Täydellisyyttä hipovan sarjan kahdeksas osa

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa (alkup. Thrice the brinded cat hath mew´d)

Bazar, 2018

367 sivua

Alan Bradleyn kirjoittama Flavia de Luce – sarja on ehtinyt jo kahdeksanteen osaansa, eikä sarja ainakaan omalta osaltani osoita mitään hiipumisen tai lässähtämisen merkkejä. Kolmasti naukui kirjava kissa on aivan yhtä viihdyttävä ja loistelias kuin seitsemän edeltäjäänsäkin.

12-vuotias Flavia de Luce on nokkela esiteini, harrastelija salapoliisi ja kemian nero. Liian hyvää ollakseen totta? Kyllä. Flavian suurin murhe on sama kuin monella muulla samanikäisellä – sisarukset! Välit vanhempiin siskoihin ovat tulenkatkuiset, ja de Lucen kartanoon muuttanut serkkutyttökin vain pahentaa yleistä ilmapiiriä. Tai ainakin Flavian mielentilaa.

Flavia on joutunut palaamaan takaisin kotiin tyttöjen sisäoppilaitoksesta Kanadasta, eikä vastaanotto kotona ole lämpöinen. Isä on joutunut sairaalaan, eikä sisaruksetkaan vaivaannu toivottamaan Flaviaa tervetulleeksi takaisin kotiin. Saadakseen mielensä pois sairaasta isästään, Flavia tekee palveluksen paikallisen pastorin vaimolle. Tehtävää suorittaessaan Flavia löytää kuolleen miehen, ja hups! Utelias mieli lähtee liikkeelle ja harrastelija salapoliisi on jälleen täydessä vauhdissa.

No niin. Sanon sen suoraan: Flavia de Luce-sarja on muodostunut minun suosikkikirjasarjakseni heti avausosasta lähtien, eikä tilanne muutu nytkään. Flavia on roolihahmona huikea, kirjat ovat upeasti kirjoitettuja (luin ensimmäisen osan suomeksi, loput olen lukenut englanniksi). Niissä yhdistyy hieno kielen käyttö, huumori ja jännitystarina. Vaikka kyse on dekkareista, ei kuvailu ole raakaa, niinpä uskallan suositella kirjaa lähestulkoon kaikille.

Käännöksen toimivuudesta en osaa tarkkaa arviota antaa, mutta selailun perusteella ja tarkoitushakuisesti joitakin haastavia kohtia tarkastamalla, totean että suomennos näyttää olevan perin laadukkaasti tehty. Tämän sarjan kirjat sisältävät jonkin verran kohtia, joita on lähes mahdotonta kääntää suomenkielelle sujuvasti. Esimerkiksi sanalle crumpet ei ole varsinaista suomenkielistä vastiketta. Olen joskun nähnyt puhuttavan krumpetista, josta harva suomalainen tietäsi mistä on kyse, tai kuten tässä kirjassa, teeleivästä. Eräs nettisanakirja ”kääntää” tai enemmänkin selittää sanan seuraavasti:

"Suolainen, muodoltaan pyöreä, litteä hiivalla kohotettu kuohkea leivonnainen, joka tarjoillaan paahdettuna voin kera."

Ei siis ihme, että kääntäjä on aika vaikean paikan edessä, kun Flavian päässä ajatukset kulkevat näin:

”She came striding awkwardly across the room and stuck out her hand. Besides stabbing her to death with a crumpet fork, I had no choice but to give it a quick, limp shake.”

”Hän harppoi kömpelösti huoneen poikki ja ojensi kätensä. En voinut kuin kätellä nopeasti ja veltosti, ellen sitten olisi iskenyt häntä kuoliaaksi teeleipien nosteluun tarkoitetulla haarukalla.”

En keksi parempaakaan suomennosta, silti käännös ei pääse tässä kohtaa tekemään kunniaa alkuperäiselle tekstille. Vika ei ole suomentajan, vaan kieltemme välisten erojen.

Minä pidän suuresti Bradleyn, tai Flavian, tavasta käyttää sanoja, varsinkin kun ollaan pikkuvanhan neidin päänsisällä. Pidän tämän tyyppisestä huumorisanailusta ja vanhahtavista puheenparsista, lähestulkoon runollisesta ilmaisusta. Seuraava esimerkkilainaus kertoo paljon Flavian ajattelutavasta ja kaikesta mitä arvostan tässä kirjasarjassa ja osoitus miten oiva kieli englanti on hyvin kirjoitettuna (on toki suomen kielikin):

”The first step in gaining the upper hand is always to seize the moral high ground, and to be able to do this with no more than a single word is nothing short of genius. I also let my jaw fall open in astonishment – which was gilding the lily, perhaps, but if a dab of gold paint here and there – as in the Sistine Chapel, for instance – hadn´t ruined Michelangelo´s reputation, why should it ruin mine?”

