Ilmiö nimeltä Real Madrid - saksalainen näkökulma

Kai Psotta - Ilmiö nimeltä Real Madrid
Minerva, 2019
356 sivua



Real Madrid, Los Blancos, Los Merengues, Los Galácticos...Jalkapallomaailman jättiläisellä on monta nimeä. Euroopan menestynein jalkapalloseura ei jätä ketään kylmäksi. Sitä rakastetaan intohimoisesti joka puolella maailmaa. Yhtä intohimoisesti sitä myös vihataan. Real Madridin ja FC Barcelonan välisiä otteluita, kutsutaan nimellä El Clásico, joka kerää kymmeniä, ellei satoja miljoonia ihmisiä television ääreen, vähintään kaksi kertaa vuodessa.

Saksalaistoimittaja Kai Psotta on kirjoittanut historiikin, ei pelkästään jalkapalloseurasta, vaan ilmiöstä nimeltä Real Madrid. 33 espanjan mestaruutta ja 10 Euroopan Mestareiden liigan voittoa kertovat omaa lahjomatonta tarinaansa seurajättiläisen menestyksestä. Harvalla pelaajalla on kanttia kieltäytyä, kun Real Madrid tarjoaa sopimusta.

Minä tartuin kirjaan jonkin asteisena Real Madridin fanina täällä pohjolan perukoilla. Nuorena jalkapalloilijana seurasin todella innokkaasti jalkapalloa eri maissa ja niinpä suosikkijoukkueita on ollut useissakin eri Euroopan maassa. Espanjassa se on minulle ollut Real Madrid niin pitkään kuin muistan, eli se juontaa juurensa kohdallani todennäköisesti 1980-luvun loppupuolelle ja Emilio Butragueñon huimiin suorituksiin. Oma yli 30-vuotinen historia Real Madridin parissa on kuitenkin vielä verrattain lyhyt seuran koko 117 vuoden historian rinnalla. Psotta käy läpi historiaa aivan alusta saakka, päätyen alkuperäisessä teoksessa vuoteen 2017 saakka, suomennos on tehty versiosta, jossa päästään jo kauden 2018-2019 alkuun saakka, aikaan jälkeen Cristiano Ronaldon.

Tämän alustuksen jälkeen kirjasta jää minulle osin pettynyt, jopa ärsyyntynyt olo, sillä se lopulta jätti minut vähän kylmäksi, vaikka Real Madridin ei pitäisi sitä tehdä. Miksi? Siksi, että Psotta kirjoittaa kirjan tarkoituksella tai tahattomasti todella vahvasti nimenomaan saksalaisesta näkökulmasta. Tuntuu että lähes puolet kirjasta on puhetta Real Madridin saksalaisista pelaajista tai otteluista ja pelaajasiirroista Real Madridin ja jonkin saksalaisseuran välillä. Ehkä kirja oli tarkoituskin julkaista alun perin vain ja ainoastaan Saksassa. Seurahistorian 117 vuoden aikana Los Blancosin riveissä on pelannut kuitenkin vain 9 saksalaista pelaajaa, joten liioitellun vahvasti se saksalaisuus paistaa tässä kirjassa läpi. Osa selittyy varmaan sillä, että Psotta on aiemmin kirjoittanut ex-Real Madrid-pelaaja Mesut Özilin elämäkerran Die Magie des Spiels, josta hän lainaa runsaasti myös tähän kirjaan. Kaikesta huolimatta saksalaiskeskeisyys espanjalaisseuran historiikissa häiritsi minua todella paljon. En haluaisi lukea myöskään esimerkiksi Liverpoolin historiikkia, jos valtaosa kirjasta peilautuisi lähinnä Sami Hyypiään ja Jari Litmaseen.

Niin isosta seurasta ja ilmiöstä on kyse, että mielestäni Real Madrid olisi ansainnut parempaa ja toisenlaista fokusta. Toisaalta on muistettava, ettei tämä olekaan mikään virallinen, Real Madridin hyväksymä historiikki.

