Leonardo da Vinci - keskeneräisen mestari

Walter Isaacson: Leonardo da Vinci
Bazar, 2019
591 sivua

Yhtenä renessanssi-ajan suurmiehenä, jopa kaikkien aikojen suurimpana taidemaalarina pidetty Leonardo di ser Piero da Vinci on mystinen hahmo vailla vertaa. Mystisyys kumpuaa monesta syystä. Taustalla on kiistämätön monipuolisuus, lahjakkuus, havainnointikyky ja mielikuvitus, jotka pitivät Leonardon jo omana aikanaan kiinni maineen syrjässä ja menestyksessä. Leonardo oli taidemaalarin lisäksi keksijä, insinööri, kuvanveistäjä, tiedemies, matemaatikko, kuvanveistäjä ja ehkä vähemmän tunnetusti anatomi, kasvitieteilijä, kirjailija ja jopa muusikkokin.

Leonardosta kirjoitettiin jo hänen elinaikanaan kohtuullisen runsaasti, joten tiedämme paljon hänen elämästään, vielä enemmän hänen työskentelystään, tiedämme useista hänen mestariteoksistaan. Kuka tietää miten paljon vielä upeampia mestariteoksia olisi vielä ollut tulossa, jos hän vain olisi saanut teoksensa valmiiksi. Leonardo on kiistämättä mestarillinen monella alalla, mutta huomattavan heikko saattamaan asioita loppuun saakka. Osittain kyse oli levottomasta, monia eri asioita pohtivasta mielestä, osittain täydellisyyden tavoittelusta (esim. Mona Lisa), osittain kiinnostuksen puutteesta (useat tilaustyöt). Teoksista kuuluisinta, Mona Lisaa, hän maalasi 16 vuotta ja se oli hänellä tavallaan työn alla vielä kuollessaankin. Kymmenien maalikerrosten ja korjausten jälkeenkään se ei hänen omasta mielestään ollut vielä valmis - eli täydellinen.

Walter Isaacsonin teos etenee varsin kronologisesti Leonardon elämänvaiheiden mukaisesti. Lapsuuden vaiheista varmaa tietoa on jäänyt varsin vähän, Leonardo itse on kirjannut ylös vain pari muistoa lapsuudestaan. Mutta 14-vuotiaana Verrochion oppipojaksi päästyään, hänestä alkaa olla enemmän tietoa. Hän myös piti itse runsaasti työpäiväkirjoja, joiden arvo on ollut meille jälkipolville mittaamaton.

Kirjaa lukiessani huomasin että minulla oli ennakkoon runsaasti tiedon rippeitä Leonardosta, mutta kirja toi minulle tiedon murusiin myös runsaasti lisävaloa. Esimerkkinä, tiesin että Leonardo hallitsi peilikirjoituksen, mutta en tiennyt aiemmin, että hän kirjoitti käytännössä kaiken, ainakin itselleen tarkoitetut tekstit, peilikirjoituksena. Jäin pohtimaan oliko kyseessä "salailuyritys", jonkinlainen lukihäiriö vai mistä tämä lopulta johtui. Oli miten oli, kaikki tämän kaltaiset, pienet erikoisuudet lisäävät mystisyyden verhoa Leonardon yllä.

Isaacson avaa kirjassaan myös meille maallikoille miksi tai millä tavalla tietyt Leonardon teokset ovat ainutlaatuisia, mitä Leonardo teki paremmin kuin muut, mitä muut hänen aikalaisensa eivät osanneet.

Erinomainen esimerkki Leonardon mielenkiinnosta ja huomiointikyvystä on se, että vanhemmalla iällä hänen mielenkiintonsa anatomiaan kasvoi niin paljon, että hän alkoi osallistumaan ja suorittamaan ruumiinavauksia ja alkoi tutkia ihmiskehon salaisuuksia. Esimerkiksi aorttaläpän toiminnasta hänen mielipiteensä ei saanut kannatusta 450 vuoteen. 1960-luvulla tutkimusryhmä totesi, että Leonardo on todennäköisesti oikeassa ja vasta muutama vuosi sitten se osoitettiin kiistatta oikeaksi.

Kaiken kaikkiaan Isaacsonin Leonardo da Vinci on kiehtova teos, joka tiiliskivimäisestä olemuksestaan huolimatta vangitsi minut mukaansa jopa siinä määrin, että minulla oli pakko kuljettaa kirjaa mukanani ja lueskella sitä työpäivän taukojen aikana. Ehdottomasti yksi kiinnostavimpia ja kiehtovimpia elämäkertoja, joita olen viime vuosina lukenut.

