Leonardo da Vinci - keskeneräisen mestari

Walter Isaacson: Leonardo da Vinci
Bazar, 2019
591 sivua

Yhtenä renessanssi-ajan suurmiehenä, jopa kaikkien aikojen suurimpana taidemaalarina pidetty Leonardo di ser Piero da Vinci on mystinen hahmo vailla vertaa. Mystisyys kumpuaa monesta syystä. Taustalla on kiistämätön monipuolisuus, lahjakkuus, havainnointikyky ja mielikuvitus, jotka pitivät Leonardon jo omana aikanaan kiinni maineen syrjässä ja menestyksessä. Leonardo oli taidemaalarin lisäksi keksijä, insinööri, kuvanveistäjä, tiedemies, matemaatikko, kuvanveistäjä ja ehkä vähemmän tunnetusti anatomi, kasvitieteilijä, kirjailija ja jopa muusikkokin.

Leonardosta kirjoitettiin jo hänen elinaikanaan kohtuullisen runsaasti, joten tiedämme paljon hänen elämästään, vielä enemmän hänen työskentelystään, tiedämme useista hänen mestariteoksistaan. Kuka tietää miten paljon vielä upeampia mestariteoksia olisi vielä ollut tulossa, jos hän vain olisi saanut teoksensa valmiiksi. Leonardo on kiistämättä mestarillinen monella alalla, mutta huomattavan heikko saattamaan asioita loppuun saakka. Osittain kyse oli levottomasta, monia eri asioita pohtivasta mielestä, osittain täydellisyyden tavoittelusta (esim. Mona Lisa), osittain kiinnostuksen puutteesta (useat tilaustyöt). Teoksista kuuluisinta, Mona Lisaa, hän maalasi 16 vuotta ja se oli hänellä tavallaan työn alla vielä kuollessaankin. Kymmenien maalikerrosten ja korjausten jälkeenkään se ei hänen omasta mielestään ollut vielä valmis - eli täydellinen.

Walter Isaacsonin teos etenee varsin kronologisesti Leonardon elämänvaiheiden mukaisesti. Lapsuuden vaiheista varmaa tietoa on jäänyt varsin vähän, Leonardo itse on kirjannut ylös vain pari muistoa lapsuudestaan. Mutta 14-vuotiaana Verrochion oppipojaksi päästyään, hänestä alkaa olla enemmän tietoa. Hän myös piti itse runsaasti työpäiväkirjoja, joiden arvo on ollut meille jälkipolville mittaamaton.

Kirjaa lukiessani huomasin että minulla oli ennakkoon runsaasti tiedon rippeitä Leonardosta, mutta kirja toi minulle tiedon murusiin myös runsaasti lisävaloa. Esimerkkinä, tiesin että Leonardo hallitsi peilikirjoituksen, mutta en tiennyt aiemmin, että hän kirjoitti käytännössä kaiken, ainakin itselleen tarkoitetut tekstit, peilikirjoituksena. Jäin pohtimaan oliko kyseessä "salailuyritys", jonkinlainen lukihäiriö vai mistä tämä lopulta johtui. Oli miten oli, kaikki tämän kaltaiset, pienet erikoisuudet lisäävät mystisyyden verhoa Leonardon yllä.

Isaacson avaa kirjassaan myös meille maallikoille miksi tai millä tavalla tietyt Leonardon teokset ovat ainutlaatuisia, mitä Leonardo teki paremmin kuin muut, mitä muut hänen aikalaisensa eivät osanneet.

Erinomainen esimerkki Leonardon mielenkiinnosta ja huomiointikyvystä on se, että vanhemmalla iällä hänen mielenkiintonsa anatomiaan kasvoi niin paljon, että hän alkoi osallistumaan ja suorittamaan ruumiinavauksia ja alkoi tutkia ihmiskehon salaisuuksia. Esimerkiksi aorttaläpän toiminnasta hänen mielipiteensä ei saanut kannatusta 450 vuoteen. 1960-luvulla tutkimusryhmä totesi, että Leonardo on todennäköisesti oikeassa ja vasta muutama vuosi sitten se osoitettiin kiistatta oikeaksi.

Kaiken kaikkiaan Isaacsonin Leonardo da Vinci on kiehtova teos, joka tiiliskivimäisestä olemuksestaan huolimatta vangitsi minut mukaansa jopa siinä määrin, että minulla oli pakko kuljettaa kirjaa mukanani ja lueskella sitä työpäivän taukojen aikana. Ehdottomasti yksi kiinnostavimpia ja kiehtovimpia elämäkertoja, joita olen viime vuosina lukenut.

****************************
Leonardo da Vinci ostettu kirjakaupasta

Lukukoukun varjo-Finlandia, eli vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaat, osa 3/3

Vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaiden luku-urakkani on vihdoin saatettu päätökseen ja kaikki kuusi kaunokirjallisuuden ehdokasta on luettu. Näin ollen nyt on aika tehdä tämä kolmas ja viimeinen postaus Finlandia-ehdokkaisiin liittyen. Tässä vielä linkit ensimmäiseen ja toiseen osaan. Viimeisenä esittelyyn pääsevät Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo ja Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin?  

