Joel Haahtela - Hengittämisen taito

 

Joel Haahtela : Hengittämisen taito
Otava, 2020
176 sivua

Kun suomalais-kreikkalainen Konstantinos oli 10-vuotias, hänen vanhempansa erosivat ja hänen isänsä, Dimitris, lähti takaisin kotimaahansa Kreikkaan. Lähes 15 vuotta myöhemmin Konstantinos ottaa vapaata lääkärin opinnoistaan ja lähtee Kreikkaan etsimään isäänsä.

Hengittämisen taito on Joel Haahtelalta jo 12. romaani. Haahtelalla on tapana sanoa kirjoissaan paljon, vaikka kirjoittaakin todella lyhyitä pienoisromaaneja. Tälläkin kertaa 176 sivua sisältää paljon enemmän kuin pelkästään kirjoitetut rivit ja sivut päällepäin näyttävät.

Haahtelalla on loistelias kyky kuvailla tapahtumia, tunnelmaa tai ympäristöä runollisesti ja tulkinnanvaraisesti. Hän luo tekstillään kuvan ja tunnelman, ei yksityiskohtaisesti, vaan riittävällä tarkkuudella, että lukijan mielikuvitus hoitaa loput. Hengittämisen taidossa oli hetkiä jolloin tuntui, että kuvailua oli jopa liikaa tai liian tarkasti, mutta vain hetkittäin. Parhaimmillaan Hengittämisen taitokin on silloin, kun Haahtela kirjoittaa runollisen kaunista tekstiä, joka suorastaan pakottaa lukijan kuvittelemaan mielessään mitä kirjailija mahdollisesti sanoillaan maalaa. 

Päivät lämpenevät ja rinteillä valuu kevään tuhlaileva kauneus,
kukkien vaaleanpunerva päärme. 
Suuri paasto on jatkunut jo kolmekymmentäkolme päivää,
ja palveluksista on tullut mietiskelevämpiä,
surumielisempiä ja katumuksen täyteisiä.
Mutta kaiken takana loistaa hiljainen ilo,
salaperäinen muutos, joka on tapahtumaisillaan.

Haahtelan edellisessä teoksessa, Adelen kysymys, oltiin jo tekemisissä luostari- ja hengellisyys-tematiikan kanssa ja jollain tapaa Hengittämisen taito jatkaa samalla linjalla. Samanhenkisyyttä on myös molempien kirjojen, Päivi Puustisen suunnittelemissa kansissa.

Hengittämisen taito, niin kuin toistaiseksi ilmestyneet 11 muutakin Haahtelan kirjaa sisältävät runollisen kauniita virkkeitä ja ajatuksia, jotka sopisivat vaikka runoiksi tai aforismeiksi. Kirjassa päähenkilö Konstantinos kirjoittaa pieneen muistikirjaansa runoja, jotka osoittavat sen, että Haahtela voisi olla erinomainen runoilija, jos vaan niin haluaisi. Kirjassa oli monia kohtia, joita luin useaan kertaan uudestaan, yksi suosikkikohdistani oli seuraava:

Minä kerron, että äiti kävi joka päivä luonani sairaalassa
ja luki kirjoja, hän rakasti tarinoita. Kerran äiti sanoikin,
että meidän elämämme koostuu vain tarinoista. Me valitsemme
muistot omaan tarinaamme ja unohdamme loput.
Mutta nuo loput eivät katoa vaan pysyvät meidän sisällämme.
Meidän valitsemamme tarina on vain yksi mahdollinen tarina,
ja samaan aikaan meidän elämämme voisi olla aivan toisenlainen,
 jos vain osaisimme poimia toisenlaiset muistot.

Jollain tapaa tämä mielestäni kuvastaa myös päähenkilön isäsuhdetta. Hän muisteli paljon kauniita muistoja isästään, mutta aina nuoruudessa päällimmäisenä mieleen tuli kuitenkin se, että isä jätti hänet, eikä edes pitänyt yhteyttä jälkikäteen. Tarinan edetessä isän ja pojan välillä on kuitenkin paljon anteeksiantoa ja lämminhenkisyyttä. Myös Konstantinosin tarinan määrittelee lopulta se, mitä muistoja hän valitsee.

Olen kuullut ja lukenut muutamilta vannoutuneilta Haahtela-faneilta kriittisiä ja pettyneitä kommentteja tästä uusimmasta kirjasta. Omasta mielestäni taso ei kuitenkaan ole päässyt lainkaan tippumaan, vaan tälläkin kertaa olen ihastuksissani ja pidän kirjaa lähestulkoon viiden tähden teoksena!

********************************
Hengittämisen taito lainattu kirjastosta, mutta kyllä taitaa olla pakko hankkia myös itselle!