****************************
Leonardo da Vinci ostettu kirjakaupasta

Lukukoukun varjo-Finlandia, eli vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaat, osa 3/3

Vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaiden luku-urakkani on vihdoin saatettu päätökseen ja kaikki kuusi kaunokirjallisuuden ehdokasta on luettu. Näin ollen nyt on aika tehdä tämä kolmas ja viimeinen postaus Finlandia-ehdokkaisiin liittyen. Tässä vielä linkit ensimmäiseen ja toiseen osaan. Viimeisenä esittelyyn pääsevät Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo ja Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin?  

Kerrostalo

En tiedä olenko koskaan aikaisemmin lukenut näin moniäänisen kertojajoukon tarinaa. Kertojia ja seurattavia henkilöitä on monta, aivan niin kuin on asukkaita kerrostalossa. Jessica, Teppo, Terttu ja moni muu tulevat tutuksi ongelmineen ja haasteineen. "Kuvitteellinen keskikokoinen suomalainen teollisuuskaupunki" ja ennen kaikkea sen ongelmalähiö toimii tapahtumapaikkana tarinan ytimessä. Lähiön asukkaiden alkoholin, huumeiden, väkivallan ja muiden rikosten täyttämää elämää seurataan niin läheltä, että hahmot tulevat lähes iholle saakka - vähintäänkin kosketusetäisyydelle.,
"Maailman onnellisimman kansan" varjoisalla puolella on toivotonta, ilotonta ja lohdutonta. Surin henkilöhahmoja, joiden elämässä ei juuri valonpilkahduksia ole, ja ainoana toivonakin tuntuu olevan vain selvitä seuraavaan päivään.

Kerrostalo on hyvä esimerkki siitä, miksi Finlandia-ehdokkuutta pitäisi hehkuttaa enemmän. Ilman Finlandia-ehdokkuutta en ehkä olisi lukenut tätä ollenkaan, mutta jälkikäteen olen varsin tyytyväinen, että ehdokaslistaus toi tämänkin teoksen tietoisuuteeni ja sain nauttia sen lukemisesta. Tai nauttia siinä määrin kun ihmisten karuista kohtaloista voi nauttimiseksi sanoa.

Kuka tappoi bambin?

Myös Kuka tappoi bambin? olisi luultavasti jäänyt minulta lukematta ilman ehdokkuutta. Minulla oli vahvat ennakkoluulot jo aihepiirin vuoksi. Ennakkoluuloni onneksi rapisivat sivu sivulta, vaikka synkkä kirja toki on. Ihmiset ja heidän väliset siteensä ovat kuitenkin tapahtumia vahvemmin esillä.
Tarinan kirjoitustyyli on ajallisesti poukkoileva ja toisteleva, mutta lopulta pelkästään hyvässä mielessä. Tarkkana lukija tosin saa olla, että pysyy kärryillä, ollaanko kirjan nykyhetkessä, vai 8 vuoden takaisessa. Tapahtumat kuitenkin kiertyvät lukijalle esiin yhä uudelleen ja uudelleen, imien lukijan mukaan tiukemmin ja tiukemmin jokaisella kierroksella, kunnes lopussa koko kuva aukeaa.

Kahdeksan vuotta sitten tapahtui joukkoraiskaus varakkaiden huvilakaupungissa. Tekijöinä neljä arvostettujen perheiden poikaa, uhrina tyttökodin kasvatti. Uhri, Sascha, kuolee jossain raiskauksen ja nykyhetken välillä. Sascha on lähes unohdettu hahmo, jota kirjailija alleviivaa kertomatta lukijallekaan paljoa hänestä. Syyllisiä taas pehmennellään ja kiillotellaan. 

Henkilöhahmojen kuvailu ja heidän välisten suhteiden tarkkanäköinen kuvailu on kirjan ehdottomasti vahvinta antia. Vaikka tarina, sen pahuus ja julmuus, ei suoranaisesti ollut mieleistäni luettavaa, Fagerholm on onnistunut kirjoittamaan sen todella taidokkaasti, sitä ei käy kieltäminen.

-----------------------------------------

En tiedä onko lainkaan tarkoituksenmukaista laittaa ehdokkaita parhausjärjestykseen, mutta seuraavaan järjestykseen minä kuitenkin päädyin:

1) Ensimmäinen nainen

2) Tulisiipi

3) Bolla

4) Kerrostalo

5) Kuka tappoi bambin?

6) Jos se näyttää siltä 

Omalla kohdallani Ensimmäinen nainen ja Tulisiipi olivat selvästi mieluisinta luettavaa. Selkeästi vähiten mieleeni oli Jos se näyttää siltä, johon en vain päässyt sisään missään vaiheessa. Bollan valinta voittajaksi ei ollut missään nimessä väärin, mutta omaksi suosikikseni se ei yltänyt. Mutta älkää uskoko minua, älkää uskoko Finlandian valitsijaa. Ottakaa rohkeasti kaikki ehdokkaat lukuun, nyt ja tulevina vuosina.

Lukukoukun varjo-Finlandia, eli vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaat, osa 2/3

Toisessa osassa omaa pientä varjo-Finlandiaani (linkki ensimmäiseen osaa tässä), ovat esittely ja kommentointi vuorossa Johanna Venhon Ensimmäinen Nainen ja Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä.

Ensimmäinen nainen

Sylvi Kekkonen muistetaan ennen kaikkea roolistaan presidentti Urho Kekkosen puolisona, mutta tällä naisella oli monta muutakin roolia, joita kaikkia kirja tuo sopivasti esiin - Presidentin puolisona, "ensimmäisenä naisena", koko kansan äitihahmona, lasten äitinä, miniöiden kanssa huonosti toimeen tulevana anoppina, kirjailijana, mutta ennen kaikkea naisena.

Ensimmäinen nainen on fiktiivinen, historiallinen romaani. Sen ei ole tarkoitus olla aito elämäkerta, vaan sukellus historialliseen henkilöön fiktion ja taiteellisen vapauden keinoin, samoin kuin esimerkiksi erinomainen Minna Rytisalon kirjoittama Minna Canthista kertova Rouva C. syksyllä 2018.

Kirja esittelee naisen, joka oli sekä ujo että rohkea, vahva ja hauras, lempeä ja jopa ilkeä (miniöitään kohtaan), turvallisuushakuinen ja kapinallinen. Kirjan rakenne on äärettömän mielenkiintoinen. Yhtenä äänenä kirjassa on kuvanveistäjä Essi Renvall, joka luonnostelee Sylvin muotokuvaa ja pohdiskelee kuinka voi kuvata Sylvin monitahoisuutta.  Toisena äänenä toimii Sylvin ja hänen hyvän ystävänsä ja kirjailijakollegansa Marja-Liisa Vartion kanssa. Vartio on tosin jo kuollut, joten keskustelut käydään Sylvin päässä autoa ajaessa tai kävelyretkillä.

Presidentin rouva haluaa ottaa etäisyyttä ja lähtee muutama vuosi aikaisemmin lahjaksi saamallaan Morris Minillä (lahja kuningatar Elisabethilta, tietysti) kohti Kekkosten kesäpaikkaa Suomusjärven Katermassa. Mielessä kaihertaa Urhon naisseikkailut ja niiden ruotiminen julkisuudessa, kirjailijan uran vähättely, koska sattuu olemaan presidentin puoliso, tulehtuneet suhteen miniöiden kanssa ja ehkäpä jopa oman identiteetin pohtiminen kaikkien näiden monien roolien keskellä.

Myös runoilijana tunnetun Venhon loisteliaan kaunis ja runollinen kielenkäyttö ei tule runotaustaa vasten yllätyksenä. Kauniin kielellisen ilmaisun lisäksi Venho tavoittaa Sylvi Kekkosen monitahoisen hahmon tarkasti, tai jos se ei ole historiallisesti tarkkaa, niin ainakin uskottavasti. Lukijana välillä jopa hämmennyin kuinka vahvasti olin Sylvin pään sisällä - näin ja tunsin hänen ajatuksensa. Kaiken kaikkiaan loistava kirja.



Jos se näyttää siltä
Tuppisuinen ja hiukan erakkotyyppinen, vähintäänkin syrjään vetäytyvä herra Lyysälä (tai tuttavallisemmin Lyy) onnistuu loukkaamaan kaikkia ympärillään. Sosiaalisesti kömpelö ja kaikkia tölvivä Lyy ei tosin liiemmälti tunnu edes kaipaavan ihmisiä ympärilleen. Hän on tyytyväinen siihen vähään mitä hänellä elämässään on.