Kerrostalo

En tiedä olenko koskaan aikaisemmin lukenut näin moniäänisen kertojajoukon tarinaa. Kertojia ja seurattavia henkilöitä on monta, aivan niin kuin on asukkaita kerrostalossa. Jessica, Teppo, Terttu ja moni muu tulevat tutuksi ongelmineen ja haasteineen. "Kuvitteellinen keskikokoinen suomalainen teollisuuskaupunki" ja ennen kaikkea sen ongelmalähiö toimii tapahtumapaikkana tarinan ytimessä. Lähiön asukkaiden alkoholin, huumeiden, väkivallan ja muiden rikosten täyttämää elämää seurataan niin läheltä, että hahmot tulevat lähes iholle saakka - vähintäänkin kosketusetäisyydelle.,
"Maailman onnellisimman kansan" varjoisalla puolella on toivotonta, ilotonta ja lohdutonta. Surin henkilöhahmoja, joiden elämässä ei juuri valonpilkahduksia ole, ja ainoana toivonakin tuntuu olevan vain selvitä seuraavaan päivään.

Kerrostalo on hyvä esimerkki siitä, miksi Finlandia-ehdokkuutta pitäisi hehkuttaa enemmän. Ilman Finlandia-ehdokkuutta en ehkä olisi lukenut tätä ollenkaan, mutta jälkikäteen olen varsin tyytyväinen, että ehdokaslistaus toi tämänkin teoksen tietoisuuteeni ja sain nauttia sen lukemisesta. Tai nauttia siinä määrin kun ihmisten karuista kohtaloista voi nauttimiseksi sanoa.

Kuka tappoi bambin?

Myös Kuka tappoi bambin? olisi luultavasti jäänyt minulta lukematta ilman ehdokkuutta. Minulla oli vahvat ennakkoluulot jo aihepiirin vuoksi. Ennakkoluuloni onneksi rapisivat sivu sivulta, vaikka synkkä kirja toki on. Ihmiset ja heidän väliset siteensä ovat kuitenkin tapahtumia vahvemmin esillä.
Tarinan kirjoitustyyli on ajallisesti poukkoileva ja toisteleva, mutta lopulta pelkästään hyvässä mielessä. Tarkkana lukija tosin saa olla, että pysyy kärryillä, ollaanko kirjan nykyhetkessä, vai 8 vuoden takaisessa. Tapahtumat kuitenkin kiertyvät lukijalle esiin yhä uudelleen ja uudelleen, imien lukijan mukaan tiukemmin ja tiukemmin jokaisella kierroksella, kunnes lopussa koko kuva aukeaa.

Kahdeksan vuotta sitten tapahtui joukkoraiskaus varakkaiden huvilakaupungissa. Tekijöinä neljä arvostettujen perheiden poikaa, uhrina tyttökodin kasvatti. Uhri, Sascha, kuolee jossain raiskauksen ja nykyhetken välillä. Sascha on lähes unohdettu hahmo, jota kirjailija alleviivaa kertomatta lukijallekaan paljoa hänestä. Syyllisiä taas pehmennellään ja kiillotellaan. 

Henkilöhahmojen kuvailu ja heidän välisten suhteiden tarkkanäköinen kuvailu on kirjan ehdottomasti vahvinta antia. Vaikka tarina, sen pahuus ja julmuus, ei suoranaisesti ollut mieleistäni luettavaa, Fagerholm on onnistunut kirjoittamaan sen todella taidokkaasti, sitä ei käy kieltäminen.

-----------------------------------------

En tiedä onko lainkaan tarkoituksenmukaista laittaa ehdokkaita parhausjärjestykseen, mutta seuraavaan järjestykseen minä kuitenkin päädyin:

1) Ensimmäinen nainen

2) Tulisiipi

3) Bolla

4) Kerrostalo

5) Kuka tappoi bambin?

6) Jos se näyttää siltä 

Omalla kohdallani Ensimmäinen nainen ja Tulisiipi olivat selvästi mieluisinta luettavaa. Selkeästi vähiten mieleeni oli Jos se näyttää siltä, johon en vain päässyt sisään missään vaiheessa. Bollan valinta voittajaksi ei ollut missään nimessä väärin, mutta omaksi suosikikseni se ei yltänyt. Mutta älkää uskoko minua, älkää uskoko Finlandian valitsijaa. Ottakaa rohkeasti kaikki ehdokkaat lukuun, nyt ja tulevina vuosina.

Lukukoukun varjo-Finlandia, eli vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaat, osa 2/3

Toisessa osassa omaa pientä varjo-Finlandiaani (linkki ensimmäiseen osaa tässä), ovat esittely ja kommentointi vuorossa Johanna Venhon Ensimmäinen Nainen ja Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä.