************************
Ilmiö nimeltä Real Madrid luettu kirjastolainana

Minä olen Anna Puu - välitilinpäätös tähden elämästä

Mari Koppinen: Minä olen Anna Puu
WSOY, 2019
256 sivua, äänikirjana 4h 21min


 Idols-laulukilpailun kautta tutuksi tulleesta Anna Puusta on tehty varsin mielenkiintoinen "välielämäkerta", tai kahvipöytäkirja, kuten Anna itse sitä esipuheessa kutsuu.
Kirja on helposti selailtava, visuaalisesti näyttävä, kuvien ja laululyriikoiden värittämä teos. Siinä missä fyysinen kirja (tai e-kirja) sisältää laululyriikoita, äänikirjan kuuntelijat saavat nauttia laulupätkistä ja tietysti Annan itsensä lukeman elämäntarinan. Äänikirjaa kuunnellessa taas menettää tuon kahvipöytäselailun ja kuvien katselun tunnelmoinnin. Jo toistamiseen tälle syksylle, olen siis nautiskellut jostain kirjasta tuplana - eli sekä kuunnellut, että lukenut saman kirjan. Vain näin saa teoksesta kaiken hyvän irti.

Annan Puun räiskyvä persoona jäi monien mieleen vuoden 2008 Idolsissa, jossa hän sijoittui toiseksi. Kuinka moni muuten rehellisesti muistaa kuka kilpailun voitti? Muistin kyllä itse, että Anna sijoittui toiseksi, mutta en olisi muistanut kuka kilpailun silloin voitti*.

"Toinen sija oli huojennus.

Sain fanikirjeitä, joissa kerrottiin, että minun olisi pitänyt voittaa.

Mietin vain, että voi rakkaat, kun ei sillä ole merkitystä.

Tässä tapauksessa toinen sija oli paljon parempi."

Vuonna 2009 ilmestyi Anna Puun tuplaplatinaa myynyt esikoisalbumi Anna Puu ja nyt siis 10-vuoden ikään kerennyttä taiteilijauraa tällä kirjalla onkin tarkoitus juhlistaa. Omasta mielestäni on täysin uskomatonta, että esikoislevy syntyi oikeastaan tyhjästä vain 23 studiopäivässä. Kaksi levyn lauluista oli ennakkoon sävelletty, sanoitukset ja muut laulut syntyivät sessioiden aikana. Levyltä löytyy niin paljon, niin hienoja kappaleita (Linnuton puu, Mestaripiirros, C´est la vie, Melankolian riemut, Kaunis päivä, jne.), että sen luulisi olevan pitkän, täydelliseksi tekevän prosessin tulos. Mutta ilmeisesti kyseessä oli lopulta melkoinen luova flow. Kaiken kaikkiaan Anna on julkaissut viisi studioalbumia, toistaiseksi viimeisin, Nälkäinen Sydän, julkaistiin vuonna 2018.

Minä olen Anna Puu on tarina suomalaisen pikkukaupungin tytöstä, joka löytää tietyllä tavalla oman itsensä Santiago de Chilen miljoonakaupungissa ja josta muovautuu tähti Suomen musiikkitaivaalle. Kirjan on rehellinen ja avoin, riehakkaan iloinen, silti lämminhenkinen ja lempeä, juuri sellainen kun kuvittelen Annan itsensäkin olevan. Se paljastaa, että Annan muutos keijukaishippitytöstä, äitiyden kautta kimallemekkoiseen disco-diivaan ei ehkä sittenkään ole muutosta lainkaan - kaikki nämä puolet ovat jollain tapaa aina Annassa asuneet. Niiden ilmeneminen vain odottaa omaa aikaansa. Anna Puu ihastuttaa, ja oletettavasti vihastuttaakin, mutta erityisesti Anna Puu on niitä artisteja, joiden musiikki koskettaa monella tasolla suuria joukkoja suomalaisia. Kirja sisältää tarinoita muun muassa siitä, miten samakin laulu on koskettanut ihmisiä niin monella eri tavalla. Kukin kuulijahan tulkitsee ja kokee laulun erilailla.

