sen pahuus ja julmuus, ei suoranaisesti ollut mieleistäni luettavaa, Fagerholm on onnistunut kirjoittamaan sen todella taidokkaasti, sitä ei käy kieltäminen.

-----------------------------------------


En tiedä onko lainkaan tarkoituksenmukaista laittaa ehdokkaita parhausjärjestykseen, mutta seuraavaan järjestykseen minä kuitenkin päädyin:

1) Ensimmäinen nainen
2) Tulisiipi
3) Bolla
4) Kerrostalo
5) Kuka tappoi bambin?
6) Jos se näyttää siltä 

Omalla kohdallani Ensimmäinen nainen ja Tulisiipi olivat selvästi mieluisinta luettavaa. Selkeästi vähiten mieleeni oli Jos se näyttää siltä, johon en vain päässyt sisään missään vaiheessa. Bollan valinta voittajaksi ei ollut missään nimessä väärin, mutta omaksi suosikikseni se ei yltänyt. Mutta älkää uskoko minua, älkää uskoko Finlandian valitsijaa. Ottakaa rohkeasti kaikki ehdokkaat lukuun, nyt ja tulevina vuosina.

torstai 16. tammikuuta 2020

Lukukoukun varjo-Finlandia, eli vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaat, osa 2/3











Toisessa osassa omaa pientä varjo-Finlandiaani (linkki ensimmäiseen osaa tässä), ovat esittely ja kommentointi vuorossa Johanna Venhon Ensimmäinen Nainen ja Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä.

Ensimmäinen nainen
Sylvi Kekkonen muistetaan ennen kaikkea roolistaan presidentti Urho Kekkosen puolisona, mutta tällä naisella oli monta muutakin roolia, joita kaikkia kirja tuo sopivasti esiin - Presidentin puolisona, "ensimmäisenä naisena", koko kansan äitihahmona, lasten äitinä, miniöiden kanssa huonosti toimeen tulevana anoppina, kirjailijana, mutta ennen kaikkea naisena.

Ensimmäinen nainen on fiktiivinen, historiallinen romaani. Sen ei ole tarkoitus olla aito elämäkerta, vaan sukellus historialliseen henkilöön fiktion ja taiteellisen vapauden keinoin, samoin kuin esimerkiksi erinomainen Minna Rytisalon kirjoittama Minna Canthista kertova Rouva C. syksyllä 2018.

Kirja esittelee naisen, joka oli sekä ujo että rohkea, vahva ja hauras, lempeä ja jopa ilkeä (miniöitään kohtaan), turvallisuushakuinen ja kapinallinen. Kirjan rakenne on äärettömän mielenkiintoinen. Yhtenä äänenä kirjassa on kuvanveistäjä Essi Renvall, joka luonnostelee Sylvin muotokuvaa ja pohdiskelee kuinka voi kuvata Sylvin monitahoisuutta.  Toisena äänenä toimii Sylvin ja hänen hyvän ystävänsä ja kirjailijakollegansa Marja-Liisa Vartion kanssa. Vartio on tosin jo kuollut, joten keskustelut käydään Sylvin päässä autoa ajaessa tai kävelyretkillä.

Presidentin rouva haluaa ottaa etäisyyttä ja lähtee muutama vuosi aikaisemmin lahjaksi saamallaan Morris Minillä (lahja kuningatar Elisabethilta, tietysti) kohti Kekkosten kesäpaikkaa Suomusjärven Katermassa. Mielessä kaihertaa Urhon naisseikkailut ja niiden ruotiminen julkisuudessa, kirjailijan uran vähättely, koska sattuu olemaan presidentin puoliso, tulehtuneet suhteen miniöiden kanssa ja ehkäpä jopa oman identiteetin pohtiminen kaikkien näiden monien roolien keskellä.

Myös runoilijana tunnetun Venhon loisteliaan kaunis ja runollinen kielenkäyttö ei tule runotaustaa vasten yllätyksenä. Kauniin kielellisen ilmaisun lisäksi Venho tavoittaa Sylvi Kekkosen monitahoisen hahmon tarkasti, tai jos se ei ole historiallisesti tarkkaa, niin ainakin uskottavasti. Lukijana välillä jopa hämmennyin kuinka vahvasti olin Sylvin pään sisällä - näin ja tunsin hänen ajatuksensa. Kaiken kaikkiaan loistava kirja.



