Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa - esikoiskirjailija konkarin jalanjäljissä

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus, 2018
175 sivua


Turvaudun tällä kertaa tarinan lyhyessä kertaamisessa suoraan kustantajan versioon:
"Perhostutkija Max Halma on pyhittänyt koko elämänsä tutkimuskohteelleen. Hän tekee äitinsä jäämistöstä löydön: harvinaisen perhosen, joka johdattaa hänet lähemmäksi kansainvälistä tunnustusta kuin koskaan aiemmin. Tutkiessaan perhosta tarkemmin Max ajautuu selvittämään myös omaa historiaansa. Asiakirjojen mukaan isä hukkui viikko Maxin syntymän jälkeen eikä ruumista koskaan löydetty. Tutkimusten edetessä ääni hänen sisällään kuitenkin alati kovenee: mitä tapahtui isälle keväällä 1942?"

Anna-Liisa Ahokumpu tekee mielenkiintoisen debyytin romaanillaan Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Helsingin Sanomien Antti Majander luonnehti kirjaa taitavan artistiseksi proosaksi, ja sitähän se nimenomaan on. Hetkittäin minulle tuli mieleen Joel Haahtelan tapa kertoa ja kirjoittaa: tiivis, pelkistetty, kaunis, tyylikäs, minimalistinen ja melankolinen. Eikä yhtymäkohdat tietysti tähän lopu. Onhan Haahtelan kirjoissakin esiintynyt Saksa, perhoskeräily, kadonneet vanhemmat, päähänpinttymät ja niin edelleen. Ahokumpu kertookin Haahtelan olevan yksi hänen suosikkikirjailijoistaan.

Arvostan suuresti kykyä kirjoittaa tiiviisti, mutta paljon puhuvasti. Ahokumpu onnistuu tässä erinomaisesti. Ehdokkuus Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi ei mielestäni ollut liioiteltua, joskaan tässä ehdokasjoukossa myöskään minun valintani ei kyllä ihan olisi Ahokumpuun osunut, suurelta osin sen vuoksi, että kirjasta jäi hiukan sekava tai rikkonainen olo. Vaikka teos oli tiivis (reilusti alle 200 sivua), se oli koottu useasta eri osasta ja näin ollen kokonaisuus ei ollut niin yhteneväinen, kuin itse olisin toivonut. Epäilemättä tämä on voinut olla jopa tarkoituksenmukaista, sitä Majanderin mainitsemaa artistisuutta, mutta minulle se ei tuonut lisäarvoa, vaan päinvastoin hiukan tiputti pisteitä. Erinomainen esikoisromaani kuitenkin!

Tässä vaiheessa on helppo povata Anna-Liisa Ahokummulle loistavaa tulevaisuutta. Usealle kustantajalle käsikirjoitusta oli alunperin tarjottu, nyt Gummerus saa olla tyytyväinen, muita toivottavasti vähän harmittaa. Minua harmittaa se, että jouduin palauttamaan kirjan kiireellä kirjastoon, ja huomasin jälkikäteen, etten ollutkaan ottanut ylös esimerkkilainausta kirjan kielestä. Luettua elämää-blogista löytyy kyllä (tekstin lopussa) oiva esimerkki kielestä, vaikka olimmekin hiukan eri mieltä kirjan eheydestä.

******************
Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa lainattu kirjastosta. Tämä saatta kyllä hyvinkin löytää vielä tiensä omaan kirjahyllyyni sinne Haahtelan kirjojen vierelle.

Jari Salonen: Kuokkavieraat

Jari Salonen: Kuokkavieraat
Otava, 2016
368 sivua


Pienessä Lauttalan kaupungissa vietetään paikallisen miljoonärin tyttären häitä. Päihtynyt hääväki ajattelee morsiamenryöstön kuuluvan ohjelmaan, mutta jossain vaiheessa käy selväksi, että tällä kertaa onkin tosi kyseessä. Keskusrikospoliisin Jukka Zetterman on "siirretty erikoistehtäviin", eli alennettu selvittelemään murtosarjaa, mutta siitäpä löytyykin linkki myös morsiamen kaappaukseen.