Lyy ei tietystikään ole yksinkertainen hahmo. Hiljaisuudelle ja vetäytyvyydelle on syynsä, joita avautuu lukijalle kirjan edetessä. Lyyn tölväisyjen kohteeksi joutuu joukko erilaisia henkilöitä, jotka värittävät tarinaa omissa rooleissaan.

Teosta on kuvattu milloin surulliseksi, lempeäksi, kauniiksi tai mustaksi komediaksi. Jollain tapaa minä en tavoittanut siitä mitään näistä puolista. Surullisuuden, lempeyden ja kauneuden tilalta itse koin lähinnä vaivautuneisuutta. Mikko Rimmistä on kehuttu, ylistetty ja palkittu. Minun on myönnettävä, että tämä oli minulle ensimmäinen lukemani Rimminen. Tunnen itseni lähinnä tyhmäksi, kun en ymmärrä tämän perusteella kehuja ja suuruutta. Kirja tuntui minusta todella raskassoutuiselta pitkine, raskaine lauseineen. En missään vaiheessa päässyt lukemisessa toivottuun flow-tilaan, vaan kirjaa joutui lukemalla lukemaan. Se kävi jopa työstä.
Neljän ensimmäisen lukemani vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaan joukossa Jos se näyttää siltä on ainoa, josta en voi sanoa pitäneeni.

Kolmas ja viimeinen osio Lukukoukun varjo-Finlandiasta, pyritään saamaan sekin julkaisuun vielä tämän kuun aikana. Vielä ovat käsittelemättä Monika Fagerholmin Kuka tappoi Bambin? sekä Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo.

Lukukoukun varjo-Finlandia, eli vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaat, osa 1/3

Finlandia-palkinto herättää huomiota Suomen kirjallisuuspiireissä vuodesta toiseen. Välillä valinnat puhuttavat, milloin mistäkin syystä. Ikävä varjopuoli kuitenkin useana vuonna on se, että voittaja vie kaiken huomion. Voittajalle palkinto suotakoon, mutta jo se, että on päässyt raadin valitsemaan ehdokkaiden joukkoon, on suuri kunnia.

Finlandia-palkinnot jaettiin tämän vuoden osalta jo Marraskuun lopulla ja palkinto meni Pajtim Statovcin teokselle Bolla (Otava, 2019). Bolla oli ehdokkaista ainoa, jonka olin lukenut siinä vaiheessa kun ehdokkaat julkaistiin. Julkaisen ajatuksiani Finlandia-ehdokkaista kolmessa osassa. Itse asiassa tätä ensimmäistä osaa kirjoittaessani, olen vieläkin siinä tilanteessa, että olen onnistunut lukemaan kuudesta ehdokkaasta vasta neljä. Muut ehdokkaat olivat Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä (Teos, 2019), Monika Fagerholmin Kuka tappoi Bambin? (Teos, 2019), JP Koskisen Tulisiipi (Like, 2019), Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo (Like, 2019) ja Johanna Venhon Ensimmäinen nainen (WSOY, 2019).

Tässä ensimmäisessä osassa käsittelyssä ovat palkinnon voittanut Bolla, sekä Tulisiipi, sillä ne olivat myös kaksi ensin lukemaani teosta tästä ehdokkaiden joukosta.


Bolla
Bolla on Statovcin aiemmin julkaistujen romaanien Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän tavoin ladattu täyteen symboliikkaa, joka vaatii lukijalta välillä paljon, mutta tarinankertojana Statovci on todella etevä. Symboliikka ja vaikeaselkoisuus eivät ole Bollassa kuitenkaan läsnä aivan yhtä voimakkaasti kuin esimerkiksi Kissani Jugoslaviassa.

Bollan tarina on monitahoinen, eikä sen kerroksia saa kovin hyvin avattua lyhyesti. Tarinan päähenkilöt Arsim ja Miloš ovat rakastavaiset. Mahdottomaksi heidän rakkautensa 1990-luvun Pristinassa tekee paitsi se, että Arsim on omalla tahollaan naimisissa, myös se, että he ovat molemmat miehiä ja toinen albaani, toinen serbi, vieläpä sodan syttymisen kynnyksellä. Arsim pakenee sotaa, mutta elämä tuntuu silti menevän vain ojasta allikkoon. Lopulta, sodan jälkeen hän päättää palata Pristinaan etsimään Milošia. 