"Herään, ehkä vielä toivunkin

ja toivon joskus vielä uskonkin

se saapuu, lohtu jonka aavistin"

Totta kai kirja tarjoaa myös kurkistelunhaluisille katsauksen Annan rakkauselämään, perhesuhteisiin ja niin edelleen, joita iltapäivälehdetkin ovat jo nostaneet otsikoikseen. Minua kiinnosti lähinnä niiden yhtymäkohdat ja vaikutukset Annan musiikkiin, joskin aika usein tuo vaikutus näyttää löytyvän. Tarinat laulujen takana ovat kiinnostavia, erityisesti ne, joissa alitajunta näyttää työstäneen asiaa ennen kuin itse on asiaa hyväksynyt.

Myynti- ja streamauslukemat kertovat sen tosiasian, että Anna Puu on erittäin suosittu artisti Suomessa. Persoona on räiskyvä ja vaikka itse koen hänet erittäin kiehtovana hahmona, olen varma että räiskyväisyys ärsyttää osaa ihmisistä. Lauluissa kuitenkin on jotain niin universaalia tunnetta, että ne tuntee ja niistä voi pitää, oli henkilöstä mitä mieltä tahansa. Ja niin on hyvä.

"Ethän korjaa minusta mitään

ethän yritä mua pelastaa

ethän hio minusta mitään pois

ei siinä onnistuneet toisetkaan

eikä minua tarvitse kantaa

eikä pitää kädestä."

Olen kuunnellut paljon Annan musiikkia, olen jopa törmännyt häneen kerran IKEAssa, mutta tajusin, etten ole vielä koskaan nähnyt häntä livenä esiintymässä. Tämän lupaan korjata jos/kun vain saan siihen tilaisuuden. Marraskuun areena-keikkakin näyttää olevan jotakuinkin loppuun myyty, eikä muista tulevista konserteista ole vielä tietoa. Siihen asti jatkan levyjen kuuntelua ja kirjan selailua.

*****************************
Kuunneltu äänikirjana, sekä luettu kirjana Lokakuussa 2019


* = Vuoden 2008 voittaja oli muuten Koop Arponen, joka levytti yhden hyvin myyneen levyn, ja toisen vähän huonommin myyneen ja katosi Suomen musiikkitaivaan parrasvaloista. Kolmanneksi ylsi Pete Parkkonen.

Teflon Bible - Malminkartanosta maailmanmestaruusjuhliin

Hippo Taatila: Teflon Bible
Johnny Kniga, 2019
464 sivua, äänikirjana 12h 19min

Kaikki tuntee jääkiekko-kisabiisi Kendo Anthemin, Meiju Suvaksen hittiä sämpläävän Seksikkäimmän jäbän ja ainakin, sen biisin jossa lauletaan "pääämppääää, päämmppärämppämpämpää". Siltä se ainakin tuntui kesän festareilla Teflon Brothersin villitessä ihmismassat juhlimaan, tanssimaan ja laulamaan laulujen sanoja mukana. 

Teflon Bible, Raamatun tavoin Vanhaan ja Uuteen Testamenttiin jaettuna teoksena, kertoo miten Malminkartanon nulikoista kasvoi koko kansaa liikuttava viihdebändi ja maailmanmestaruus kansanjuhlien tärkeimpiä esiintyjiä? Onko kyseessä edes bändi, vai onko "Teflarit" poikkitaiteellinen performanssi? Taidetta vai aitopäiden halveksimaa "kaupallista p***aa?" Miten miljonääri-pokeritähti Ilari Sahamiehestä tuli Teflon Brothersin jäsen, ainakin hetkellisesti?