Ensimmäinen nainen

Sylvi Kekkonen muistetaan ennen kaikkea roolistaan presidentti Urho Kekkosen puolisona, mutta tällä naisella oli monta muutakin roolia, joita kaikkia kirja tuo sopivasti esiin - Presidentin puolisona, "ensimmäisenä naisena", koko kansan äitihahmona, lasten äitinä, miniöiden kanssa huonosti toimeen tulevana anoppina, kirjailijana, mutta ennen kaikkea naisena.

Ensimmäinen nainen on fiktiivinen, historiallinen romaani. Sen ei ole tarkoitus olla aito elämäkerta, vaan sukellus historialliseen henkilöön fiktion ja taiteellisen vapauden keinoin, samoin kuin esimerkiksi erinomainen Minna Rytisalon kirjoittama Minna Canthista kertova Rouva C. syksyllä 2018.

Kirja esittelee naisen, joka oli sekä ujo että rohkea, vahva ja hauras, lempeä ja jopa ilkeä (miniöitään kohtaan), turvallisuushakuinen ja kapinallinen. Kirjan rakenne on äärettömän mielenkiintoinen. Yhtenä äänenä kirjassa on kuvanveistäjä Essi Renvall, joka luonnostelee Sylvin muotokuvaa ja pohdiskelee kuinka voi kuvata Sylvin monitahoisuutta.  Toisena äänenä toimii Sylvin ja hänen hyvän ystävänsä ja kirjailijakollegansa Marja-Liisa Vartion kanssa. Vartio on tosin jo kuollut, joten keskustelut käydään Sylvin päässä autoa ajaessa tai kävelyretkillä.

Presidentin rouva haluaa ottaa etäisyyttä ja lähtee muutama vuosi aikaisemmin lahjaksi saamallaan Morris Minillä (lahja kuningatar Elisabethilta, tietysti) kohti Kekkosten kesäpaikkaa Suomusjärven Katermassa. Mielessä kaihertaa Urhon naisseikkailut ja niiden ruotiminen julkisuudessa, kirjailijan uran vähättely, koska sattuu olemaan presidentin puoliso, tulehtuneet suhteen miniöiden kanssa ja ehkäpä jopa oman identiteetin pohtiminen kaikkien näiden monien roolien keskellä.

Myös runoilijana tunnetun Venhon loisteliaan kaunis ja runollinen kielenkäyttö ei tule runotaustaa vasten yllätyksenä. Kauniin kielellisen ilmaisun lisäksi Venho tavoittaa Sylvi Kekkosen monitahoisen hahmon tarkasti, tai jos se ei ole historiallisesti tarkkaa, niin ainakin uskottavasti. Lukijana välillä jopa hämmennyin kuinka vahvasti olin Sylvin pään sisällä - näin ja tunsin hänen ajatuksensa. Kaiken kaikkiaan loistava kirja.



Jos se näyttää siltä
Tuppisuinen ja hiukan erakkotyyppinen, vähintäänkin syrjään vetäytyvä herra Lyysälä (tai tuttavallisemmin Lyy) onnistuu loukkaamaan kaikkia ympärillään. Sosiaalisesti kömpelö ja kaikkia tölvivä Lyy ei tosin liiemmälti tunnu edes kaipaavan ihmisiä ympärilleen. Hän on tyytyväinen siihen vähään mitä hänellä elämässään on.

Lyy ei tietystikään ole yksinkertainen hahmo. Hiljaisuudelle ja vetäytyvyydelle on syynsä, joita avautuu lukijalle kirjan edetessä. Lyyn tölväisyjen kohteeksi joutuu joukko erilaisia henkilöitä, jotka värittävät tarinaa omissa rooleissaan.

Teosta on kuvattu milloin surulliseksi, lempeäksi, kauniiksi tai mustaksi komediaksi. Jollain tapaa minä en tavoittanut siitä mitään näistä puolista. Surullisuuden, lempeyden ja kauneuden tilalta itse koin lähinnä vaivautuneisuutta. Mikko Rimmistä on kehuttu, ylistetty ja palkittu. Minun on myönnettävä, että tämä oli minulle ensimmäinen lukemani Rimminen. Tunnen itseni lähinnä tyhmäksi, kun en ymmärrä tämän perusteella kehuja ja suuruutta. Kirja tuntui minusta todella raskassoutuiselta pitkine, raskaine lauseineen. En missään vaiheessa päässyt lukemisessa toivottuun flow-tilaan, vaan kirjaa joutui lukemalla lukemaan. Se kävi jopa työstä.
Neljän ensimmäisen lukemani vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaan joukossa Jos se näyttää siltä on ainoa, josta en voi sanoa pitäneeni.

Kolmas ja viimeinen osio Lukukoukun varjo-Finlandiasta, pyritään saamaan sekin julkaisuun vielä tämän kuun aikana. Vielä ovat käsittelemättä Monika Fagerholmin Kuka tappoi Bambin? sekä Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo.