Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa - esikoiskirjailija konkarin jalanjäljissä

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus, 2018
175 sivua


Turvaudun tällä kertaa tarinan lyhyessä kertaamisessa suoraan kustantajan versioon:
"Perhostutkija Max Halma on pyhittänyt koko elämänsä tutkimuskohteelleen. Hän tekee äitinsä jäämistöstä löydön: harvinaisen perhosen, joka johdattaa hänet lähemmäksi kansainvälistä tunnustusta kuin koskaan aiemmin. Tutkiessaan perhosta tarkemmin Max ajautuu selvittämään myös omaa historiaansa. Asiakirjojen mukaan isä hukkui viikko Maxin syntymän jälkeen eikä ruumista koskaan löydetty. Tutkimusten edetessä ääni hänen sisällään kuitenkin alati kovenee: mitä tapahtui isälle keväällä 1942?"

Anna-Liisa Ahokumpu tekee mielenkiintoisen debyytin romaanillaan Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Helsingin Sanomien Antti Majander luonnehti kirjaa taitavan artistiseksi proosaksi, ja sitähän se nimenomaan on. Hetkittäin minulle tuli mieleen Joel Haahtelan tapa kertoa ja kirjoittaa: tiivis, pelkistetty, kaunis, tyylikäs, minimalistinen ja melankolinen. Eikä yhtymäkohdat tietysti tähän lopu. Onhan Haahtelan kirjoissakin esiintynyt Saksa, perhoskeräily, kadonneet vanhemmat, päähänpinttymät ja niin edelleen. Ahokumpu kertookin Haahtelan olevan yksi hänen suosikkikirjailijoistaan.

Arvostan suuresti kykyä kirjoittaa tiiviisti, mutta paljon puhuvasti. Ahokumpu onnistuu tässä erinomaisesti. Ehdokkuus Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi ei mielestäni ollut liioiteltua, joskaan tässä ehdokasjoukossa myöskään minun valintani ei kyllä ihan olisi Ahokumpuun osunut, suurelta osin sen vuoksi, että kirjasta jäi hiukan sekava tai rikkonainen olo. Vaikka teos oli tiivis (reilusti alle 200 sivua), se oli koottu useasta eri osasta ja näin ollen kokonaisuus ei ollut niin yhteneväinen, kuin itse olisin toivonut. Epäilemättä tämä on voinut olla jopa tarkoituksenmukaista, sitä Majanderin mainitsemaa artistisuutta, mutta minulle se ei tuonut lisäarvoa, vaan päinvastoin hiukan tiputti pisteitä. Erinomainen esikoisromaani kuitenkin!

Tässä vaiheessa on helppo povata Anna-Liisa Ahokummulle loistavaa tulevaisuutta. Usealle kustantajalle käsikirjoitusta oli alunperin tarjottu, nyt Gummerus saa olla tyytyväinen, muita toivottavasti vähän harmittaa. Minua harmittaa se, että jouduin palauttamaan kirjan kiireellä kirjastoon, ja huomasin jälkikäteen, etten ollutkaan ottanut ylös esimerkkilainausta kirjan kielestä. Luettua elämää-blogista löytyy kyllä (tekstin lopussa) oiva esimerkki kielestä, vaikka olimmekin hiukan eri mieltä kirjan eheydestä.

******************
Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa lainattu kirjastosta. Tämä saatta kyllä hyvinkin löytää vielä tiensä omaan kirjahyllyyni sinne Haahtelan kirjojen vierelle.

Jari Salonen: Kuokkavieraat

Jari Salonen: Kuokkavieraat
Otava, 2016
368 sivua


Pienessä Lauttalan kaupungissa vietetään paikallisen miljoonärin tyttären häitä. Päihtynyt hääväki ajattelee morsiamenryöstön kuuluvan ohjelmaan, mutta jossain vaiheessa käy selväksi, että tällä kertaa onkin tosi kyseessä. Keskusrikospoliisin Jukka Zetterman on "siirretty erikoistehtäviin", eli alennettu selvittelemään murtosarjaa, mutta siitäpä löytyykin linkki myös morsiamen kaappaukseen.