Ennen kirjan lukemista seuraamieni keskustelujen ja kuulemieni kommenttien mukaan Jari Salosen parin vuoden takainen, Zetterman-sarjan avausosa, Kuokkavieraat,  tulisi olemaan mukavan leppoisa, jopa hidas ja viipyilevä dekkari, jossa on sympaattinen päähenkilö (Suomen Wallanderiksikin kehuttu), mutta hieman arvattava juoni. Ja sitä kaikkea se lopulta olikin.

Jännärien ja dekkarien tärkein pääelementti, ainakin minulle, on juoni, joka pitää otteessaan ja tarjoaa yllätyksiä. Kuokkavieraat piti kyllä otteessaan, mutta yllätyksiä se ei tarjonnut. Oikeastaan jokainen juonen käänne, oli tällä kertaa melko yllätyksetön. Vaikka viihdyin matkalla, en missään vaiheessa yllättynyt. Siitä pitkä miinus.

Samaan aikaan on kyllä todettava, että tarina muuten piti otteessaan ja päähenkilö, Jukka Zetterman, tuo ikääntyvä, eroprosessia läpikäyvä ja urallaan alamäessä oleva suomalainen mies on pienoisesta kirjallisuuskliseisyydestään huolimatta aika sympaattinen. Näin ollen tarina oli mukavaa ja sujuvaa luettavaa. Siinä missä Zetterman on lähes yksinomaan miellyttävä hahmo, kirjasta löytyy suuri joukko muita hahmoja, jotka taas aiheuttavat erinäisiä negatiivia tunteita. Ylikonstaapeli Harju ei tunnu koskaan saavan sanottua lausetta loppuun ja sekös alkoi ärsyttämään pidemmän päälle, Zettermanin esimiehen lempinimi, "Opettaja", kuulosti jotenkin väkisin keksityltä (aivan kuten "Syyskuu" Ari Rädyn Syyskuun viimeinen - kirjassa) ja se vaivasi koko kirjan ajan. Puhumattakaan Zettermanin ex-vaimosta, joka on kaikkiaan aika lattea ja yksipuolinen kuvaus eroavasta naisesta.

Alussa mainitsinkin, että Zettermania on sanottu suomalaiseksi versioksi Wallanderista. Markkinointimielessä ainakin näen yhtäläisyyden hyvinkin. Omasta mielestäni joitain pieniä yhtäläisyyksiä oli myös esimerkiksi Jussi Adler-Olsenin luomaan Carl Mørck-hahmoon. Hänkin on vaimonsa jättämä, työssään käytännössä alennettu (vaikka titteli toisin antaakin ymmärtää) ja jollain tapaa muutenkin samanhenkinen, helposti lähestyttävä hahmo.

 Vaikka Kuokkavieras jättikin lopulta melko keskinkertaisen vaikutelman kokonaisuutena, oli kirjassa jotain niin sympaattista ja viehättävää (ehkä se Mørckmäisyys), että ainakin vielä seuraavan osan tulen lukemaan varmasti. Jotta tuttavuuteni Zettermanin kanssa jatkuisi toisen osan yli, on toisessa osassa onnistuttava juonen kirjoittamisessa paremmin.

******************
Kuokkavieraat ostettu kirjakaupasta
     

Antti Tuomainen: Pikku Siperia - joko nyt profeetta myös omalla maallaan?

Antti Tuomainen: Pikku Siperia
Like, 2018
296 sivua


Sanon sen suoraan - olen ainakin jossain määrin Antti Tuomaisen fani. Vaikka muutenkin tuon blogissani ilmi vain omaa mielipidettäni kustakin kirjasta, enkä siis edes yritä tehdä mitään objektiivisia arvioita, on Tuomaisen kohdalla minulla suuria vaikeuksia edes aloittaa kirjaa olettamatta, että se tulee olemaan täyttä kultaa. Olen lukenut kaikki Tuomaisen kirjat ja pitänyt niistä jokaisesta - paljon. Erityisesti Parantaja ja Synkkä niin kuin sydämeni ovat jättäneet vahvan tunnejäljen minuun ja jälkimmäinen on mielestäni edelleen yksi parhaita suomalaisia jännäreitä. Koskaan.