”Ensimmäinen vaihe niskan päälle pääsemisessä on moraalisen yliotteen saavuttaminen, ja on yksinkertaisesti nerokasta, jos sen pystyy tekemään yhdellä ainoalla sanalla. Annoin leukani loksahtaa ällistyksestä. Se oli ehkä tarpeetonta koristelua, mutta toisaalta eihän sipaisu kultamaalia siellä täällä pilannut Michelangelonkaan mainetta, esimerkiksi Sikstuksen kappelissa, joten tuskin minunkaan.”

Alan Bradley on minun valittu lääkkeeni mahdollisen lukujumin, tai innostuksen puutteen varalle – ja se toimi jälleen! Ilahduin valtavasti, kun sain tietää, että sarjan yhdeksäs osa on juuri ilmestynyt englanniksi ja että suomennoskin olisi ilmestymässä vielä tänä vuonna! Eli otan suunnaksi kirjakaupan ja pistän välittömästi uusimman tilaukseen!

******************

Thrice the brinded cat hath mew´d ostettu kirjakaupasta, säästelty kirjahyllyssä pahan päivän varalle ja nyt nautiskeltu hartaasti ja kaikella mahdollisella kiireettömyydellä.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani - jännäri vai chick-lit?

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani
Gummerus, 2018
469 sivua

Reija Wren saa työkomennuksen Pietariin sisäisenä tarkastajana, kohteenaan suomalaisen firman venäläiset toimipisteet. Taakseen koti-Suomeen Reija jättää häävalmisteluitaan tekevän puolisonsa, Veli-Pekan. Ammattimaiset ambitiot ajavat Reijaa voimakkaasti eteenpäin, päästäkseen pois isänsä varjosta, joka sattuu olemaan samaisen firman hallituksen puheenjohtaja.

Reijan matka saa jo alkuvaiheissaan epäilyttävän startin ja ennen pitkää Reijan toimet Venäjällä saavat jopa vaarallisia piirteitä.

Anniina Tarasovan esikoisteosta on hankalaa lokeroida sen tarkemmin, kuin fiktiiviseksi kaunokirjallisuudeksi. Tarinassa on mukana salamyhkäisyyden ja jännitteiden verkko, mutta varsinainen trilleri se ei ole. Silti uskon löytäväni kirjan useimmiten jännityskirjallisuuden hyllystä, niin kirjastossa kuin kirjakaupoissakin. Toisaalta kirjassa on vahvasti läsnä myös naisille suunnatun viihdekirjallisuuden elementit ja kustantajakin mainostaa Reijan olevan ”bisnesmaailman Bridget Jones”.

Tarasovasta huokuu kahden maan ja kulttuurin tuntemus. Venäjää, sen kulttuuria, tapoja ja bisneselämää kuvaillaan niin suomalaisesta kuin venäläisestäkin näkökulmasta. Samoin käy myös suomalaiselle bisneselämälle. Näistä syntyy varsin hyvää tarinaa pelkän perusjuonen ympärille.

Minun mielestäni juoni osoittautuu lopulta turhan arvattavaksi, eikä tarina pysy koko aikaa täysin kasassa. Voi olla, että jonkinlainen tiivistäminen olisi ollut tarpeen, vaikkei kirja pitkästyttänytkään missään vaiheessa. Voi myös olla, että jos juoni olisi onnistunut olemaan yllättävämpi, olisi lopputuloskin ollut vielä positiivisemman tuntuinen, eikä tiivistämistä olisi jäänyt kaipaamaan. Mene ja tiedä. Ainekset olivat hyvät ja tuore kirjailija selvästi monessa suhteessa osaava, mutta kun itse luin tätä jännäri-olettamuksella, niin lopputulos jäi hitusen verran valjuksi.

Myönnetään myös tietysti se, että kirja on niin selvästi naislukijalle tarkoitettu, että yksinkertaisesti taisin vain osua kohderyhmän ulkopuolelle. Siitä kertoo ehkä sekin, että (VAROITUS, pienen pieni juonipaljastus lipsahtaa nyt…) jouduin miettimään laulun sanoin, ”kuinka meidän kunnon miesten käy?” Tässäkin kirjassa kiltti ja kunnollinen Veli-Pekka sysätään melko lailla koko ajan sivuun. Tarvitseeko vahva naishahmo liian kiltin miehen ”uhrikseen”? Reija ei edusta sellaista vahvaa naista, jonka haluaisin ainakaan omalle tyttärelleni roolimalliksi.

Päällimmäisenä ajatuksena mieleeni jäi, että hyvin todennäköisesti ja mielelläni luen lisääkin Anniina Tarasovan kirjoittamia kirjoja tulevaisuudessa, mutta en niinkään jatko-osaa Venäläisille tilikirjoille. Reija Wren-sarja olisi liian chic-lit ja liian vähän jännäri minun makuuni.

ps. ison plusmerkin annan Sanna-Reeta Meilahden suunnittelemalle kannelle. Se oli todella virkistävän massasta erottuva.

***************************

Venäläiset tilikirjani luettu kustantajalta saatuna ennakkokappaleena