464 sivuun mahtuu, paitsi vastauksia yllämainittuihin kysymyksiin, myös monta monituista tarinaa Malminkartanosta, Teflon Brothersin jäsenten ja suomalaisen räp-musiikin historiasta. Teflon Brothersin muodostaa kolme varsin erilaista räppäriä - Pyhimys, Heikki Kuula ja Voli. Siinä missä Heikki Kuula nauttii, Teflon Brothersin kaupallisesta menestyksestä huolimatta, myös underground-piirien arvostus ja ryhtyy vaaliehdokkaaksi, Voli viihtyy taka-alalla, eikä pistä pahitteeksi sitä, ettei kukaan pysäytä kadulla ja sitten maanisen tuottelias Pyhimys taas tekee biisin toisensa jälkeen eri yhtyeissä tai jossain monista sooloprojekteistaan, työskentelee levy-yhtiön pukuherrana, osallistuu Vain Elämää-ohjelmaan ja tekee yhteensä yli 100 keikkaa vuodessa. Tulee väkisinkin mieleen Pyhimyksen hittikappaleen sanat: 

"Mä en tienny miten pysähtyy, nauttii hetkestä.
Mieli teki omat esteensä.
Juoksen karkuun tai juoksen perässä.
Aistit tylsinä mut hampaat veressä.
Vaikka yritin, ei aika pysähtynyt viisareissa roikkumalla.
Nyt on valkeat seinät ja kukat ikkunalla.
Voisinpa juoksennella auringon alla."

Teflon Bible alkaa kaunokirjamaisella kuvauksella Malminkartanon historiasta. Lauseet vilisevät kuvailevaa, lyyristä ja ylitseampuvaakin kielen ilotulitusta, kunnes...

"Aika kuluu, vuodet vierivät ja sisimmässä leiskuu kipinä. Keskellä
harmaata ja mustaa välkehtii sukupolvista nuorimman silmän
verkkokalvolle loiste, joka ei suostu himmenemään...

Siis...kuka tällaista kirjoittaa?"

Tähän kohtaan tiivistyy Teflon Brothersin olemus - monikerroksinen taiteellisuus ja hurtti huumori vuorottelevat sujuvasti ja saa kuulijan/lukijan/kokijan hämmennyksiin, jopa niin että koskaan ei voi olla varma onko kyseessä taiteeksi naamioitu vitsi, vai vitsiksi naamioitua taidetta. Valitettavasti tämä pieni "siis....kuka tällaista kirjoittaa?" lausahdus on ilmeisesti mukana vain äänikirja-versiossa. Joka tapauksessa Teflareiden matkassa hyvän maun rajoja koetellaan ja venytellään ja kansa rakastaa. Ja juuri tätä Hippo Taatila pyrkii ansiokkaasti lukijalle avaamaan. Tämä kirjan avausluku on äänikirjassa Mikko "Pyhimys" Kuoppalan lukema ja "kuka tällaista kirjoittaa?"-ihmettelyn päätteeksi lukija vaihtuu Pyhimyksestä Aarne Lindeniksi.

Teflon Bible ilahdutti minua erityisesti siitä syystä, että se ei keskittynyt vain Teflon Brothersiin, vaikka kirjan verran tarinaa siinäkin olisi ollut, vaan peilaa Teflareiden historian tapahtumia koko musiikkipiirien toimintaympäristön tapahtumiin. Esimerkiksi Teflon Brothersin ja JVG:n polkujen kohtaaminen useampaan otteeseen, niin ikävissä kuin mukavissakin merkeissä, oli mielenkiintoista luettavaa. Teflareiden ja JVG:n yhteisprojekti peruuntui, mutta siitä seurasi lopulta molemmille omat hittibiisinsä.