Jos se näyttää siltä
Tuppisuinen ja hiukan erakkotyyppinen, vähintäänkin syrjään vetäytyvä herra Lyysälä (tai tuttavallisemmin Lyy) onnistuu loukkaamaan kaikkia ympärillään. Sosiaalisesti kömpelö ja kaikkia tölvivä Lyy ei tosin liiemmälti tunnu edes kaipaavan ihmisiä ympärilleen. Hän on tyytyväinen siihen vähään mitä hänellä elämässään on.

Lyy ei tietystikään ole yksinkertainen hahmo. Hiljaisuudelle ja vetäytyvyydelle on syynsä, joita avautuu lukijalle kirjan edetessä. Lyyn tölväisyjen kohteeksi joutuu joukko erilaisia henkilöitä, jotka värittävät tarinaa omissa rooleissaan.

Teosta on kuvattu milloin surulliseksi, lempeäksi, kauniiksi tai mustaksi komediaksi. Jollain tapaa minä en tavoittanut siitä mitään näistä puolista. Surullisuuden, lempeyden ja kauneuden tilalta itse koin lähinnä vaivautuneisuutta. Mikko Rimmistä on kehuttu, ylistetty ja palkittu. Minun on myönnettävä, että tämä oli minulle ensimmäinen lukemani Rimminen. Tunnen itseni lähinnä tyhmäksi, kun en ymmärrä tämän perusteella kehuja ja suuruutta. Kirja tuntui minusta todella raskassoutuiselta pitkine, raskaine lauseineen. En missään vaiheessa päässyt lukemisessa toivottuun flow-tilaan, vaan kirjaa joutui lukemalla lukemaan. Se kävi jopa työstä.
Neljän ensimmäisen lukemani vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaan joukossa Jos se näyttää siltä on ainoa, josta en voi sanoa pitäneeni.

Kolmas ja viimeinen osio Lukukoukun varjo-Finlandiasta, pyritään saamaan sekin julkaisuun vielä tämän kuun aikana. Vielä ovat käsittelemättä Monika Fagerholmin Kuka tappoi Bambin? sekä Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo.

maanantai 30. joulukuuta 2019

Lukukoukun varjo-Finlandia, eli vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaat, osa 1/3

























Finlandia-palkinto herättää huomiota Suomen kirjallisuuspiireissä vuodesta toiseen. Välillä valinnat puhuttavat, milloin mistäkin syystä. Ikävä varjopuoli kuitenkin useana vuonna on se, että voittaja vie kaiken huomion. Voittajalle palkinto suotakoon, mutta jo se, että on päässyt raadin valitsemaan ehdokkaiden joukkoon, on suuri kunnia.

Finlandia-palkinnot jaettiin tämän vuoden osalta jo Marraskuun lopulla ja palkinto meni Pajtim Statovcin teokselle Bolla (Otava, 2019). Bolla oli ehdokkaista ainoa, jonka olin lukenut siinä vaiheessa kun ehdokkaat julkaistiin. Julkaisen ajatuksiani Finlandia-ehdokkaista kolmessa osassa. Itse asiassa tätä ensimmäistä osaa kirjoittaessani, olen vieläkin siinä tilanteessa, että olen onnistunut lukemaan kuudesta ehdokkaasta vasta neljä. Muut ehdokkaat olivat Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä (Teos, 2019), Monika Fagerholmin Kuka tappoi Bambin? (Teos, 2019), JP Koskisen Tulisiipi (Like, 2019), Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo (Like, 2019) ja Johanna Venhon Ensimmäinen nainen (WSOY, 2019).

Tässä ensimmäisessä osassa käsittelyssä ovat palkinnon voittanut Bolla, sekä Tulisiipi, sillä ne olivat myös kaksi ensin lukemaani teosta tästä ehdokkaiden joukosta.


Bolla
Bolla on Statovcin aiemmin julkaistujen romaanien Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän tavoin ladattu täyteen symboliikkaa, joka vaatii lukijalta välillä paljon, mutta tarinankertojana Statovci on todella etevä. Symboliikka ja vaikeaselkoisuus eivät ole Bollassa kuitenkaan läsnä aivan yhtä voimakkaasti kuin esimerkiksi Kissani Jugoslaviassa.