Pari edellistä kirjaa (Mies joka kuoli ja Palm Beach Finland) ovat olleet varsin vahvasti huumoripainotteisia, jopa niin, että niiden kutsuminen jännäriksi on vähän kyseenalaista. Ennen uusimman kirjan ilmestymistä, minun annettiin ymmärtää, että Pikku Siperian myötä mentäisiin takaisin synkempään tyyliin (kuten Kaivos tai Synkkä niin kuin sydämeni), mutta lopulta ainoa joka tuntui muuttuvan synkemmäksi, oli kirjassa vallinnut säätila. Kirja ei ollut pettymys, mutta koin, että minun ennakko-odotuksiani vain oli muokattu väärään suuntaan ja sen vuoksi minulla itsellä oli aluksi pieniä sopeutumisvaikeuksia. Huumoria tai jännitystä, Tuomainen kirjoittaa silti aina hyvin ja upean kuvailevalla kielellä.

Pikku Siperia on mustan humoristinen jännäri pienen kylän Joel Huhta-nimisestä papista. Joelin elämää mullistavat niin henkilökohtaisen elämän yllättävät uutiset, kuin kylään tipahtava, oletettavasti omaisuuksien arvoinen meteoriittikin. Näiden tapahtumien jälkeen ei enää ole selvää kuka on ystävä, kuka on vihollinen. Uskonmiehen usko ja luottamus ovat koetuksella, mutta päättäväisyyttä miehellä silti riittää.

Tuomaisen vahvuuksia on erityisesti se, että lukijan on helppo asettua päähenkilön asemaan ja kuvitteellisetkin paikat tulevat varsin todentuntuiseksi.  Niin kävi tälläkin kertaa. Hurmevaaran paikat ja maisemat elivät vahvana mielessäni. Näin jälkikäteen tuntuukin melkein siltä, että olisin nähnyt elokuvan.

Henkilögalleriasta löytyy uskossaan horjuvan Joelin lisäksi mm. alkoholiongelmainen ex-rallikuski, itäeurooppalaisia gangstereita, ja koko joukko kylän väkeä, jotka ovat kukin omalla tavallaan erikoisia persoonia ja lähes jokaisella on luurankoja kaapeissa tai koiria haudattuna...

Tuomainen on tällä hetkellä yksi suosituimmista, ellei jopa suosituin suomalaiskirjailija maailmalla. Ei pelkästään se, että hänen kirjojaan käännetään useille kielille, vaan niitä myös oman käsitykseni mukaan myydään ulkomailla varsin komeita määriä, ja se ei ole suomalaisille kirjailijoille jokapäiväistä. Monia suomalaisia kirjailijoita käännetään eri kielille, mutta usein myyntimäärät ovat kuitenkin aika vaisuja. Tuomaisen kirjoja on käännetty toistaiseksi 28 kielelle. Tuntuukin siltä, että Tuomainen on suositumpi ulkomailla kuin kotimaassaan ja olen vakaasti sitä mieltä, että Tuomainen ansaitsisi lisää arvostusta nimenomaan Suomessa. Mutta valloittakoon ensin maailman, kyllä Suomi perässä tulee!

"Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan", sanotaan, mutta toivoisin kyllä, että Tuomainen tulisi Suomessakin suurten lukijamassojen tietoisuuteen. Ainakaan myyntitilastojen perusteella niin ei vielä ole käynyt. Pikku Siperia on jo Tuomaisen kahdeksas romaani. Kahdesta on tekeillä elokuva. Lakki pois päästä - soittakaa Porilaisten marssi! Antti Tuomainen on suomen kirjallisuuden suurimpia vientitoivoja ja yksi suosikkikirjailijoitani, niitä joiden uusin teos on aina hankittava!