On täysin mahdollista, että Teflon Bible ei tarjoa paljoa ihmiselle, jota aihepiiri ei pienimmässäkään määrin kiinnosta. Sen sijaan jos Teflon Brothers tai edes suomalainen räp-musiikki kiinnostaa, niin Teflon Brothers muodostuu äärimmäisen mukaansatempaavaksi teokseksi, jopa siinä määrin, että omalla kohdallani äänikirjan kuuntelun jälkeen Teflon Bible piti lukea vielä itse uudelleen kirjana.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa - esikoiskirjailija konkarin jalanjäljissä

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus, 2018
175 sivua


Turvaudun tällä kertaa tarinan lyhyessä kertaamisessa suoraan kustantajan versioon:
"Perhostutkija Max Halma on pyhittänyt koko elämänsä tutkimuskohteelleen. Hän tekee äitinsä jäämistöstä löydön: harvinaisen perhosen, joka johdattaa hänet lähemmäksi kansainvälistä tunnustusta kuin koskaan aiemmin. Tutkiessaan perhosta tarkemmin Max ajautuu selvittämään myös omaa historiaansa. Asiakirjojen mukaan isä hukkui viikko Maxin syntymän jälkeen eikä ruumista koskaan löydetty. Tutkimusten edetessä ääni hänen sisällään kuitenkin alati kovenee: mitä tapahtui isälle keväällä 1942?"

Anna-Liisa Ahokumpu tekee mielenkiintoisen debyytin romaanillaan Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Helsingin Sanomien Antti Majander luonnehti kirjaa taitavan artistiseksi proosaksi, ja sitähän se nimenomaan on. Hetkittäin minulle tuli mieleen Joel Haahtelan tapa kertoa ja kirjoittaa: tiivis, pelkistetty, kaunis, tyylikäs, minimalistinen ja melankolinen. Eikä yhtymäkohdat tietysti tähän lopu. Onhan Haahtelan kirjoissakin esiintynyt Saksa, perhoskeräily, kadonneet vanhemmat, päähänpinttymät ja niin edelleen. Ahokumpu kertookin Haahtelan olevan yksi hänen suosikkikirjailijoistaan.

Arvostan suuresti kykyä kirjoittaa tiiviisti, mutta paljon puhuvasti. Ahokumpu onnistuu tässä erinomaisesti. Ehdokkuus Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi ei mielestäni ollut liioiteltua, joskaan tässä ehdokasjoukossa myöskään minun valintani ei kyllä ihan olisi Ahokumpuun osunut, suurelta osin sen vuoksi, että kirjasta jäi hiukan sekava tai rikkonainen olo. Vaikka teos oli tiivis (reilusti alle 200 sivua), se oli koottu useasta eri osasta ja näin ollen kokonaisuus ei ollut niin yhteneväinen, kuin itse olisin toivonut. Epäilemättä tämä on voinut olla jopa tarkoituksenmukaista, sitä Majanderin mainitsemaa artistisuutta, mutta minulle se ei tuonut lisäarvoa, vaan päinvastoin hiukan tiputti pisteitä. Erinomainen esikoisromaani kuitenkin!

Tässä vaiheessa on helppo povata Anna-Liisa Ahokummulle loistavaa tulevaisuutta. Usealle kustantajalle käsikirjoitusta oli alunperin tarjottu, nyt Gummerus saa olla tyytyväinen, muita toivottavasti vähän harmittaa. Minua harmittaa se, että jouduin palauttamaan kirjan kiireellä kirjastoon, ja huomasin jälkikäteen, etten ollutkaan ottanut ylös esimerkkilainausta kirjan kielestä. Luettua elämää-blogista löytyy kyllä (tekstin lopussa) oiva esimerkki kielestä, vaikka olimmekin hiukan eri mieltä kirjan eheydestä.

******************
Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa lainattu kirjastosta. Tämä saatta kyllä hyvinkin löytää vielä tiensä omaan kirjahyllyyni sinne Haahtelan kirjojen vierelle.

Jari Salonen: Kuokkavieraat

Jari Salonen: Kuokkavieraat
Otava, 2016
368 sivua


Pienessä Lauttalan kaupungissa vietetään paikallisen miljoonärin tyttären häitä. Päihtynyt hääväki ajattelee morsiamenryöstön kuuluvan ohjelmaan, mutta jossain vaiheessa käy selväksi, että tällä kertaa onkin tosi kyseessä. Keskusrikospoliisin Jukka Zetterman on "siirretty erikoistehtäviin", eli alennettu selvittelemään murtosarjaa, mutta siitäpä löytyykin linkki myös morsiamen kaappaukseen.

