Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa - esikoiskirjailija konkarin jalanjäljissä

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus, 2018
175 sivua


Turvaudun tällä kertaa tarinan lyhyessä kertaamisessa suoraan kustantajan versioon:
"Perhostutkija Max Halma on pyhittänyt koko elämänsä tutkimuskohteelleen. Hän tekee äitinsä jäämistöstä löydön: harvinaisen perhosen, joka johdattaa hänet lähemmäksi kansainvälistä tunnustusta kuin koskaan aiemmin. Tutkiessaan perhosta tarkemmin Max ajautuu selvittämään myös omaa historiaansa. Asiakirjojen mukaan isä hukkui viikko Maxin syntymän jälkeen eikä ruumista koskaan löydetty. Tutkimusten edetessä ääni hänen sisällään kuitenkin alati kovenee: mitä tapahtui isälle keväällä 1942?"

Anna-Liisa Ahokumpu tekee mielenkiintoisen debyytin romaanillaan Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Helsingin Sanomien Antti Majander luonnehti kirjaa taitavan artistiseksi proosaksi, ja sitähän se nimenomaan on. Hetkittäin minulle tuli mieleen Joel Haahtelan tapa kertoa ja kirjoittaa: tiivis, pelkistetty, kaunis, tyylikäs, minimalistinen ja melankolinen. Eikä yhtymäkohdat tietysti tähän lopu. Onhan Haahtelan kirjoissakin esiintynyt Saksa, perhoskeräily, kadonneet vanhemmat, päähänpinttymät ja niin edelleen. Ahokumpu kertookin Haahtelan olevan yksi hänen suosikkikirjailijoistaan.

Arvostan suuresti kykyä kirjoittaa tiiviisti, mutta paljon puhuvasti. Ahokumpu onnistuu tässä erinomaisesti. Ehdokkuus Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi ei mielestäni ollut liioiteltua, joskaan tässä ehdokasjoukossa myöskään minun valintani ei kyllä ihan olisi Ahokumpuun osunut, suurelta osin sen vuoksi, että kirjasta jäi hiukan sekava tai rikkonainen olo. Vaikka teos oli tiivis (reilusti alle 200 sivua), se oli koottu useasta eri osasta ja näin ollen kokonaisuus ei ollut niin yhteneväinen, kuin itse olisin toivonut. Epäilemättä tämä on voinut olla jopa tarkoituksenmukaista, sitä Majanderin mainitsemaa artistisuutta, mutta minulle se ei tuonut lisäarvoa, vaan päinvastoin hiukan tiputti pisteitä. Erinomainen esikoisromaani kuitenkin!

Tässä vaiheessa on helppo povata Anna-Liisa Ahokummulle loistavaa tulevaisuutta. Usealle kustantajalle käsikirjoitusta oli alunperin tarjottu, nyt Gummerus saa olla tyytyväinen, muita toivottavasti vähän harmittaa. Minua harmittaa se, että jouduin palauttamaan kirjan kiireellä kirjastoon, ja huomasin jälkikäteen, etten ollutkaan ottanut ylös esimerkkilainausta kirjan kielestä. Luettua elämää-blogista löytyy kyllä (tekstin lopussa) oiva esimerkki kielestä, vaikka olimmekin hiukan eri mieltä kirjan eheydestä.

******************
Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa lainattu kirjastosta. Tämä saatta kyllä hyvinkin löytää vielä tiensä omaan kirjahyllyyni sinne Haahtelan kirjojen vierelle.

Jari Salonen: Kuokkavieraat

Jari Salonen: Kuokkavieraat
Otava, 2016
368 sivua


Pienessä Lauttalan kaupungissa vietetään paikallisen miljoonärin tyttären häitä. Päihtynyt hääväki ajattelee morsiamenryöstön kuuluvan ohjelmaan, mutta jossain vaiheessa käy selväksi, että tällä kertaa onkin tosi kyseessä. Keskusrikospoliisin Jukka Zetterman on "siirretty erikoistehtäviin", eli alennettu selvittelemään murtosarjaa, mutta siitäpä löytyykin linkki myös morsiamen kaappaukseen.