Ennen kirjan lukemista seuraamieni keskustelujen ja kuulemieni kommenttien mukaan Jari Salosen parin vuoden takainen, Zetterman-sarjan avausosa, Kuokkavieraat,  tulisi olemaan mukavan leppoisa, jopa hidas ja viipyilevä dekkari, jossa on sympaattinen päähenkilö (Suomen Wallanderiksikin kehuttu), mutta hieman arvattava juoni. Ja sitä kaikkea se lopulta olikin.

Jännärien ja dekkarien tärkein pääelementti, ainakin minulle, on juoni, joka pitää otteessaan ja tarjoaa yllätyksiä. Kuokkavieraat piti kyllä otteessaan, mutta yllätyksiä se ei tarjonnut. Oikeastaan jokainen juonen käänne, oli tällä kertaa melko yllätyksetön. Vaikka viihdyin matkalla, en missään vaiheessa yllättynyt. Siitä pitkä miinus.

Samaan aikaan on kyllä todettava, että tarina muuten piti otteessaan ja päähenkilö, Jukka Zetterman, tuo ikääntyvä, eroprosessia läpikäyvä ja urallaan alamäessä oleva suomalainen mies on pienoisesta kirjallisuuskliseisyydestään huolimatta aika sympaattinen. Näin ollen tarina oli mukavaa ja sujuvaa luettavaa. Siinä missä Zetterman on lähes yksinomaan miellyttävä hahmo, kirjasta löytyy suuri joukko muita hahmoja, jotka taas aiheuttavat erinäisiä negatiivia tunteita. Ylikonstaapeli Harju ei tunnu koskaan saavan sanottua lausetta loppuun ja sekös alkoi ärsyttämään pidemmän päälle, Zettermanin esimiehen lempinimi, "Opettaja", kuulosti jotenkin väkisin keksityltä (aivan kuten "Syyskuu" Ari Rädyn Syyskuun viimeinen - kirjassa) ja se vaivasi koko kirjan ajan. Puhumattakaan Zettermanin ex-vaimosta, joka on kaikkiaan aika lattea ja yksipuolinen kuvaus eroavasta naisesta.

Alussa mainitsinkin, että Zettermania on sanottu suomalaiseksi versioksi Wallanderista. Markkinointimielessä ainakin näen yhtäläisyyden hyvinkin. Omasta mielestäni joitain pieniä yhtäläisyyksiä oli myös esimerkiksi Jussi Adler-Olsenin luomaan Carl Mørck-hahmoon. Hänkin on vaimonsa jättämä, työssään käytännössä alennettu (vaikka titteli toisin antaakin ymmärtää) ja jollain tapaa muutenkin samanhenkinen, helposti lähestyttävä hahmo.

 Vaikka Kuokkavieras jättikin lopulta melko keskinkertaisen vaikutelman kokonaisuutena, oli kirjassa jotain niin sympaattista ja viehättävää (ehkä se Mørckmäisyys), että ainakin vielä seuraavan osan tulen lukemaan varmasti. Jotta tuttavuuteni Zettermanin kanssa jatkuisi toisen osan yli, on toisessa osassa onnistuttava juonen kirjoittamisessa paremmin.

******************
Kuokkavieraat ostettu kirjakaupasta
     

Antti Tuomainen: Pikku Siperia - joko nyt profeetta myös omalla maallaan?

Antti Tuomainen: Pikku Siperia
Like, 2018
296 sivua


Sanon sen suoraan - olen ainakin jossain määrin Antti Tuomaisen fani. Vaikka muutenkin tuon blogissani ilmi vain omaa mielipidettäni kustakin kirjasta, enkä siis edes yritä tehdä mitään objektiivisia arvioita, on Tuomaisen kohdalla minulla suuria vaikeuksia edes aloittaa kirjaa olettamatta, että se tulee olemaan täyttä kultaa. Olen lukenut kaikki Tuomaisen kirjat ja pitänyt niistä jokaisesta - paljon. Erityisesti Parantaja ja Synkkä niin kuin sydämeni ovat jättäneet vahvan tunnejäljen minuun ja jälkimmäinen on mielestäni edelleen yksi parhaita suomalaisia jännäreitä. Koskaan.