Ennen kirjan lukemista seuraamieni keskustelujen ja kuulemieni kommenttien mukaan Jari Salosen parin vuoden takainen, Zetterman-sarjan avausosa, Kuokkavieraat,  tulisi olemaan mukavan leppoisa, jopa hidas ja viipyilevä dekkari, jossa on sympaattinen päähenkilö (Suomen Wallanderiksikin kehuttu), mutta hieman arvattava juoni. Ja sitä kaikkea se lopulta olikin.

Jännärien ja dekkarien tärkein pääelementti, ainakin minulle, on juoni, joka pitää otteessaan ja tarjoaa yllätyksiä. Kuokkavieraat piti kyllä otteessaan, mutta yllätyksiä se ei tarjonnut. Oikeastaan jokainen juonen käänne, oli tällä kertaa melko yllätyksetön. Vaikka viihdyin matkalla, en missään vaiheessa yllättynyt. Siitä pitkä miinus.

Samaan aikaan on kyllä todettava, että tarina muuten piti otteessaan ja päähenkilö, Jukka Zetterman, tuo ikääntyvä, eroprosessia läpikäyvä ja urallaan alamäessä oleva suomalainen mies on pienoisesta kirjallisuuskliseisyydestään huolimatta aika sympaattinen. Näin ollen tarina oli mukavaa ja sujuvaa luettavaa. Siinä missä Zetterman on lähes yksinomaan miellyttävä hahmo, kirjasta löytyy suuri joukko muita hahmoja, jotka taas aiheuttavat erinäisiä negatiivia tunteita. Ylikonstaapeli Harju ei tunnu koskaan saavan sanottua lausetta loppuun ja sekös alkoi ärsyttämään pidemmän päälle, Zettermanin esimiehen lempinimi, "Opettaja", kuulosti jotenkin väkisin keksityltä (aivan kuten "Syyskuu" Ari Rädyn Syyskuun viimeinen - kirjassa) ja se vaivasi koko kirjan ajan. Puhumattakaan Zettermanin ex-vaimosta, joka on kaikkiaan aika lattea ja yksipuolinen kuvaus eroavasta naisesta.

Alussa mainitsinkin, että Zettermania on sanottu suomalaiseksi versioksi Wallanderista. Markkinointimielessä ainakin näen yhtäläisyyden hyvinkin. Omasta mielestäni joitain pieniä yhtäläisyyksiä oli myös esimerkiksi Jussi Adler-Olsenin luomaan Carl Mørck-hahmoon. Hänkin on vaimonsa jättämä, työssään käytännössä alennettu (vaikka titteli toisin antaakin ymmärtää) ja jollain tapaa muutenkin samanhenkinen, helposti lähestyttävä hahmo.

 Vaikka Kuokkavieras jättikin lopulta melko keskinkertaisen vaikutelman kokonaisuutena, oli kirjassa jotain niin sympaattista ja viehättävää (ehkä se Mørckmäisyys), että ainakin vielä seuraavan osan tulen lukemaan varmasti. Jotta tuttavuuteni Zettermanin kanssa jatkuisi toisen osan yli, on toisessa osassa onnistuttava juonen kirjoittamisessa paremmin.

******************
Kuokkavieraat ostettu kirjakaupasta
     

Antti Tuomainen: Pikku Siperia - joko nyt profeetta myös omalla maallaan?

Antti Tuomainen: Pikku Siperia
Like, 2018
296 sivua


Sanon sen suoraan - olen ainakin jossain määrin Antti Tuomaisen fani. Vaikka muutenkin tuon blogissani ilmi vain omaa mielipidettäni kustakin kirjasta, enkä siis edes yritä tehdä mitään objektiivisia arvioita, on Tuomaisen kohdalla minulla suuria vaikeuksia edes aloittaa kirjaa olettamatta, että se tulee olemaan täyttä kultaa. Olen lukenut kaikki Tuomaisen kirjat ja pitänyt niistä jokaisesta - paljon. Erityisesti Parantaja ja Synkkä niin kuin sydämeni ovat jättäneet vahvan tunnejäljen minuun ja jälkimmäinen on mielestäni edelleen yksi parhaita suomalaisia jännäreitä. Koskaan.