Ennen kirjan lukemista seuraamieni keskustelujen ja kuulemieni kommenttien mukaan Jari Salosen parin vuoden takainen, Zetterman-sarjan avausosa, Kuokkavieraat,  tulisi olemaan mukavan leppoisa, jopa hidas ja viipyilevä dekkari, jossa on sympaattinen päähenkilö (Suomen Wallanderiksikin kehuttu), mutta hieman arvattava juoni. Ja sitä kaikkea se lopulta olikin.

Jännärien ja dekkarien tärkein pääelementti, ainakin minulle, on juoni, joka pitää otteessaan ja tarjoaa yllätyksiä. Kuokkavieraat piti kyllä otteessaan, mutta yllätyksiä se ei tarjonnut. Oikeastaan jokainen juonen käänne, oli tällä kertaa melko yllätyksetön. Vaikka viihdyin matkalla, en missään vaiheessa yllättynyt. Siitä pitkä miinus.

Samaan aikaan on kyllä todettava, että tarina muuten piti otteessaan ja päähenkilö, Jukka Zetterman, tuo ikääntyvä, eroprosessia läpikäyvä ja urallaan alamäessä oleva suomalainen mies on pienoisesta kirjallisuuskliseisyydestään huolimatta aika sympaattinen. Näin ollen tarina oli mukavaa ja sujuvaa luettavaa. Siinä missä Zetterman on lähes yksinomaan miellyttävä hahmo, kirjasta löytyy suuri joukko muita hahmoja, jotka taas aiheuttavat erinäisiä negatiivia tunteita. Ylikonstaapeli Harju ei tunnu koskaan saavan sanottua lausetta loppuun ja sekös alkoi ärsyttämään pidemmän päälle, Zettermanin esimiehen lempinimi, "Opettaja", kuulosti jotenkin väkisin keksityltä (aivan kuten "Syyskuu" Ari Rädyn Syyskuun viimeinen - kirjassa) ja se vaivasi koko kirjan ajan. Puhumattakaan Zettermanin ex-vaimosta, joka on kaikkiaan aika lattea ja yksipuolinen kuvaus eroavasta naisesta.

Alussa mainitsinkin, että Zettermania on sanottu suomalaiseksi versioksi Wallanderista. Markkinointimielessä ainakin näen yhtäläisyyden hyvinkin. Omasta mielestäni joitain pieniä yhtäläisyyksiä oli myös esimerkiksi Jussi Adler-Olsenin luomaan Carl Mørck-hahmoon. Hänkin on vaimonsa jättämä, työssään käytännössä alennettu (vaikka titteli toisin antaakin ymmärtää) ja jollain tapaa muutenkin samanhenkinen, helposti lähestyttävä hahmo.

 Vaikka Kuokkavieras jättikin lopulta melko keskinkertaisen vaikutelman kokonaisuutena, oli kirjassa jotain niin sympaattista ja viehättävää (ehkä se Mørckmäisyys), että ainakin vielä seuraavan osan tulen lukemaan varmasti. Jotta tuttavuuteni Zettermanin kanssa jatkuisi toisen osan yli, on toisessa osassa onnistuttava juonen kirjoittamisessa paremmin.

******************
Kuokkavieraat ostettu kirjakaupasta
     

Antti Tuomainen: Pikku Siperia - joko nyt profeetta myös omalla maallaan?

Antti Tuomainen: Pikku Siperia
Like, 2018
296 sivua


Sanon sen suoraan - olen ainakin jossain määrin Antti Tuomaisen fani. Vaikka muutenkin tuon blogissani ilmi vain omaa mielipidettäni kustakin kirjasta, enkä siis edes yritä tehdä mitään objektiivisia arvioita, on Tuomaisen kohdalla minulla suuria vaikeuksia edes aloittaa kirjaa olettamatta, että se tulee olemaan täyttä kultaa. Olen lukenut kaikki Tuomaisen kirjat ja pitänyt niistä jokaisesta - paljon. Erityisesti Parantaja ja Synkkä niin kuin sydämeni ovat jättäneet vahvan tunnejäljen minuun ja jälkimmäinen on mielestäni edelleen yksi parhaita suomalaisia jännäreitä. Koskaan.