Bollan tarina on monitahoinen, eikä sen kerroksia saa kovin hyvin avattua lyhyesti. Tarinan päähenkilöt Arsim ja
Miloš ovat rakastavaiset. Mahdottomaksi heidän rakkautensa 1990-luvun Pristinassa tekee paitsi se, että Arsim on omalla tahollaan naimisissa, myös se, että he ovat molemmat miehiä ja toinen albaani, toinen serbi, vieläpä sodan syttymisen kynnyksellä. Arsim pakenee sotaa, mutta elämä tuntuu silti menevän vain ojasta allikkoon. Lopulta, sodan jälkeen hän päättää palata Pristinaan etsimään Milošia. 

Bollaa voi kuvailla samoin sanoin, kuin Statovcin aikaisempiakin teoksia: symbolinen, raastava, riipaiseva, jopa järkyttävä... jokin Bollassa oli kuitenkin vielä aiempiakin synkempää ja suoraan sanottuna, tällä kertaa olin jo aikalailla sietorajoillani kaiken rujouden suhteen. Statovci kyllä varmasti ansaitsee Finlandia-palkintonsa, mutta itse olisin suonut sen hänelle jommalla kummalla aiemmista teoksista. Bolla sai minut ahdistumaan liikaa. Tosin ahdistavuudestaan huolimatta teos on kovin puhutteleva, joten ymmärrän sen suosion.

Tulisiipi
Myös JP Koskisen Tulisiipi on melkoisen monipuolinen kirja. Tuotteliaisuudestaan huolimatta en ole vielä aiemmin lukenut yhtäkään Koskisen kirjaa, Ystäväni Rasputin on tosin hyllyn kätköissä jo pitkään vuoroaan odottanut. Tulisiipi onnistuu kohtuullisen tiiviissä muodossaan olemaan historiallinen romaani, joka tapahtuu osin Yhdysvalloissa, osin Neuvostoliitossa ja jossa on koko ajan vahva side myös Suomeen. Sanotaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Kirjan päähenkilönä on poika, jonka nimi Yhdysvalloissa on Charles, perheen kesken Kaarle tai Tulisiipi ja myöhemmin Neuvostoliitossa vielä Gennadikin. Kutsumanimet vaihtelee, mutta Kaarlen unelma pysyy aina samana - hän haluaa lentää!

Ensimmäisen kerran Kaarle yritti lentoon kankaisilla siivillään vajan katolta, valitettavasti matka tyssäsi varsin nopeasti maahan. Perheen keskuuteen jäi elämään lempinimi Tulisiipi. Tavattuaan Charles Lindberghin polte lentää vain kasvoi, varsinkin kun lentäjäsankari kertoi nähneensä Kaarlen silmistä että tästäkin vielä tulisi lentäjä. Ja lentäjä Kaarlesta vielä tuleekin, mutta ensin perheen oli muutettava rakentamaan työläisten paratiisia Neuvosto-Karjalaan.

Tulisiiven kerronta on sujuvaa ja tiivistä. 351 sivuun on saatu mahdutettua ajallisesti vuosikymmeniä, sekä tapahtumallisesti Kaarlen ja hänen perheensä monet vaiheet. Missään vaiheessa kirjassa ei tuntunut viivyttelyä, loppua kohden alkoi jopa vaivaamaan pienoinen kiireen tuntu. Minulle Tulisiipi oli kaikkiaan nautinnollinen lukukokemus. Nyt kun kerran vertaillaan palkinnon voittaneeseen Bollaan, niin olisiko Tulisiipi sitten ollut jopa liian mukavaa luettavaa palkintoa ajatellen? Ainakin Bollan jälkeen se tuntui positiivisella tavalla kevyeltä. Onko taiteen sitten aina oltava ahdistavaa, raflaavaa tai ravistelevaa ansaitakseen palkintoja? Minun mielestäni ei, ja juuri sen vuoksi ei todellakaan olisi ollut minkäänlainen vääryys, mikäli Finlandia-palkinto olisi mennyt Koskiselle.