Pari edellistä kirjaa (Mies joka kuoli ja Palm Beach Finland) ovat olleet varsin vahvasti huumoripainotteisia, jopa niin, että niiden kutsuminen jännäriksi on vähän kyseenalaista. Ennen uusimman kirjan ilmestymistä, minun annettiin ymmärtää, että Pikku Siperian myötä mentäisiin takaisin synkempään tyyliin (kuten Kaivos tai Synkkä niin kuin sydämeni), mutta lopulta ainoa joka tuntui muuttuvan synkemmäksi, oli kirjassa vallinnut säätila. Kirja ei ollut pettymys, mutta koin, että minun ennakko-odotuksiani vain oli muokattu väärään suuntaan ja sen vuoksi minulla itsellä oli aluksi pieniä sopeutumisvaikeuksia. Huumoria tai jännitystä, Tuomainen kirjoittaa silti aina hyvin ja upean kuvailevalla kielellä.

Pikku Siperia on mustan humoristinen jännäri pienen kylän Joel Huhta-nimisestä papista. Joelin elämää mullistavat niin henkilökohtaisen elämän yllättävät uutiset, kuin kylään tipahtava, oletettavasti omaisuuksien arvoinen meteoriittikin. Näiden tapahtumien jälkeen ei enää ole selvää kuka on ystävä, kuka on vihollinen. Uskonmiehen usko ja luottamus ovat koetuksella, mutta päättäväisyyttä miehellä silti riittää.

Tuomaisen vahvuuksia on erityisesti se, että lukijan on helppo asettua päähenkilön asemaan ja kuvitteellisetkin paikat tulevat varsin todentuntuiseksi.  Niin kävi tälläkin kertaa. Hurmevaaran paikat ja maisemat elivät vahvana mielessäni. Näin jälkikäteen tuntuukin melkein siltä, että olisin nähnyt elokuvan.

Henkilögalleriasta löytyy uskossaan horjuvan Joelin lisäksi mm. alkoholiongelmainen ex-rallikuski, itäeurooppalaisia gangstereita, ja koko joukko kylän väkeä, jotka ovat kukin omalla tavallaan erikoisia persoonia ja lähes jokaisella on luurankoja kaapeissa tai koiria haudattuna...

Tuomainen on tällä hetkellä yksi suosituimmista, ellei jopa suosituin suomalaiskirjailija maailmalla. Ei pelkästään se, että hänen kirjojaan käännetään useille kielille, vaan niitä myös oman käsitykseni mukaan myydään ulkomailla varsin komeita määriä, ja se ei ole suomalaisille kirjailijoille jokapäiväistä. Monia suomalaisia kirjailijoita käännetään eri kielille, mutta usein myyntimäärät ovat kuitenkin aika vaisuja. Tuomaisen kirjoja on käännetty toistaiseksi 28 kielelle. Tuntuukin siltä, että Tuomainen on suositumpi ulkomailla kuin kotimaassaan ja olen vakaasti sitä mieltä, että Tuomainen ansaitsisi lisää arvostusta nimenomaan Suomessa. Mutta valloittakoon ensin maailman, kyllä Suomi perässä tulee!

"Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan", sanotaan, mutta toivoisin kyllä, että Tuomainen tulisi Suomessakin suurten lukijamassojen tietoisuuteen. Ainakaan myyntitilastojen perusteella niin ei vielä ole käynyt. Pikku Siperia on jo Tuomaisen kahdeksas romaani. Kahdesta on tekeillä elokuva. Lakki pois päästä - soittakaa Porilaisten marssi! Antti Tuomainen on suomen kirjallisuuden suurimpia vientitoivoja ja yksi suosikkikirjailijoitani, niitä joiden uusin teos on aina hankittava!