Pari edellistä kirjaa (Mies joka kuoli ja Palm Beach Finland) ovat olleet varsin vahvasti huumoripainotteisia, jopa niin, että niiden kutsuminen jännäriksi on vähän kyseenalaista. Ennen uusimman kirjan ilmestymistä, minun annettiin ymmärtää, että Pikku Siperian myötä mentäisiin takaisin synkempään tyyliin (kuten Kaivos tai Synkkä niin kuin sydämeni), mutta lopulta ainoa joka tuntui muuttuvan synkemmäksi, oli kirjassa vallinnut säätila. Kirja ei ollut pettymys, mutta koin, että minun ennakko-odotuksiani vain oli muokattu väärään suuntaan ja sen vuoksi minulla itsellä oli aluksi pieniä sopeutumisvaikeuksia. Huumoria tai jännitystä, Tuomainen kirjoittaa silti aina hyvin ja upean kuvailevalla kielellä.

Pikku Siperia on mustan humoristinen jännäri pienen kylän Joel Huhta-nimisestä papista. Joelin elämää mullistavat niin henkilökohtaisen elämän yllättävät uutiset, kuin kylään tipahtava, oletettavasti omaisuuksien arvoinen meteoriittikin. Näiden tapahtumien jälkeen ei enää ole selvää kuka on ystävä, kuka on vihollinen. Uskonmiehen usko ja luottamus ovat koetuksella, mutta päättäväisyyttä miehellä silti riittää.

Tuomaisen vahvuuksia on erityisesti se, että lukijan on helppo asettua päähenkilön asemaan ja kuvitteellisetkin paikat tulevat varsin todentuntuiseksi.  Niin kävi tälläkin kertaa. Hurmevaaran paikat ja maisemat elivät vahvana mielessäni. Näin jälkikäteen tuntuukin melkein siltä, että olisin nähnyt elokuvan.

Henkilögalleriasta löytyy uskossaan horjuvan Joelin lisäksi mm. alkoholiongelmainen ex-rallikuski, itäeurooppalaisia gangstereita, ja koko joukko kylän väkeä, jotka ovat kukin omalla tavallaan erikoisia persoonia ja lähes jokaisella on luurankoja kaapeissa tai koiria haudattuna...

Tuomainen on tällä hetkellä yksi suosituimmista, ellei jopa suosituin suomalaiskirjailija maailmalla. Ei pelkästään se, että hänen kirjojaan käännetään useille kielille, vaan niitä myös oman käsitykseni mukaan myydään ulkomailla varsin komeita määriä, ja se ei ole suomalaisille kirjailijoille jokapäiväistä. Monia suomalaisia kirjailijoita käännetään eri kielille, mutta usein myyntimäärät ovat kuitenkin aika vaisuja. Tuomaisen kirjoja on käännetty toistaiseksi 28 kielelle. Tuntuukin siltä, että Tuomainen on suositumpi ulkomailla kuin kotimaassaan ja olen vakaasti sitä mieltä, että Tuomainen ansaitsisi lisää arvostusta nimenomaan Suomessa. Mutta valloittakoon ensin maailman, kyllä Suomi perässä tulee!

"Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan", sanotaan, mutta toivoisin kyllä, että Tuomainen tulisi Suomessakin suurten lukijamassojen tietoisuuteen. Ainakaan myyntitilastojen perusteella niin ei vielä ole käynyt. Pikku Siperia on jo Tuomaisen kahdeksas romaani. Kahdesta on tekeillä elokuva. Lakki pois päästä - soittakaa Porilaisten marssi! Antti Tuomainen on suomen kirjallisuuden suurimpia vientitoivoja ja yksi suosikkikirjailijoitani, niitä joiden uusin teos on aina hankittava!

*******************
Pikku Siperia ostettu kirjakaupasta

Betoniporsas - yhteiskuntasatiiri parhaasta päästä

Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas
Johnny Kniga, 2018
220 sivua


Mikko-Pekka Heikkisen kirjojen tyyli on sellainen, että kun luen niiden takakansitekstin, olen kahden vaiheilla - joko kirja on todella hauska ja hyvä, tai sitten sen huumori menee pahasti yli, eikä jaksa kantaa koko kirjan mittaa. Terveiset Kutturasta nauratti Etelä- ja Pohjois-Suomen välisellä sisällissodalla, Jääräpää kuntaliitoksilla, Poromafia Lapin jengisodilla ja moottorikelkkajengeillä. Kaikissa kirjoissa nauretaan enemmän tai vähemmän myös stereotypioille ja etelän ja pohjoisen kulttuurieroille. Betoniporsas heittää lisää vettä myllyyn ja ottaa huumorin kohteeksi maahanmuuttokritiikin, tai tässä tapauksessa maaltamuuttokritiikin.

