Lina Bengtsdotter: Annabelle - Tuore debyyttihelmi Ruotsista

Lina Bengtsdotter: Annabelle
Otava, 2018
366 sivua

Vuoden 2017 Visbyn dekkarifestivaaleilla vuoden esikoisdekkarina palkittu Lina Bengtsdotterin Annabelle on kehunsa ansainnut. Annabelle ammentaa kyllä runsaasti ominaisuuksia suositusta, mutta ajoittain jo vähän liiankin tutuksi käyneestä ruotsalaisdekkarien tyylistä, mutta onnistuu silti olemaan raikas tuulahdus tässä joukossa!

17-vuotias Annabelle katoaa bileiden jälkimainingeissa pienessä Gullspångin kunnassa jäljettömiin. Koko pieni paikkakunta on järkyttynyt, Annabellen perheestä puhumattakaan.

Tukholmalaistunut, mutta kyseistä Gullspångista kotoisin oleva, rikostutkija Charlie Lager lähetetään selvittämään tapausta. Lapsuudesta tutut maisemat ja seudut tuovat Charlielle mukanaan myös omat henkilökohtaiset traumaattiset muistot.

Annabelle on yksi niistä helmistä, jollaisia etsiessäni olen valmis kahlaamaan läpi muutaman heikommankin kirjan! Sellainen, joka tempaisee mukaansa alusta saakka, jossa jännitys kantaa loppuun saakka ja onnistuu vieläpä yllättämään. Debytantin vahvana avauksena ja alusta loppuun saakka otteessaan pitävänä kertojana Bengtsdotter toi mieleeni Kati Hiekkapellon ja hänen esikoisteoksensa, Kolibrin. Tarinassa ei juuri yhtäläisyyksiä ole, mutta sama, innostunut tunne minulla oli, kun kirja loppui.

Monet ruotsalaisdekkarit ammentavat dekkarijuonensa lisäksi jonkinlaisesta yhteiskunnallisesta sanomasta. Annabellen yhteiskunnallisuus liittyy pieniin paikkakuntiin, joissa vaihtoehdot ovat vähissä, joissa suurin unelma saattaa olla poispääsy paikkakunnalta. Henkilöhahmot ovat  pääsääntöisesti mielenkiintoisia ja uskottavia. Uhrina nuori, kaunis tyttö ja päähenkilönä alkoholiin taipuvainen ja menneisyyden haamujen kanssa painiva poliisi vähintäänkin lähenevät vaarallisesti kliseisyyden rajoja skandinaavisten dekkarien joukossa, mutta tällä kertaa se ei minua kirjaa lukiessani haitannut, vaan tulivat jälkihuomiona myöhemmin.

Kirjassa ympäristön kuvaus on sopivalla tavalla tarkkaa. Minun oli helppoa kuvitella päässäni ”oma Gullspång”, mutta jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä sen oikean kanssa. Mielikuvitus on lukemisenkin suola ja Annabellessä mielikuvitus pääsee sopivalla tavalla valloilleen, sitä ei ole pilattu ylitarkalla kuvailulla.

”Gullspångin keskuskoulu oli iso oranssinvärinen tiilirakennus, johon
kuului erikoisia lisärakennuksia ja siipiä. Reunimmaisena parkkipaikan
vieressä oli lukio. Charlie ei ollut koskaan käynyt sitä.”

Mielestäni Annabelle on kaikin tavoin erinomaisen hyvin kirjoitettu ja rakennettu kirja, jota on helppo suositella kaikille jännäreiden ja dekkareiden ystäville. Suomennos ilmestyi Tammikuussa 2018, joten en vielä uskalla huudella sen vielä ”vuoden kovin tulokas”, mutta riman se asettaa korkealle, niin muille tulokkaille kuin kokeneemmillekin kirjoittajille (ja ehkä varsinkin heille). Vahva suositus, tätä kirjaa et halua laskea käsistäsi!

********************

(Annabelle luettu kustantajalta saatuna lukukappaleena)

Juha Hurme: Niemi - Finlandian arvoinen humoristinen historiikki

Juha Hurme: Niemi
Teos, 2017
448 sivua

Niemi on kirja historiasta, maailmankaikkeuden synnystä aina vuoteen 1809 saakka, nykyisin Suomena tunnetun niemimaamme näkövinkkelistä. Maailmanhistorian läpiluotaamisen lisäksi Hurme onnistuu mielestäni kirjansa kautta alleviivaamaan suomalaisuutta tai ainakin pientä osaa siitä, ehkä tahattomasti, ehkä tarkoituksella.