Bollaa voi kuvailla samoin sanoin, kuin Statovcin aikaisempiakin teoksia: symbolinen, raastava, riipaiseva, jopa järkyttävä... jokin Bollassa oli kuitenkin vielä aiempiakin synkempää ja suoraan sanottuna, tällä kertaa olin jo aikalailla sietorajoillani kaiken rujouden suhteen. Statovci kyllä varmasti ansaitsee Finlandia-palkintonsa, mutta itse olisin suonut sen hänelle jommalla kummalla aiemmista teoksista. Bolla sai minut ahdistumaan liikaa. Tosin ahdistavuudestaan huolimatta teos on kovin puhutteleva, joten ymmärrän sen suosion.

Tulisiipi
Myös JP Koskisen Tulisiipi on melkoisen monipuolinen kirja. Tuotteliaisuudestaan huolimatta en ole vielä aiemmin lukenut yhtäkään Koskisen kirjaa, Ystäväni Rasputin on tosin hyllyn kätköissä jo pitkään vuoroaan odottanut. Tulisiipi onnistuu kohtuullisen tiiviissä muodossaan olemaan historiallinen romaani, joka tapahtuu osin Yhdysvalloissa, osin Neuvostoliitossa ja jossa on koko ajan vahva side myös Suomeen. Sanotaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Kirjan päähenkilönä on poika, jonka nimi Yhdysvalloissa on Charles, perheen kesken Kaarle tai Tulisiipi ja myöhemmin Neuvostoliitossa vielä Gennadikin. Kutsumanimet vaihtelee, mutta Kaarlen unelma pysyy aina samana - hän haluaa lentää!

Ensimmäisen kerran Kaarle yritti lentoon kankaisilla siivillään vajan katolta, valitettavasti matka tyssäsi varsin nopeasti maahan. Perheen keskuuteen jäi elämään lempinimi Tulisiipi. Tavattuaan Charles Lindberghin polte lentää vain kasvoi, varsinkin kun lentäjäsankari kertoi nähneensä Kaarlen silmistä että tästäkin vielä tulisi lentäjä. Ja lentäjä Kaarlesta vielä tuleekin, mutta ensin perheen oli muutettava rakentamaan työläisten paratiisia Neuvosto-Karjalaan.

Tulisiiven kerronta on sujuvaa ja tiivistä. 351 sivuun on saatu mahdutettua ajallisesti vuosikymmeniä, sekä tapahtumallisesti Kaarlen ja hänen perheensä monet vaiheet. Missään vaiheessa kirjassa ei tuntunut viivyttelyä, loppua kohden alkoi jopa vaivaamaan pienoinen kiireen tuntu. Minulle Tulisiipi oli kaikkiaan nautinnollinen lukukokemus. Nyt kun kerran vertaillaan palkinnon voittaneeseen Bollaan, niin olisiko Tulisiipi sitten ollut jopa liian mukavaa luettavaa palkintoa ajatellen? Ainakin Bollan jälkeen se tuntui positiivisella tavalla kevyeltä. Onko taiteen sitten aina oltava ahdistavaa, raflaavaa tai ravistelevaa ansaitakseen palkintoja? Minun mielestäni ei, ja juuri sen vuoksi ei todellakaan olisi ollut minkäänlainen vääryys, mikäli Finlandia-palkinto olisi mennyt Koskiselle.

Kävelyretkiä Lontoon kaduilla -

Charles Dickens: Kävelyretkiä Lontoon kaduilla
Basam Books, 2019
113 sivua



Olin juuri varannut lomamatkan Lontooseen, ja kuinka ollakaan tällainen kirja oli laitettu kirjastossa esille ja mukaanhan se piti napata. Kävelyretkiä Lontoon kaduilla sisältää kahdeksan novellia, joista yksi on julkaistu alun perin Household words-lehdessä vuonna 1853, muut All the year round-lehdessä vuosina 1860 - 1869. Jussi Korhosen suomentamana nämä kahdeksan tarinaa on nyt koottu yksiin kansiin. Dickens oli ahkera kävelemään eikä tarinoissa kuvatun kaltaiset kävelyretket ja ihmisten tarkkaileminen ollut hänelle todellakaan vierasta.