*******************
Pikku Siperia ostettu kirjakaupasta

Betoniporsas - yhteiskuntasatiiri parhaasta päästä

Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas
Johnny Kniga, 2018
220 sivua


Mikko-Pekka Heikkisen kirjojen tyyli on sellainen, että kun luen niiden takakansitekstin, olen kahden vaiheilla - joko kirja on todella hauska ja hyvä, tai sitten sen huumori menee pahasti yli, eikä jaksa kantaa koko kirjan mittaa. Terveiset Kutturasta nauratti Etelä- ja Pohjois-Suomen välisellä sisällissodalla, Jääräpää kuntaliitoksilla, Poromafia Lapin jengisodilla ja moottorikelkkajengeillä. Kaikissa kirjoissa nauretaan enemmän tai vähemmän myös stereotypioille ja etelän ja pohjoisen kulttuurieroille. Betoniporsas heittää lisää vettä myllyyn ja ottaa huumorin kohteeksi maahanmuuttokritiikin, tai tässä tapauksessa maaltamuuttokritiikin.

Eli juonikuvio on yksinkertaisuudessaan se, että Suomen maakunnat ovat romahtaneet. Romahtaminen aiheuttaa valtaisat ihmisvirrat maaseudulta Helsinkiin ja pian Kaivopuistossa onkin Punaisen Ristin pakolaisleiri. Helsinkiläismielisyys nostaa päätään ja radikalisoituneet Punavuorelaiset hipsterit päättävät ottaa ohjat omiin käsiinsä ja palauttaa Stadin stadilaisille.

Heikkisen oma tausta helsinkiläistyneenä Kainuun kasvattina antaa pohjan, jolla Heikkinen löytää pienimmätkin kohteensa piikittelevälle, mutta hyväntahtoiselle huumorilleen, niin stadilaisia kuin maalaisiakin kohtaan. Toisaalta pikaisen juonikuvion lukemisen perusteella kirjan idea on sellainen, että se voisi olla vain yksi sketsi lauantai-illan viihdeohjelmassa, ja se on vaarallinen asetelma kun olet aloittamassa lukemaan kirjaa. Heikkinen onnistuu repimään ideastaan niin paljon irti, että kirja kuitenkin kantaa alusta loppuun saakka vailla ongelmia. Yhteiskuntakritiikki täysin läskiksi ja överiksi lyödyllä huumorilla on oma taiteenlajinsa, ja sen Heikkinen osoittaa jälleen osaavansa mestarillisesti.




Tämän tyyppisessä kirjassa ei ehkä voi muuta odottaakaan, kuin että henkilöt ovat tavalla tai toisella stereotyyppisiä tai "sketsihahmomaisia". Kaikki ovat jollain tapaa ärsyttäviä, jollain tapaa sympaattisia. Omaksi suosikikseni nousi "Suikkari-Moelanen", joka kuljeskelee aina köysi vyölaukussaan, kun eihän sitä koskaan tiedä, milloin on oikea aika hirttäytyä. Suikkari ei suinkaan ole suosikkini itsetuhoisuutensa vuoksi, vaan sen vuoksi, että jollain tapaa hänestä huokuu yleensäkin kainuulaisuuden ydin.

Nauroin lukiessani niin sirkkaburgereita ja erikoisoluita nautiskeleville äärihipstereille, kuin hiukan yksinkertaisille maalaisillekin, niin "aitostadilaisuudelle" kuin "punavihermädätyksellekin". Maahanmuutto- ja rasismikeskustelut lähtevät usein väärille urille, kun tunteet nousee pintaan. Joskus vakavan aiheen käsittely vain onnistuu parhaiten huumorin keinoin, vaikka riskinsä siinäkin on. Betoniporsas oli kuin täsmäisku viime vuosien suomalaiseen yhteiskuntaan. Omassa kategoriassaan loistava teos.

                  
******************
Betoniporsas tarttui käteeni kirjastosta

Kimi Räikkönen - lämminhenkinen Jäämies

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen
Siltala, 2018
269 sivua



Moneen kertaan palkittu kirjailija Kari Hotakainen teki melkoisen debyyttinsä tietokirjamaailmaan kirjoittamalla kirjan F1-kuljettaja Kimi Räikkösestä. Hotakainen ei omien sanojensa mukaan ollut ennen tätä katsonut yhtäkään F1-kilpailua kokonaan - edes televisiosta.