*******************
Pikku Siperia ostettu kirjakaupasta

Betoniporsas - yhteiskuntasatiiri parhaasta päästä

Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas
Johnny Kniga, 2018
220 sivua


Mikko-Pekka Heikkisen kirjojen tyyli on sellainen, että kun luen niiden takakansitekstin, olen kahden vaiheilla - joko kirja on todella hauska ja hyvä, tai sitten sen huumori menee pahasti yli, eikä jaksa kantaa koko kirjan mittaa. Terveiset Kutturasta nauratti Etelä- ja Pohjois-Suomen välisellä sisällissodalla, Jääräpää kuntaliitoksilla, Poromafia Lapin jengisodilla ja moottorikelkkajengeillä. Kaikissa kirjoissa nauretaan enemmän tai vähemmän myös stereotypioille ja etelän ja pohjoisen kulttuurieroille. Betoniporsas heittää lisää vettä myllyyn ja ottaa huumorin kohteeksi maahanmuuttokritiikin, tai tässä tapauksessa maaltamuuttokritiikin.

Eli juonikuvio on yksinkertaisuudessaan se, että Suomen maakunnat ovat romahtaneet. Romahtaminen aiheuttaa valtaisat ihmisvirrat maaseudulta Helsinkiin ja pian Kaivopuistossa onkin Punaisen Ristin pakolaisleiri. Helsinkiläismielisyys nostaa päätään ja radikalisoituneet Punavuorelaiset hipsterit päättävät ottaa ohjat omiin käsiinsä ja palauttaa Stadin stadilaisille.

Heikkisen oma tausta helsinkiläistyneenä Kainuun kasvattina antaa pohjan, jolla Heikkinen löytää pienimmätkin kohteensa piikittelevälle, mutta hyväntahtoiselle huumorilleen, niin stadilaisia kuin maalaisiakin kohtaan. Toisaalta pikaisen juonikuvion lukemisen perusteella kirjan idea on sellainen, että se voisi olla vain yksi sketsi lauantai-illan viihdeohjelmassa, ja se on vaarallinen asetelma kun olet aloittamassa lukemaan kirjaa. Heikkinen onnistuu repimään ideastaan niin paljon irti, että kirja kuitenkin kantaa alusta loppuun saakka vailla ongelmia. Yhteiskuntakritiikki täysin läskiksi ja överiksi lyödyllä huumorilla on oma taiteenlajinsa, ja sen Heikkinen osoittaa jälleen osaavansa mestarillisesti.




Tämän tyyppisessä kirjassa ei ehkä voi muuta odottaakaan, kuin että henkilöt ovat tavalla tai toisella stereotyyppisiä tai "sketsihahmomaisia". Kaikki ovat jollain tapaa ärsyttäviä, jollain tapaa sympaattisia. Omaksi suosikikseni nousi "Suikkari-Moelanen", joka kuljeskelee aina köysi vyölaukussaan, kun eihän sitä koskaan tiedä, milloin on oikea aika hirttäytyä. Suikkari ei suinkaan ole suosikkini itsetuhoisuutensa vuoksi, vaan sen vuoksi, että jollain tapaa hänestä huokuu yleensäkin kainuulaisuuden ydin.

Nauroin lukiessani niin sirkkaburgereita ja erikoisoluita nautiskeleville äärihipstereille, kuin hiukan yksinkertaisille maalaisillekin, niin "aitostadilaisuudelle" kuin "punavihermädätyksellekin". Maahanmuutto- ja rasismikeskustelut lähtevät usein väärille urille, kun tunteet nousee pintaan. Joskus vakavan aiheen käsittely vain onnistuu parhaiten huumorin keinoin, vaikka riskinsä siinäkin on. Betoniporsas oli kuin täsmäisku viime vuosien suomalaiseen yhteiskuntaan. Omassa kategoriassaan loistava teos.

                  
******************
Betoniporsas tarttui käteeni kirjastosta