Pieni ja piskuinen kansamme onnistuu olemaan tämän kirjan tavoin samanaikaisesti suuruudenhullu ja korostetun vaatimaton. Eikö ole nimittäin juuri suomalaisella tavalla suuruudenhullua kirjoittaa kirja maailmanhistoriasta Suomen näkökulmasta? Ihan samalla suuruudenhullulla tavallahan me kuvittelemme olevamme aina ennakkosuosikkien joukossa Euroviisuissa ja vähintäänkin jokaisessa jääkiekkoturnauksessa ja otamme ilon irti aina kun Suomi mainitaan jossain merkittävässä (tai edes oletetusti merkittävässä) yhteydessä.

Toisaalta meissä samanaikaisesti ylikorostuu myös se vaatimattomuus. Joku mielensäpahoittaja saattaisi ajoittain pitää Hurmeen kirjoitusta suomalaisvastaisena, niin voimakkaasti syrjäinen asemamme ja pienoinen kansamme välillä perspektiiviin asetetaan.

Toki tämän kahtiajakaantuneen ajattelutavan osaa moni muukin kansa, mutta suomalaiseen tapaan kuuluu vielä se erityispiirre, että luulemme olevamme merkittäviä asioissa, joissa emme ole, ja olemme vaatimattomia silloin, kun olisi syytä ottaa vähän kunniaa, jopa röyhistää rintaa. Eli aina väärässä kohtaa. Vain Suomessa hävittyä sotaa juhlitaan voittona ja voitettua jääkiekon maailmanmestaruutta väärin voitettuna. Mutta sinne saakka Niemi ei tosiaankaan historian kertauksessaan yllä, palatkaamme siis alkuun.

Tai siis, hetkinen! Alkuun? Kirjahan alkaa siitä, kun Aino syntyy Suomeen vuonna 2017. Tämä on kuitenkin silmänlumetta, sillä Ainoa edeltävien 100 sukupolven nopealla linkityksellä pääsemme aikaan ennen kuin ihminen aloitti ajanlaskun.

”Näin kätevästi pystyimme siirtymään käyttämämme ajanlaskun ulkopuolelle vain kahdella bussilastillisella nuoria äitejä. Näiden kahden bussin kyydissä on ketju, jonka viimeinen lenkki synnytti ihanan tyttövauvan vuonna 2017, Ainon.”

Ajanlaskun alku, tai edes ihmisrodun alku ei vielä riitä Hurmeelle. Ajallisesti tarina alkaa jo universumin alkulähteiltä. Maailmankaikkeuden syntyä ja sen alkuvaiheita, ensimmäistä muutamia miljardeja vuosia, kuvatessaan Hurme toi minulle mieleen jonkinlaisen Esko Valtaojan ja Markus Kajon yhdistelmän. Hurme onnistuu yhdistämään Valtaojan kyvyn selittää universumin salaisuudet kansantajuisesti ja Kajon hirtehisen, vakavanaamaisen, mutta silti ajoittain ylilyövän huumorin. Tähän kun vielä yhdistetään läpi kirjan kantava kielellinen monimuotoisuus, saadaan aikaiseksi Finlandia-palkinnon ansainnut lukuelämys. Olen varma, että tämä minua ihastuttanut piirre osoittautuu monelle ärsyyntymiskynnyksen ylittäväksi tekijäksi. Kun samassa kappaleessa puhutaan sujuvasti tietokirjamaisella termistöllä neoliittisesta kivikaudesta ja homeerisesta runoudesta, ja puhekielisillä ilmaisuilla, kuten ”nahkarotsit”, ”läpät” ja ”huudit”, on vaikea päättää onko Niemi hauskin tietokirja vai opettavin humoristinen viihderomaani pitkään aikaan.

”Kun Helsingforsista kerran on puhe, on syytä selvittää myös Pasilan arvoitus. Miksi Pasila on ruotsiksi Böle? Böle-sana on sydänkeskiaikaista perua, sillä tarkoitetaan pientä kylää tai yksittäistä taloa. Suomeksi böle vääntyi mukavasti kauniiksi sanaksi pyöli. Autioksi jäänyt tönö tai kyläpahanen on vastaavasti ödisböle eli autiopyöli. Hienoja sanoja! On siis aivan ymmärrettävää, että Pasilan nimi on Böle. Sen sijaan on mahdotonta hyväksyä, että Bölen nimi on Pasila. Mikä vitun Pasila? Pyöli sen pitäisi olla.”