Eli juonikuvio on yksinkertaisuudessaan se, että Suomen maakunnat ovat romahtaneet. Romahtaminen aiheuttaa valtaisat ihmisvirrat maaseudulta Helsinkiin ja pian Kaivopuistossa onkin Punaisen Ristin pakolaisleiri. Helsinkiläismielisyys nostaa päätään ja radikalisoituneet Punavuorelaiset hipsterit päättävät ottaa ohjat omiin käsiinsä ja palauttaa Stadin stadilaisille.

Heikkisen oma tausta helsinkiläistyneenä Kainuun kasvattina antaa pohjan, jolla Heikkinen löytää pienimmätkin kohteensa piikittelevälle, mutta hyväntahtoiselle huumorilleen, niin stadilaisia kuin maalaisiakin kohtaan. Toisaalta pikaisen juonikuvion lukemisen perusteella kirjan idea on sellainen, että se voisi olla vain yksi sketsi lauantai-illan viihdeohjelmassa, ja se on vaarallinen asetelma kun olet aloittamassa lukemaan kirjaa. Heikkinen onnistuu repimään ideastaan niin paljon irti, että kirja kuitenkin kantaa alusta loppuun saakka vailla ongelmia. Yhteiskuntakritiikki täysin läskiksi ja överiksi lyödyllä huumorilla on oma taiteenlajinsa, ja sen Heikkinen osoittaa jälleen osaavansa mestarillisesti.




Tämän tyyppisessä kirjassa ei ehkä voi muuta odottaakaan, kuin että henkilöt ovat tavalla tai toisella stereotyyppisiä tai "sketsihahmomaisia". Kaikki ovat jollain tapaa ärsyttäviä, jollain tapaa sympaattisia. Omaksi suosikikseni nousi "Suikkari-Moelanen", joka kuljeskelee aina köysi vyölaukussaan, kun eihän sitä koskaan tiedä, milloin on oikea aika hirttäytyä. Suikkari ei suinkaan ole suosikkini itsetuhoisuutensa vuoksi, vaan sen vuoksi, että jollain tapaa hänestä huokuu yleensäkin kainuulaisuuden ydin.

Nauroin lukiessani niin sirkkaburgereita ja erikoisoluita nautiskeleville äärihipstereille, kuin hiukan yksinkertaisille maalaisillekin, niin "aitostadilaisuudelle" kuin "punavihermädätyksellekin". Maahanmuutto- ja rasismikeskustelut lähtevät usein väärille urille, kun tunteet nousee pintaan. Joskus vakavan aiheen käsittely vain onnistuu parhaiten huumorin keinoin, vaikka riskinsä siinäkin on. Betoniporsas oli kuin täsmäisku viime vuosien suomalaiseen yhteiskuntaan. Omassa kategoriassaan loistava teos.

                  
******************
Betoniporsas tarttui käteeni kirjastosta

Kimi Räikkönen - lämminhenkinen Jäämies

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen
Siltala, 2018
269 sivua



Moneen kertaan palkittu kirjailija Kari Hotakainen teki melkoisen debyyttinsä tietokirjamaailmaan kirjoittamalla kirjan F1-kuljettaja Kimi Räikkösestä. Hotakainen ei omien sanojensa mukaan ollut ennen tätä katsonut yhtäkään F1-kilpailua kokonaan - edes televisiosta.

Tämän vuoden selkeästi odotetuin muistelmateos (kutsun sitä mieluummin henkilökuvaksi, kuin elämäkerraksi) tuntuu täyttäneen ja ylittäneen kaikki odotukset. Kirjakaupat ja muut kirjaa myyvät tahot olivat ennakkoon tilanneet kirjaa 50.000kpl. Silti useassa paikassa kirjat pääsivät loppumaan kesken jo parin ensimmäisen päivän aikana. Julkaisutilaisuudessa 16.8. Kampin kauppakeskuksessa oli satojen metrien jonot tilaisuuteen ja lehdet uutisoivatkin suomalaisten seonneen Kimi-kirjasta aivan kuten edellisenä viikkona erikoisesta Muumi-mukista. Ensimmäinen painos on tätä tekstiä julkaistessa myyty kustantajalta loppuun ja uutta painosta odotellaan valmistuvaksi Syyskuun alkupäivinä. Mikäli et ole vielä omaasi hankkinut ja kaipaat kirjan ensimmäistä painosta, tarvitset jo vähän tuuriakin sellaisen saadaksesi.