Pari edellistä kirjaa (Mies joka kuoli ja Palm Beach Finland) ovat olleet varsin vahvasti huumoripainotteisia, jopa niin, että niiden kutsuminen jännäriksi on vähän kyseenalaista. Ennen uusimman kirjan ilmestymistä, minun annettiin ymmärtää, että Pikku Siperian myötä mentäisiin takaisin synkempään tyyliin (kuten Kaivos tai Synkkä niin kuin sydämeni), mutta lopulta ainoa joka tuntui muuttuvan synkemmäksi, oli kirjassa vallinnut säätila. Kirja ei ollut pettymys, mutta koin, että minun ennakko-odotuksiani vain oli muokattu väärään suuntaan ja sen vuoksi minulla itsellä oli aluksi pieniä sopeutumisvaikeuksia. Huumoria tai jännitystä, Tuomainen kirjoittaa silti aina hyvin ja upean kuvailevalla kielellä.

Pikku Siperia on mustan humoristinen jännäri pienen kylän Joel Huhta-nimisestä papista. Joelin elämää mullistavat niin henkilökohtaisen elämän yllättävät uutiset, kuin kylään tipahtava, oletettavasti omaisuuksien arvoinen meteoriittikin. Näiden tapahtumien jälkeen ei enää ole selvää kuka on ystävä, kuka on vihollinen. Uskonmiehen usko ja luottamus ovat koetuksella, mutta päättäväisyyttä miehellä silti riittää.

Tuomaisen vahvuuksia on erityisesti se, että lukijan on helppo asettua päähenkilön asemaan ja kuvitteellisetkin paikat tulevat varsin todentuntuiseksi.  Niin kävi tälläkin kertaa. Hurmevaaran paikat ja maisemat elivät vahvana mielessäni. Näin jälkikäteen tuntuukin melkein siltä, että olisin nähnyt elokuvan.

Henkilögalleriasta löytyy uskossaan horjuvan Joelin lisäksi mm. alkoholiongelmainen ex-rallikuski, itäeurooppalaisia gangstereita, ja koko joukko kylän väkeä, jotka ovat kukin omalla tavallaan erikoisia persoonia ja lähes jokaisella on luurankoja kaapeissa tai koiria haudattuna...

Tuomainen on tällä hetkellä yksi suosituimmista, ellei jopa suosituin suomalaiskirjailija maailmalla. Ei pelkästään se, että hänen kirjojaan käännetään useille kielille, vaan niitä myös oman käsitykseni mukaan myydään ulkomailla varsin komeita määriä, ja se ei ole suomalaisille kirjailijoille jokapäiväistä. Monia suomalaisia kirjailijoita käännetään eri kielille, mutta usein myyntimäärät ovat kuitenkin aika vaisuja. Tuomaisen kirjoja on käännetty toistaiseksi 28 kielelle. Tuntuukin siltä, että Tuomainen on suositumpi ulkomailla kuin kotimaassaan ja olen vakaasti sitä mieltä, että Tuomainen ansaitsisi lisää arvostusta nimenomaan Suomessa. Mutta valloittakoon ensin maailman, kyllä Suomi perässä tulee!

"Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan", sanotaan, mutta toivoisin kyllä, että Tuomainen tulisi Suomessakin suurten lukijamassojen tietoisuuteen. Ainakaan myyntitilastojen perusteella niin ei vielä ole käynyt. Pikku Siperia on jo Tuomaisen kahdeksas romaani. Kahdesta on tekeillä elokuva. Lakki pois päästä - soittakaa Porilaisten marssi! Antti Tuomainen on suomen kirjallisuuden suurimpia vientitoivoja ja yksi suosikkikirjailijoitani, niitä joiden uusin teos on aina hankittava!