Hurme on aikaisemmin kirjoittanut kirjan Hullu psykoosiin jouduttuaan. Niemi intoutuu, esimerkiksi Agricolan ajan suomenkielen kehityksestä kertovassa luvussa, sellaiseen lentoon, että lukijankin päässä alkaa todellisuuden taju hämärtymään. Kalevalasta sensuroitujen säkeiden vertaaminen saman aikakauden kiinalaisiin tai ranskalaisiin kirjallisiin tuotoksiin saa lukijan tuntemaan kevyttä myötähäpeää nuoren kielemme puolesta, mutta samalla toteamaan tämän olevan merkittävä osa meidän kulttuurihistoriaamme, ja vieläpä aidon ylpeästi! Alatyylisellä huumorilla on maailmassa ja Suomessakin (tai siis Niemellä) pitkä historia, mutta sitä olisi omasta mielestäni voinut jättää myös paljon vähemmälle. Siitä, ja tietyistä kirjoittajan omista, tekstin läpi paistavista asenteista, kirja saa omassa mielessäni ainoat pienet miinuspisteet.

Kokonaisuutena Niemi on nerokas kirja! Se on omalla tavallaan kepeää, vaan ei nopeaa, saatikka tyhjänpäiväistä luettavaa. Ainakin minä ehdotan tuleville lukijoille, että kirjaa luetaan keskittyneesti, joskaan ei turhan vakavamielisesti. Mikäli et Niemeä ole vielä lukenut, suosittelen vahvasti ottamaan lukulistalle!

********************

(Luin Niemen lainaksi saamastani kappaleesta, mutta tulen varmasti kirjan hankkimaan itselleni!)

Blogini alkutahdit

Ajatus omasta kirjablogista on pyörinyt päässäni jonkin aikaa. Luen intohimoisesti kirjallisuutta laidasta laitaan ja näin ollen blogattavaa materiaalia riittäisi, vaikka kirjoittaisin vain murto-osasta vuosittain lukemistani kirjoista.

Blogin aloittamista on aina jarruttanut sellainen pieni sivuseikka, että vaikka luenkin kirjallisuutta valtavasti, se toinen puoli, eli kirjoittaminen ei ole minun vahvuuksiani. Monet blogit, joihin itse olen törmännyt, vaikuttavat niin hienostuneelta, että voisi luulla bloggaajienkin olevan kirjailijoita tai ainakin lähes kirjailijoita. Alkuperäinen ideani olikin aloittaa muiden kirjallisuusblogien joukosta voimakkaasti erottuva, suomalaiselle miehelle hyvin sopiva, vähäsanainen kirjallisuusblogi. Kuka tietää, ehkäpä avaan vielä joskus sellaisenkin.

Vaikken yltäisikään omassa tekstissäni kaunokirjalliseen ilotulitukseen, toivon siitä välittyvän sitä innostuksen kipinää, jota itse tunnen kirjoja kohtaan.

Oma uskomukseni on, että kaikissa kirjoissa on jotain hyvää ja lukeminen kannattaa aina. Valehtelisin silti, jos väittäisin, että en ole lukenut kirjoja, jotka ovat olleet minulle huonoja lukukokemuksia. En siltikään halua, ainakaan tässä vaiheessa, lähteä varsinaisesti arvioimaan tai arvostelemaan kirjoja - en halua olla kirjallisuuskriitikko. Kerron vain omia tuntemuksiani ja ajatuksiani, joita kirjat minussa herättävät.

Esimerkkinä mainittakoon, että luin syksyllä 2017 erään kirjan, joka ahdisti minua suuresti, eikä olo ollut lukiessa hyvä. Se kuitenkin jätti minuun vahvan muistijäljen, joka on ehdottoman positiivinen puoli kirjojen runsaassa valtameressä, ja se vei minut mukanaan ahdistavuudestaan huolimatta.  En vielä tänäkään päivänä osaa sanoa yksiselitteisesti oliko se hyvä kirja vai huono kirja. Minusta tuntuu, että pahinta mitä voisin tehdä, on antaa sille arvioksi esimerkiksi 3/5 tai jonkin vastaavan, mahdollisesti väärin ymmärrettävän arvosanan, kun en oikein osaa sanoa, mihin väliin se kuuluu. Niinpä koen, että aidot tuntemukset ja ajatukset kertokoon enemmän kuin jokin niihin mahdollisesti peilaava arvosana.

Blogin pitäminen on minulle uutta, joten lähden täysin nollasta liikkeelle. Toivottavasti ulkoasu ja muut ominaisuudet kehittyvät sitä mukaa kun opin niitä käyttämään. Tästä se lähtee! Ensimmäistä virallista postausta saa odotella saapuvaksi aivan lähipäivinä.