Pistääkseni kirjan menestyksen mittakaavaan, vuonna 2017, oli kaiken kaikkiaan 8 kirjaa, joita myytiin Suomessa yli 50.000 kappaletta. Vuonna 2016 niitä oli vain kolme, samoin 2015, eikä niitä vuonna 2014 myöskään ollut kuin neljä. Vuosi 2017 oli siis poikkeuksellisen hyvä vuosi kirjojen myynnissä 2000-luvulla. Viime vuoden myydyin tietokirja oli Jere (Jere Karalahden elämäkerta), jota myytiin reilut 33.000kpl. Suomen myydyin urheilukirja ilmestymisvuonnaan on ollut Ari Mennanderin kirjoittama Teemu Selänteen elämäkerta Teemu, jota myytiin lähes 77.000kpl. Tuntematon Kimi Räikkönen myi siis 50.000kpl jo ennakkoon kustantajalta kaupoille, ja kaupatkin myivät siitä valtaosan jo ensimmäisen parin päivän aikana asiakkaille.

Lisäksi Tuntematon Kimi Räikkönen teki Suomen ennätyksen käännösoikeuksien huutokaupassa englanninkielisillä kustannusoikeuksilla. Tarkkaa summaa ei ole paljastettu, mutta sadoissa tuhansissa euroissa se mitataan. Ei siis ole lainkaan mahdotonta, että Tuntematon Kimi Räikkönen nousisi suomalaisten urheilukirjojen kaikkien aikojen kärkikirjaksi. Ja jos se sen tekee, se ei tapahdu turhaan. Kirja on nimittäin mielestäni yksinkertaisesti loistava!

Kimi Räikkönen tunnetaan vakavailmeisenä, vähäsanaisena ja välillä kiivaanakin formulakuskina. Kirja paljastaa kuitenkin mediaa karttavasta "Jäämiehestä" varsin lämpimän kuvan ystävällisenä seuramiehenä ja lämpimänä perheenisänä ja aviomiehenä sekä hänen touhukkaasta lapsuudestaan. Jäämiehen julkisuuskuva ei ole kyvyttömyyttä kommunikoida tai osoittaa tunteitaan, joskaan se ei myöskään ole tarkkaan harkittu rooli. Räikkösen mediavastaisuus ja se, ettei jaksa puhua turhia korulauseita lehdistölle vain kuvastaa suomalaisuutta. Täällä ei harrasteta "small talkia" ja puhutaan vain silloin kun asiaa. Jos kysymykset ovat tyhmiä tai itsestään selviä, Kimillä ei ole asiaa.

Lisäksi kirjasta puuttuu se liiallinen pönöttävä vakavuus, joka monesti vaivaa tietokirjallisuutta. Tuntematon Kimi Räikkönen on ehtaa Hotakaista, mutta myös ehtaa Räikköstä - kuivaa huumoria ja ajoittain jopa nerokasta sanailua, näin ollen kirja tulikin luettua lähes yhdeltä istumalta.

Kuten alussa mainitsin, Hotakainen ei ole formuloiden ystävä, vaan jopa kummastelee kirjan sivuilla koko touhua varsin kriittisesti. Jotkut ovat kokeneet miinuspuolena kirjassa sen, että formulasirkusta käsitellään melko pintapuolisesti. Kimi Räikkösen mestaruusvuodesta on tehty erillinen kirja, joka käsittelee enemmän lajia kierrosaikoineen ja yksityiskohtineen. Hotakaisen kirjoittaman kirjan pintapuolisuus lajia kohtaan on uskoakseni täysin tarkoituksenmukaista ja Räikkösen toiveen mukaista. Kirja kertoo ihmisestä, se on aito henkilökuva Kimi Räikkösestä. Sen ei ole tarkoituskaan paneutua koko formulasirkuksen kattavuuteen, ja se sopii hyvin, sillä tunnetusti Kimi itse ei sinänsä pidä mistään muusta F1:ssä, kuin ajamisesta. Kaikki muu on pakkopullaa.                           