Minulle jäi erityisesti mieleen kaksi kirjan tarinoista. Kirjan päättävässä Öykkäri-nimisessä tarinassa kritisoidaan poliisin kyvyttömyyttä laittaa kriminaalit ja öykkärit kuriin, sekä yhteiskuntaa yleisesti siitä, että öykkäreitä siedetään. En tiedä miksi, mutta tarinan avauslauseista mielikuvitukseni muokkasi Charles Dickensistä kuvan viktoriaanisena versiona meidän rakkaasta "Mielensäpahoittajastamme".

"Vastustan niin kiivaasti viime aikoina yleistynyttä tapaa lieventää

öykkäri "häiriköksi", että käytän otsikossani kaikesta huolimatta

oikeampaa ilmausta, ja olen vieläpä sitä mieltä, että öykkäreitä suvaitaan

keskuudessamme enemmän kuin jalomielisyys sallii. Otan vapauden

uskoa, että jos kävelen ketään häiritsemättä suurkaupungin kadulla laillisilla

asioillani ja joudun öykkärin häiritsemäksi ja ahdistelemaksi,

perustuslaillisista eduista, kunniasta, onnesta ja kaikista mahdollisista

mukavuuksista nauttivalla hallituksella on yksinkertainen velvollisuus

ryhtyä kaikkiin mahdollisiin toimiin asian pikaiseksi korjaamiseksi."

Öykkärissä on jotain hauskaa ja hilpeää ja samalla katkeran piikikästä. Se toimii kevyempänä lopetuksena tälle pienelle kirjalle. Tunnelmaltaan täysin ääripäänä toimi tarina nimeltä Pieni itäinen tähti. Se kertoi huonoissa oloissa työskentelevistä ja köyhyyden vaivaamista ihmisistä, esimerkiksi lyijymyrkytyksestä kärsivästä tytöstä, tai myrkytysvaaran ymmärtävästä naisesta, joka hakee siitä huolimatta töitä lyijytehtaasta ja mieluummin sairastuisi itse, kun antaisi lastensa nähdä nälkää. Tätä tarinaa luin valtaisan empatian vallassa, lähes kyyneleet silmissä. Hilpeydestä ei ole tietoakaan, niin rajusti ihmiskohtalot iskevät Dickensin kuvaamana vasten kasvoja. Ankeaa on ollut huonompiosaisten elämä 1800-luvulla.

"Nukkuvatko vanhin poikanne ja tyttärenne tuossa komerossa?"

"Kyllä", nainen vastasi

"Lasten kanssa"?
"Kyllä. Meidän on oltava lähekkäin lämmön takia. Peitteitä meillä ei ole paljon."

En ole yleensä novellien, enkä varsinkaan novellikokoelmien ystävä. Tällä kertaa kahdeksan lyhyttä, erillistä tarinaa, toimivat juuri tällä tavalla koostettuna kuin lukuina yhden kokonaisuuden muodostaen. 

***********************

"Kävelyretkiä Lontoon kaduilla" luettu kirjastolainana

Ilmiö nimeltä Real Madrid - saksalainen näkökulma

Kai Psotta - Ilmiö nimeltä Real Madrid
Minerva, 2019
356 sivua



Real Madrid, Los Blancos, Los Merengues, Los Galácticos...Jalkapallomaailman jättiläisellä on monta nimeä. Euroopan menestynein jalkapalloseura ei jätä ketään kylmäksi. Sitä rakastetaan intohimoisesti joka puolella maailmaa. Yhtä intohimoisesti sitä myös vihataan. Real Madridin ja FC Barcelonan välisiä otteluita, kutsutaan nimellä El Clásico, joka kerää kymmeniä, ellei satoja miljoonia ihmisiä television ääreen, vähintään kaksi kertaa vuodessa.

Saksalaistoimittaja Kai Psotta on kirjoittanut historiikin, ei pelkästään jalkapalloseurasta, vaan ilmiöstä nimeltä Real Madrid. 33 espanjan mestaruutta ja 10 Euroopan Mestareiden liigan voittoa kertovat omaa lahjomatonta tarinaansa seurajättiläisen menestyksestä. Harvalla pelaajalla on kanttia kieltäytyä, kun Real Madrid tarjoaa sopimusta.