Tämän vuoden selkeästi odotetuin muistelmateos (kutsun sitä mieluummin henkilökuvaksi, kuin elämäkerraksi) tuntuu täyttäneen ja ylittäneen kaikki odotukset. Kirjakaupat ja muut kirjaa myyvät tahot olivat ennakkoon tilanneet kirjaa 50.000kpl. Silti useassa paikassa kirjat pääsivät loppumaan kesken jo parin ensimmäisen päivän aikana. Julkaisutilaisuudessa 16.8. Kampin kauppakeskuksessa oli satojen metrien jonot tilaisuuteen ja lehdet uutisoivatkin suomalaisten seonneen Kimi-kirjasta aivan kuten edellisenä viikkona erikoisesta Muumi-mukista. Ensimmäinen painos on tätä tekstiä julkaistessa myyty kustantajalta loppuun ja uutta painosta odotellaan valmistuvaksi Syyskuun alkupäivinä. Mikäli et ole vielä omaasi hankkinut ja kaipaat kirjan ensimmäistä painosta, tarvitset jo vähän tuuriakin sellaisen saadaksesi.

Pistääkseni kirjan menestyksen mittakaavaan, vuonna 2017, oli kaiken kaikkiaan 8 kirjaa, joita myytiin Suomessa yli 50.000 kappaletta. Vuonna 2016 niitä oli vain kolme, samoin 2015, eikä niitä vuonna 2014 myöskään ollut kuin neljä. Vuosi 2017 oli siis poikkeuksellisen hyvä vuosi kirjojen myynnissä 2000-luvulla. Viime vuoden myydyin tietokirja oli Jere (Jere Karalahden elämäkerta), jota myytiin reilut 33.000kpl. Suomen myydyin urheilukirja ilmestymisvuonnaan on ollut Ari Mennanderin kirjoittama Teemu Selänteen elämäkerta Teemu, jota myytiin lähes 77.000kpl. Tuntematon Kimi Räikkönen myi siis 50.000kpl jo ennakkoon kustantajalta kaupoille, ja kaupatkin myivät siitä valtaosan jo ensimmäisen parin päivän aikana asiakkaille.

Lisäksi Tuntematon Kimi Räikkönen teki Suomen ennätyksen käännösoikeuksien huutokaupassa englanninkielisillä kustannusoikeuksilla. Tarkkaa summaa ei ole paljastettu, mutta sadoissa tuhansissa euroissa se mitataan. Ei siis ole lainkaan mahdotonta, että Tuntematon Kimi Räikkönen nousisi suomalaisten urheilukirjojen kaikkien aikojen kärkikirjaksi. Ja jos se sen tekee, se ei tapahdu turhaan. Kirja on nimittäin mielestäni yksinkertaisesti loistava!

Kimi Räikkönen tunnetaan vakavailmeisenä, vähäsanaisena ja välillä kiivaanakin formulakuskina. Kirja paljastaa kuitenkin mediaa karttavasta "Jäämiehestä" varsin lämpimän kuvan ystävällisenä seuramiehenä ja lämpimänä perheenisänä ja aviomiehenä sekä hänen touhukkaasta lapsuudestaan. Jäämiehen julkisuuskuva ei ole kyvyttömyyttä kommunikoida tai osoittaa tunteitaan, joskaan se ei myöskään ole tarkkaan harkittu rooli. Räikkösen mediavastaisuus ja se, ettei jaksa puhua turhia korulauseita lehdistölle vain kuvastaa suomalaisuutta. Täällä ei harrasteta "small talkia" ja puhutaan vain silloin kun asiaa. Jos kysymykset ovat tyhmiä tai itsestään selviä, Kimillä ei ole asiaa.

Lisäksi kirjasta puuttuu se liiallinen pönöttävä vakavuus, joka monesti vaivaa tietokirjallisuutta. Tuntematon Kimi Räikkönen on ehtaa Hotakaista, mutta myös ehtaa Räikköstä - kuivaa huumoria ja ajoittain jopa nerokasta sanailua, näin ollen kirja tulikin luettua lähes yhdeltä istumalta.