lauantai 2. marraskuuta 2019

Kävelyretkiä Lontoon kaduilla -



Charles Dickens: Kävelyretkiä Lontoon kaduilla
Basam Books, 2019
113 sivua



Olin juuri varannut lomamatkan Lontooseen, ja kuinka ollakaan tällainen kirja oli laitettu kirjastossa esille ja mukaanhan se piti napata. Kävelyretkiä Lontoon kaduilla sisältää kahdeksan novellia, joista yksi on julkaistu alun perin Household words-lehdessä vuonna 1853, muut All the year round-lehdessä vuosina 1860 - 1869. Jussi Korhosen suomentamana nämä kahdeksan tarinaa on nyt koottu yksiin kansiin. Dickens oli ahkera kävelemään eikä tarinoissa kuvatun kaltaiset kävelyretket ja ihmisten tarkkaileminen ollut hänelle todellakaan vierasta.

Minulle jäi erityisesti mieleen kaksi kirjan tarinoista. Kirjan päättävässä Öykkäri-nimisessä tarinassa kritisoidaan poliisin kyvyttömyyttä laittaa kriminaalit ja öykkärit kuriin, sekä yhteiskuntaa yleisesti siitä, että öykkäreitä siedetään. En tiedä miksi, mutta tarinan avauslauseista mielikuvitukseni muokkasi Charles Dickensistä kuvan viktoriaanisena versiona meidän rakkaasta "Mielensäpahoittajastamme".



"Vastustan niin kiivaasti viime aikoina yleistynyttä tapaa lieventää
öykkäri "häiriköksi", että käytän otsikossani kaikesta huolimatta
oikeampaa ilmausta, ja olen vieläpä sitä mieltä, että öykkäreitä suvaitaan
keskuudessamme enemmän kuin jalomielisyys sallii. Otan vapauden
uskoa, että jos kävelen ketään häiritsemättä suurkaupungin kadulla laillisilla
asioillani ja joudun öykkärin häiritsemäksi ja ahdistelemaksi,
perustuslaillisista eduista, kunniasta, onnesta ja kaikista mahdollisista
mukavuuksista nauttivalla hallituksella on yksinkertainen velvollisuus
ryhtyä kaikkiin mahdollisiin toimiin asian pikaiseksi korjaamiseksi."

Öykkärissä on jotain hauskaa ja hilpeää ja samalla katkeran piikikästä. Se toimii kevyempänä lopetuksena tälle pienelle kirjalle. Tunnelmaltaan täysin ääripäänä toimi tarina nimeltä Pieni itäinen tähti. Se kertoi huonoissa oloissa työskentelevistä ja köyhyyden vaivaamista ihmisistä, esimerkiksi lyijymyrkytyksestä kärsivästä tytöstä, tai myrkytysvaaran ymmärtävästä naisesta, joka hakee siitä huolimatta töitä lyijytehtaasta ja mieluummin sairastuisi itse, kun antaisi lastensa nähdä nälkää. Tätä tarinaa luin valtaisan empatian vallassa, lähes kyyneleet silmissä. Hilpeydestä ei ole tietoakaan, niin rajusti ihmiskohtalot iskevät Dickensin kuvaamana vasten kasvoja. Ankeaa on ollut huonompiosaisten elämä 1800-luvulla.

"Nukkuvatko vanhin poikanne ja tyttärenne tuossa komerossa?"
"Kyllä", nainen vastasi
"Lasten kanssa"?
"Kyllä. Meidän on oltava lähekkäin lämmön takia. Peitteitä meillä ei ole paljon."

En ole yleensä novellien, enkä varsinkaan novellikokoelmien ystävä. Tällä kertaa kahdeksan lyhyttä, erillistä tarinaa, toimivat juuri tällä tavalla koostettuna kuin lukuina yhden kokonaisuuden muodostaen. 


***********************
"Kävelyretkiä Lontoon kaduilla" luettu kirjastolainana

Joel Haahtela - Hengittämisen taito

  Joel Haahtela : Hengittämisen taito Otava, 2020 176 sivua Kun suomalais-kreikkalainen Konstantinos oli 10-vuotias, hänen vanhempansa erosi...