*******************
Pikku Siperia ostettu kirjakaupasta

Betoniporsas - yhteiskuntasatiiri parhaasta päästä

Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas
Johnny Kniga, 2018
220 sivua


Mikko-Pekka Heikkisen kirjojen tyyli on sellainen, että kun luen niiden takakansitekstin, olen kahden vaiheilla - joko kirja on todella hauska ja hyvä, tai sitten sen huumori menee pahasti yli, eikä jaksa kantaa koko kirjan mittaa. Terveiset Kutturasta nauratti Etelä- ja Pohjois-Suomen välisellä sisällissodalla, Jääräpää kuntaliitoksilla, Poromafia Lapin jengisodilla ja moottorikelkkajengeillä. Kaikissa kirjoissa nauretaan enemmän tai vähemmän myös stereotypioille ja etelän ja pohjoisen kulttuurieroille. Betoniporsas heittää lisää vettä myllyyn ja ottaa huumorin kohteeksi maahanmuuttokritiikin, tai tässä tapauksessa maaltamuuttokritiikin.

Eli juonikuvio on yksinkertaisuudessaan se, että Suomen maakunnat ovat romahtaneet. Romahtaminen aiheuttaa valtaisat ihmisvirrat maaseudulta Helsinkiin ja pian Kaivopuistossa onkin Punaisen Ristin pakolaisleiri. Helsinkiläismielisyys nostaa päätään ja radikalisoituneet Punavuorelaiset hipsterit päättävät ottaa ohjat omiin käsiinsä ja palauttaa Stadin stadilaisille.

Heikkisen oma tausta helsinkiläistyneenä Kainuun kasvattina antaa pohjan, jolla Heikkinen löytää pienimmätkin kohteensa piikittelevälle, mutta hyväntahtoiselle huumorilleen, niin stadilaisia kuin maalaisiakin kohtaan. Toisaalta pikaisen juonikuvion lukemisen perusteella kirjan idea on sellainen, että se voisi olla vain yksi sketsi lauantai-illan viihdeohjelmassa, ja se on vaarallinen asetelma kun olet aloittamassa lukemaan kirjaa. Heikkinen onnistuu repimään ideastaan niin paljon irti, että kirja kuitenkin kantaa alusta loppuun saakka vailla ongelmia. Yhteiskuntakritiikki täysin läskiksi ja överiksi lyödyllä huumorilla on oma taiteenlajinsa, ja sen Heikkinen osoittaa jälleen osaavansa mestarillisesti.




Tämän tyyppisessä kirjassa ei ehkä voi muuta odottaakaan, kuin että henkilöt ovat tavalla tai toisella stereotyyppisiä tai "sketsihahmomaisia". Kaikki ovat jollain tapaa ärsyttäviä, jollain tapaa sympaattisia. Omaksi suosikikseni nousi "Suikkari-Moelanen", joka kuljeskelee aina köysi vyölaukussaan, kun eihän sitä koskaan tiedä, milloin on oikea aika hirttäytyä. Suikkari ei suinkaan ole suosikkini itsetuhoisuutensa vuoksi, vaan sen vuoksi, että jollain tapaa hänestä huokuu yleensäkin kainuulaisuuden ydin.

Nauroin lukiessani niin sirkkaburgereita ja erikoisoluita nautiskeleville äärihipstereille, kuin hiukan yksinkertaisille maalaisillekin, niin "aitostadilaisuudelle" kuin "punavihermädätyksellekin". Maahanmuutto- ja rasismikeskustelut lähtevät usein väärille urille, kun tunteet nousee pintaan. Joskus vakavan aiheen käsittely vain onnistuu parhaiten huumorin keinoin, vaikka riskinsä siinäkin on. Betoniporsas oli kuin täsmäisku viime vuosien suomalaiseen yhteiskuntaan. Omassa kategoriassaan loistava teos.

                  
******************
Betoniporsas tarttui käteeni kirjastosta