Kuten alussa mainitsin, Hotakainen ei ole formuloiden ystävä, vaan jopa kummastelee kirjan sivuilla koko touhua varsin kriittisesti. Jotkut ovat kokeneet miinuspuolena kirjassa sen, että formulasirkusta käsitellään melko pintapuolisesti. Kimi Räikkösen mestaruusvuodesta on tehty erillinen kirja, joka käsittelee enemmän lajia kierrosaikoineen ja yksityiskohtineen. Hotakaisen kirjoittaman kirjan pintapuolisuus lajia kohtaan on uskoakseni täysin tarkoituksenmukaista ja Räikkösen toiveen mukaista. Kirja kertoo ihmisestä, se on aito henkilökuva Kimi Räikkösestä. Sen ei ole tarkoituskaan paneutua koko formulasirkuksen kattavuuteen, ja se sopii hyvin, sillä tunnetusti Kimi itse ei sinänsä pidä mistään muusta F1:ssä, kuin ajamisesta. Kaikki muu on pakkopullaa.                           

Hotakainen asui Räikkösten luona Sveitsissä tehdessään haastatteluja. Tämä näkyy kirjassa siinä, kuinka monesti keskustelu "keskeytyy" tai jää tärkeysjärjestyksessä toiseksi, kun Kimin huomio on lapsissa. Olen itse miettinyt millainen isä formulakuski voi olla, ottaen huomioon, että on poissa kotoa puolet vuodesta. Kirjan sivuilta kuitenkin välittyy se, miten intensiivisesti Kimi on kotona ollessaan aidosti läsnä lastensa kanssa. Jäämies sulaa, leikkii antaumuksella lasten kanssa ja jättää kirjailijan välillä vain seuraamaan päältä ja haastattelu jatkuu sitten, kun lapset sen sallii jatkuvan.
"Massiivinen sydän" onkin Mark Arnallin, Kimin kuntovalmentajan, kiteytys Räikkösestä.

Myös Kimin nykyinen vaimo, Minttu, puhuu Kimistä lämmöllä ja kuvailee lähestulkoon päinvastaista miestä, kuin se, jota tv-kameroissa kisan jälkeen ollaan totuttu näkemään. Ex-vaimo Jenni ei ole kirjaan lausuntojaan antanut ja koko 10 vuoden avioliitto ohitetaankin muutamalla lyhyellä maininnalla. Toki olisin toivonut siihenkin osaan elämästä (10 vuotta on kuitenkin yli neljännes Kimin tähänastisesta elämästä) hiukan lisää avoimuutta, mutta olen samalla myös iloinen ja arvostan sitä, että asia on hoidettu korrektisti, eikä eroa ole koskaan ruodittu skandaalinkäryisesti mediassa - tai ainakaan Kimi ja Jenni eivät sitä ole itse tehneet.

Kirjan luettuani, tuntui kun kohteena ei olisi enää "tuntematon Kimi Räikkönen", kivikasvoinen ja harvasanainen ja narisevasti puhuva, hieman erikoinen formulakuski. Kimi on hyvä tyyppi, tuttu, melkein kuin oma kaveri. Toilailuja ja typeryyksiä on tehty, kukapa ei olisi. Osa typeryyksistä on mittakaavassaan sellaisia, etten niitä itse osaa vieläkään arvostaa. Mutta sellaisia me ihmiset ollaan, niin myös Kimi - ja ehkä erityisesti juuri Kimi. Tuntematon Kimi Räikkönen on viimeistään nyt koko kansan Kimi, mutta ei Pohjois-Korealaiseen tapaan.

Suosittelen kirjaa Kimi-fanien lisäksi Kimin vihaajille, autourheilun ystäville...ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin suosittelen kyllä kaikkia lukemaan tämän. Jos kirjan lukemisen jälkeen tuntuu, ettei vieläkään tykkää Kimistä tai Hotakaisesta, niin sekin on ihan okei, ei ole lainkaan pakko tykätä. Minä tykkäsin! Väitän että tästä kirjasyksyn sensaatiosta tulee suomalaisten urheilukirjojen klassikko, ja sellainen kirja, johon urheilijaelämäkertoja jatkossa verrataan.

**************************
Kirja hankittu kirjakaupasta ja luettu heti ilmestymispäivänään

Kaikki viimeiset sanat - Nuoruuden tunteiden kirjo yksissä kansissa

John Green: Kaikki viimeiset sanat
WSOY, 2014
320 sivua


Suurin osa lukemistani kirjablogeista keskittyy pääsääntöisesti uudempiin kirjoihin, ja niin tuo on mennyt pääsääntöisesti itsellänikin. Kesän aikana olen yrittänyt lukea vähän lukemattomien kirjojen hyllyäni tyhjemmäksi, ja sieltä sattui käsiini tämä kirja, ja tuntui että tästä pitää jokunen sana kirjoittaa tänne, siitäkin huolimatta että kyseessä on jo usean vuoden vanha kirja.