Minä tartuin kirjaan jonkin asteisena Real Madridin fanina täällä pohjolan perukoilla. Nuorena jalkapalloilijana seurasin todella innokkaasti jalkapalloa eri maissa ja niinpä suosikkijoukkueita on ollut useissakin eri Euroopan maassa. Espanjassa se on minulle ollut Real Madrid niin pitkään kuin muistan, eli se juontaa juurensa kohdallani todennäköisesti 1980-luvun loppupuolelle ja Emilio Butragueñon huimiin suorituksiin. Oma yli 30-vuotinen historia Real Madridin parissa on kuitenkin vielä verrattain lyhyt seuran koko 117 vuoden historian rinnalla. Psotta käy läpi historiaa aivan alusta saakka, päätyen alkuperäisessä teoksessa vuoteen 2017 saakka, suomennos on tehty versiosta, jossa päästään jo kauden 2018-2019 alkuun saakka, aikaan jälkeen Cristiano Ronaldon.

Tämän alustuksen jälkeen kirjasta jää minulle osin pettynyt, jopa ärsyyntynyt olo, sillä se lopulta jätti minut vähän kylmäksi, vaikka Real Madridin ei pitäisi sitä tehdä. Miksi? Siksi, että Psotta kirjoittaa kirjan tarkoituksella tai tahattomasti todella vahvasti nimenomaan saksalaisesta näkökulmasta. Tuntuu että lähes puolet kirjasta on puhetta Real Madridin saksalaisista pelaajista tai otteluista ja pelaajasiirroista Real Madridin ja jonkin saksalaisseuran välillä. Ehkä kirja oli tarkoituskin julkaista alun perin vain ja ainoastaan Saksassa. Seurahistorian 117 vuoden aikana Los Blancosin riveissä on pelannut kuitenkin vain 9 saksalaista pelaajaa, joten liioitellun vahvasti se saksalaisuus paistaa tässä kirjassa läpi. Osa selittyy varmaan sillä, että Psotta on aiemmin kirjoittanut ex-Real Madrid-pelaaja Mesut Özilin elämäkerran Die Magie des Spiels, josta hän lainaa runsaasti myös tähän kirjaan. Kaikesta huolimatta saksalaiskeskeisyys espanjalaisseuran historiikissa häiritsi minua todella paljon. En haluaisi lukea myöskään esimerkiksi Liverpoolin historiikkia, jos valtaosa kirjasta peilautuisi lähinnä Sami Hyypiään ja Jari Litmaseen.

Niin isosta seurasta ja ilmiöstä on kyse, että mielestäni Real Madrid olisi ansainnut parempaa ja toisenlaista fokusta. Toisaalta on muistettava, ettei tämä olekaan mikään virallinen, Real Madridin hyväksymä historiikki.

************************
Ilmiö nimeltä Real Madrid luettu kirjastolainana

Minä olen Anna Puu - välitilinpäätös tähden elämästä

Mari Koppinen: Minä olen Anna Puu
WSOY, 2019
256 sivua, äänikirjana 4h 21min


 Idols-laulukilpailun kautta tutuksi tulleesta Anna Puusta on tehty varsin mielenkiintoinen "välielämäkerta", tai kahvipöytäkirja, kuten Anna itse sitä esipuheessa kutsuu.
Kirja on helposti selailtava, visuaalisesti näyttävä, kuvien ja laululyriikoiden värittämä teos. Siinä missä fyysinen kirja (tai e-kirja) sisältää laululyriikoita, äänikirjan kuuntelijat saavat nauttia laulupätkistä ja tietysti Annan itsensä lukeman elämäntarinan. Äänikirjaa kuunnellessa taas menettää tuon kahvipöytäselailun ja kuvien katselun tunnelmoinnin. Jo toistamiseen tälle syksylle, olen siis nautiskellut jostain kirjasta tuplana - eli sekä kuunnellut, että lukenut saman kirjan. Vain näin saa teoksesta kaiken hyvän irti.

Annan Puun räiskyvä persoona jäi monien mieleen vuoden 2008 Idolsissa, jossa hän sijoittui toiseksi. Kuinka moni muuten rehellisesti muistaa kuka kilpailun voitti? Muistin kyllä itse, että Anna sijoittui toiseksi, mutta en olisi muistanut kuka kilpailun silloin voitti*.

"Toinen sija oli huojennus.

Sain fanikirjeitä, joissa kerrottiin, että minun olisi pitänyt voittaa.

Mietin vain, että voi rakkaat, kun ei sillä ole merkitystä.

Tässä tapauksessa toinen sija oli paljon parempi."

Vuonna 2009 ilmestyi Anna Puun tuplaplatinaa myynyt esikoisalbumi Anna Puu ja nyt siis 10-vuoden ikään kerennyttä taiteilijauraa tällä kirjalla onkin tarkoitus juhlistaa. Omasta mielestäni on täysin uskomatonta, että esikoislevy syntyi oikeastaan tyhjästä vain 23 studiopäivässä. Kaksi levyn lauluista oli ennakkoon sävelletty, sanoitukset ja muut laulut syntyivät sessioiden aikana. Levyltä löytyy niin paljon, niin hienoja kappaleita (Linnuton puu, Mestaripiirros, C´est la vie, Melankolian riemut, Kaunis päivä, jne.), että sen luulisi olevan pitkän, täydelliseksi tekevän prosessin tulos. Mutta ilmeisesti kyseessä oli lopulta melkoinen luova flow. Kaiken kaikkiaan Anna on julkaissut viisi studioalbumia, toistaiseksi viimeisin, Nälkäinen Sydän, julkaistiin vuonna 2018.

Minä olen Anna Puu on tarina suomalaisen pikkukaupungin tytöstä, joka löytää tietyllä tavalla oman itsensä Santiago de Chilen miljoonakaupungissa ja josta muovautuu tähti Suomen musiikkitaivaalle. Kirjan on rehellinen ja avoin, riehakkaan iloinen, silti lämminhenkinen ja lempeä, juuri sellainen kun kuvittelen Annan itsensäkin olevan. Se paljastaa, että Annan muutos keijukaishippitytöstä, äitiyden kautta kimallemekkoiseen disco-diivaan ei ehkä sittenkään ole muutosta lainkaan - kaikki nämä puolet ovat jollain tapaa aina Annassa asuneet. Niiden ilmeneminen vain odottaa omaa aikaansa. Anna Puu ihastuttaa, ja oletettavasti vihastuttaakin, mutta erityisesti Anna Puu on niitä artisteja, joiden musiikki koskettaa monella tasolla suuria joukkoja suomalaisia. Kirja sisältää tarinoita muun muassa siitä, miten samakin laulu on koskettanut ihmisiä niin monella eri tavalla. Kukin kuulijahan tulkitsee ja kokee laulun erilailla.

"Herään, ehkä vielä toivunkin

ja toivon joskus vielä uskonkin

se saapuu, lohtu jonka aavistin"

Totta kai kirja tarjoaa myös kurkistelunhaluisille katsauksen Annan rakkauselämään, perhesuhteisiin ja niin edelleen, joita iltapäivälehdetkin ovat jo nostaneet otsikoikseen. Minua kiinnosti lähinnä niiden yhtymäkohdat ja vaikutukset Annan musiikkiin, joskin aika usein tuo vaikutus näyttää löytyvän. Tarinat laulujen takana ovat kiinnostavia, erityisesti ne, joissa alitajunta näyttää työstäneen asiaa ennen kuin itse on asiaa hyväksynyt.

Myynti- ja streamauslukemat kertovat sen tosiasian, että Anna Puu on erittäin suosittu artisti Suomessa. Persoona on räiskyvä ja vaikka itse koen hänet erittäin kiehtovana hahmona, olen varma että räiskyväisyys ärsyttää osaa ihmisistä. Lauluissa kuitenkin on jotain niin universaalia tunnetta, että ne tuntee ja niistä voi pitää, oli henkilöstä mitä mieltä tahansa. Ja niin on hyvä.

"Ethän korjaa minusta mitään

ethän yritä mua pelastaa

ethän hio minusta mitään pois

ei siinä onnistuneet toisetkaan

eikä minua tarvitse kantaa

eikä pitää kädestä."

Olen kuunnellut paljon Annan musiikkia, olen jopa törmännyt häneen kerran IKEAssa, mutta tajusin, etten ole vielä koskaan nähnyt häntä livenä esiintymässä. Tämän lupaan korjata jos/kun vain saan siihen tilaisuuden. Marraskuun areena-keikkakin näyttää olevan jotakuinkin loppuun myyty, eikä muista tulevista konserteista ole vielä tietoa. Siihen asti jatkan levyjen kuuntelua ja kirjan selailua.

*****************************
Kuunneltu äänikirjana, sekä luettu kirjana Lokakuussa 2019


* = Vuoden 2008 voittaja oli muuten Koop Arponen, joka levytti yhden hyvin myyneen levyn, ja toisen vähän huonommin myyneen ja katosi Suomen musiikkitaivaan parrasvaloista. Kolmanneksi ylsi Pete Parkkonen.