Rajamaa - ihmiselämän synkkyyttä Lapin luksusmökissä

Terhi Kokkonen: Rajamaa
Otava, 2020
191 sivua

Risto ja Karo joutuvat auto-onnettomuuteen lomamatkansa päätteeksi ja joutuvat jäämään Lapin syrjäseudulle, lähitienoon ainoaan majapaikkaan, toviksi toipumaan. Karo haluaa paikasta nopeasti pois, kun taas Risto kieltäytyy lähtemästä.


Heti alkuun on sanottava, että minun on todella vaikea olla objektiivinen Rajamaan suhteen (ei niin, että se koskaan olisi blogissani ollut tarkoituskaan). Vaikka teos onkin Terhi Kokkosen esikoisromaani, on minulla ollut suuria ennakko-odotuksia, niin kirjalta, kuin kirjailijaltakin. Ultra Brasta ja Scandinavian Music Groupista laulajana (ja SMG:n kohdalla myös sanoittajana) tunnettu Kokkonen on ollut itselleni jonkin asteisen fanituksen kohde ja Ultra Bran aikana ehkä jopa "julkkisihastuskin", niin odotukset on eri tasolla, kuin kenen tahansa tuntemattoman esikoiskirjailijan kohdalla. Sitten kun vielä takakannessa verrataan teosta mm. Twin Peaksiin, niin odotukset kipusivat omalla kohdallani taivaisiin. Rajamaan olisi yksinkertaisesti pakko olla timanttia.

"Käsi ei liiku, eivätkä jalat. Kieli liikkuu, Kun sen työntää ulos, 

se koskettaa jotain tahmeaa, jotain mikä ei maistu miltään, 

mutta jonka täytyy olla verta, maailma vain on muuttunut 

paitsi värittömäksi, myös mauttomaksi, kaikki on taas epätodellista. 

Karo itsekin on vieras. Tuntuu kuin hän ei oikeasti olisi siinä vaan jossain muualla,

 jossain missä väreillä on sävynsä, missä kaikki ei noudata valmista käsikirjoitusta, 

missä asioita tapahtuu sattumalta ja kevyesti, ei niin kuin nyt, vääjäämättä."

Toivoisin niin kovasti, että olisin saanut lukea tämänkin, niin kuin monet muut esikoisteokset, vailla odotusten taakkaa. Että olisin voinut muodostaa tuntemukseni ja kokemukseni vain ja ainoastaan lukemisesta välittyvällä tunnelmalla. Valitettavaa on, että ennakko-odotukseni kahlitsivat lukukokemusta niin voimakkaasti. Minulle se ei ollut sitä timanttia, jonka luulin saavani käsiini. En löytänyt sitä twinpeaksmäisyyttä, en tarinasta, enkä oikein tunnelmastakaan ja kuitenkin sitä niin kovasti etsin ja odotin. Ehkä ainoa asia tässä, jonka liitän etäisesti myös Twin Peaksiin, on se, että kirjan lukemisen jälkeen jäin pohtimaan oliko osa tapahtumista vain minun tulkintaani asioista, vai tapahtuivatko ne todella? Oliko se tekstissä, vai lisäsinkö tekstiin oman näkemykseni?

Subjektiivisesta näkemyksestäni huolimatta (tai juuri sen takia, kuka tietää?) en koe, että Rajamaa olisi ollut millään tavalla huono. Ennakko-odotusten vuoksi se ei kuitenkaan päässyt myöskään kokonaisuuten loistamaan timantin tavoin. Korkeisiin odotuksiini nähden kyseessä oli siis ainakin jonkinasteinen pettymys, mutta lukeminen oli sujuvaa, mukaansa tempaavaa ja tekstissä oli ajoittain omat loisteliaat hetkensä. Ehkä kyseessä onkin raakatimantti, jonka ulkonäkö saattaa tulla pettymyksenä hiottuihin ja häikäiseviin timantteihin tottuneelle silmälle. Lukijalle, joka ei vielä kirjaa ole lukenut, mutta ehkä odottaa mainostettua twinpeaksmäisyyttä, annankin neuvon unohtaa tuo mainoslause. Synkkyyttä ja raskautta Rajamaa sisältää kevyestä ulkomuodostaan ja alle 200 sivusta huolimatta, ilman että se on kuitenkaan liian päällekäyvää.

Olen melko varma, että ilman korkeita odotuksiani keskittyisin juuri nyt hehkuttamaan ihanan erilaista ja outoa lukukokemusta. Valitettavasti en kuitenkaan tule koskaan tietämään sitä 100%:lla varmuudella. Mutta sen tiedän, että minun puolestani Terhi Kokkoselle on paikka avoinna suomalaisessa kirjallisuudessa jatkossakin.

************************************************
Rajamaa saatu tuoreeltaan lainaan kirjastosta