Suomennos ilmestyi itseasiassa vuonna 2014 ja alkuperäisversio peräti vuonna 2005. Varoitan jo nyt, että tämän postauksen loppuosassa on jonkin verran juonipaljastuksia…varoitan niistä pahimmista lähempänä, eli mikäli et ole vielä kyseistä kirjaa lukenut, voit jatkaa vielä jonkin matkaa huoletta.

Olen lukenut nyt kolme John Greenin kirjaa ja nyt täytyy sanoa, että hänen debyyttikirjansa Kaikki viimeiset sanat nousi lukemistani selvästi parhaimmaksi. Vaikka Tähtiin kirjoitettu virhe onkin nauttinut suurinta suosiota, se on ollut minun mielestäni toistaiseksi lukemistani Greenin kirjoista heikoin. Tähtiin kirjoitetun virheen suosion huomioon ottaen, maailmasta löytyy varmaankin miljoonia lukijoita, jotka ovat täysin toista mieltä kanssani.

Kaikki viimeiset sanat kertoo Miles Halterista, yksinäisyyteensä jo alistuneesta pojasta, joka lähtee sisäoppilaitokseen opiskelemaan. Kavereita Milesilla ei ole, eikä oikein elämääkään, jos ei sellaiseksi lasketa sitä, että hän tykkää opiskella ja opetella kuuluisuuksien viimeisiä sanoja.

Sisäoppilaitoksessa hänen kämppäkaverinaan on Chip, tai Eversti, niin kuin häntä kavereiden kesken kutsutaan, joka on lähestulkoon Milesin vastakohta, eläväinen seuramies. Chipin kautta Miles tutustuu myös Takumiin sekä kauniiseen ja viehättävään, joskin aika erikoiseen persoonaan, Alaskaan. Alaskasta tulee jonkin asteinen pakkomielle Milesille, vaikka toivoa ei olekaan, sillä Alaskalla on jo poikakaveri.

Milesille sisäoppilaitos avaa kuitenkin uuden elämän. Hänellä on ystäviä, mutta myös jos ei nyt suoria vihamiehiä, mutta ainakin kiusoittelevia snobeja. Kepposia tehdään ja suunnitellaan suuntaan ja toiseen. Oli kyse kepposista tai muista luvattomista aktiviteeteistä, opettajille ei pidä jäädä kiinni!

Vaikka kirja onkin nuorille suunnattu, koki tällainen ”entinen nuorikin” kovin nostalgisia hetkiä, muistellessaan esimerkiksi juuri niitä toivottuja ihastuksia, oman elämän ”alaskayoungeja”, joiden kosketus olisi kirkastanut pimeimmänkin päivän ja joiden jokaisen ystävällisen sanan olisi toivonut tarkoittavan jotain vähän enemmän. Kukapa ei sellaista olisi joskus kokenut.

Eikä ne ”alaskayoungit” ole ainoa asia, joka tässä itselle muistoja herätti pintaan. NYT SEURAA  JUONIPALJASTUKSIA, joten jos haluat säilyttää yllätyksiä, lue tämä loppuun vasta kun olet kirjan itsekin lukenut.

Kirjan luvut seuraa päiviä tiettyyn käänteen tekevään tapahtumaan, ja lopuksi tapahtuman jälkeiseen aikaan. Tässä tapauksessa käänteentekevä muutos on läheisen henkilön kuolema. Läheisen kuolema on erityisesti nuorelle kova paikka, ja itselläkin muistot nousivat esiin reilusti yli 20 vuoden takaa. 

Kaikki viimeiset sanat perustuu jossain määrin John Greenin omiin kokemuksiin sisäoppilaitoksessa. Itse jäin pohtimaan oliko tarinan draaman kaaren kohokohta hänelle henkilökohtaisesti tuttu asia, niin hyvin hän onnistui kuvaamaan niitä moninaisia ajatuksia ja tunteita joita ainakin itse kävin läpi vähän samankaltaisessa tilanteessa. Tämän vuoksi tarina oli ”ihon alla”, toimi minulle henkilökohtaisesti hyvin vaikuttavana ja aitona kokemuksena, melkein kuin omasta elämästäni. Tuntui, että olisin voinut olla Miles Halter.

********************

Kaikki viimeset sanat ostettu kirjakaupasta jokunen vuosi sitten

C.J. Tudor : Liitu-ukko

C.J. Tudor: Liitu-ukko
WSOY, 2018
424 sivua

12-vuotias Eddie ja hänen kaverinsa jättävät toisilleen koodattuja viestejä liitu-ukkopiirroksina. Eräänä päivänä vuonna 1986 salaperäinen liitumies johdattaa kaverukset silvotun ruumiin luo. Tapahtuma muuttaa kaverusten elämän pysyvästi. 30 vuotta myöhemmin kaikki kaverukset saavat kirjeen - kuvan liitu-ukosta. Pian tämän jälkeen yksi heistä kuolee.

C.J. Tudor kuljettaa esikoiskirjansa tarinaa varmoin ottein vuosien 1986 ja 2016 välillä. Tarina pysyy liikkeessä, kulkee johdonmukaisesti ja pitää mielenkiinnon yllä alusta yllättävään loppuun saakka. Tätä kelpaa suositella trillereiden ystäville. 

Kirjaa tosin markkinoidaan vuoden pelottavimpana kirjana, mitä se ei kuitenkaan mielestäni ollut. Toki Eddien näkemissä painajaisunissa oli melko karmiviakin kohtia, mutta silti mielestäni syyllistytään aikamoiseen liioitteluun, mikä on valitettavan yleistä markkinoinnissa. Kaikessa pitää olla superlatiiveja. Monesti sillä saadaan aikaan vain rajuja pettymyksiä.

Esimerkiksi Stephen King on sanonut Liitu-ukosta: "Jos pidät kirjoistani, pidät myös tästä." Itse en suurta yhtäläisyyttä Kingin kirjoihin Liitu-ukossa näe. Vaan eipä sitä tarvitse ollakaan, kirja pärjää hyvin omillaan. Mutta nyt on riskinä, että moni King-fani pettyy, kun eivät löydäkään yhtäläisyyttä.

Ajan ja paikan kuvaus Tudorilta onnistuu hienosti. 80-luvussa on itselle jotain todella nostalgista ja sitä nostalgiaa tässäkin tunsin pienissä yksityiskohdissa, jotka eivät kuitenkaan vieneet huomiota tarinalta. Monella kirjailijalla on opittavaa Tudorilta juuri siinä, että tarina ei jäisi yksityiskohtien ja nippelien piiloon. Ehkä tästä 80-luvusta johtuen, kirja herätti minussa joitain samanlaisia tuntemuksia kuin Netflix-sarja Stranger Things. Jos vertailu ontuu Kingin kirjoihin, ei tätä voi suoraan verrata Stranger Thingsiinkään. Yhdistävänä tekijänä on vain 80-luku ja esiteini-ikäiset päähenkilöt.

               

Vaikka mielenkiinto pysyikin yllä jatkuvasti ja loppu oli jokseenkin yllättävä, jäi minulle jälkivaikutelma (ei siis huomannut lukiessa), että kirjaa olisi voinut tiivistää varmaan joitakin kymmeniä sivuja lyhyemmäksikin. Ratkaisun jälkeen tuntui, että monia asioita vatvottiin aivan turhaan, mutta kai sillä oli osansa siihen, että loppuratkaisu pääsee yllättämään.

Liitu-ukko ei ehkä hehkutuksesta huolimatta ollut vuoden pelottavin kirja, mutta hyvä ja viihdyttävä trilleri se oli. Luin vastikään viime vuonna ilmestyneen S.K.Tremaynen Tulilapsen ja sen Liitu-ukko päihittää kyllä varsin selvästi.

Liitu-ukko ilmestyy suomeksi 28.8.

*******************

Liitu-ukko luettu kustantajan ennakkokappaleena. Kiitos siitä, WSOY!