Hotakainen asui Räikkösten luona Sveitsissä tehdessään haastatteluja. Tämä näkyy kirjassa siinä, kuinka monesti keskustelu "keskeytyy" tai jää tärkeysjärjestyksessä toiseksi, kun Kimin huomio on lapsissa. Olen itse miettinyt millainen isä formulakuski voi olla, ottaen huomioon, että on poissa kotoa puolet vuodesta. Kirjan sivuilta kuitenkin välittyy se, miten intensiivisesti Kimi on kotona ollessaan aidosti läsnä lastensa kanssa. Jäämies sulaa, leikkii antaumuksella lasten kanssa ja jättää kirjailijan välillä vain seuraamaan päältä ja haastattelu jatkuu sitten, kun lapset sen sallii jatkuvan.
"Massiivinen sydän" onkin Mark Arnallin, Kimin kuntovalmentajan, kiteytys Räikkösestä.

Myös Kimin nykyinen vaimo, Minttu, puhuu Kimistä lämmöllä ja kuvailee lähestulkoon päinvastaista miestä, kuin se, jota tv-kameroissa kisan jälkeen ollaan totuttu näkemään. Ex-vaimo Jenni ei ole kirjaan lausuntojaan antanut ja koko 10 vuoden avioliitto ohitetaankin muutamalla lyhyellä maininnalla. Toki olisin toivonut siihenkin osaan elämästä (10 vuotta on kuitenkin yli neljännes Kimin tähänastisesta elämästä) hiukan lisää avoimuutta, mutta olen samalla myös iloinen ja arvostan sitä, että asia on hoidettu korrektisti, eikä eroa ole koskaan ruodittu skandaalinkäryisesti mediassa - tai ainakaan Kimi ja Jenni eivät sitä ole itse tehneet.

Kirjan luettuani, tuntui kun kohteena ei olisi enää "tuntematon Kimi Räikkönen", kivikasvoinen ja harvasanainen ja narisevasti puhuva, hieman erikoinen formulakuski. Kimi on hyvä tyyppi, tuttu, melkein kuin oma kaveri. Toilailuja ja typeryyksiä on tehty, kukapa ei olisi. Osa typeryyksistä on mittakaavassaan sellaisia, etten niitä itse osaa vieläkään arvostaa. Mutta sellaisia me ihmiset ollaan, niin myös Kimi - ja ehkä erityisesti juuri Kimi. Tuntematon Kimi Räikkönen on viimeistään nyt koko kansan Kimi, mutta ei Pohjois-Korealaiseen tapaan.

Suosittelen kirjaa Kimi-fanien lisäksi Kimin vihaajille, autourheilun ystäville...ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin suosittelen kyllä kaikkia lukemaan tämän. Jos kirjan lukemisen jälkeen tuntuu, ettei vieläkään tykkää Kimistä tai Hotakaisesta, niin sekin on ihan okei, ei ole lainkaan pakko tykätä. Minä tykkäsin! Väitän että tästä kirjasyksyn sensaatiosta tulee suomalaisten urheilukirjojen klassikko, ja sellainen kirja, johon urheilijaelämäkertoja jatkossa verrataan.

**************************
Kirja hankittu kirjakaupasta ja luettu heti ilmestymispäivänään

Kaikki viimeiset sanat - Nuoruuden tunteiden kirjo yksissä kansissa

John Green: Kaikki viimeiset sanat
WSOY, 2014
320 sivua


Suurin osa lukemistani kirjablogeista keskittyy pääsääntöisesti uudempiin kirjoihin, ja niin tuo on mennyt pääsääntöisesti itsellänikin. Kesän aikana olen yrittänyt lukea vähän lukemattomien kirjojen hyllyäni tyhjemmäksi, ja sieltä sattui käsiini tämä kirja, ja tuntui että tästä pitää jokunen sana kirjoittaa tänne, siitäkin huolimatta että kyseessä on jo usean vuoden vanha kirja.

Suomennos ilmestyi itseasiassa vuonna 2014 ja alkuperäisversio peräti vuonna 2005. Varoitan jo nyt, että tämän postauksen loppuosassa on jonkin verran juonipaljastuksia…varoitan niistä pahimmista lähempänä, eli mikäli et ole vielä kyseistä kirjaa lukenut, voit jatkaa vielä jonkin matkaa huoletta.

Olen lukenut nyt kolme John Greenin kirjaa ja nyt täytyy sanoa, että hänen debyyttikirjansa Kaikki viimeiset sanat nousi lukemistani selvästi parhaimmaksi. Vaikka Tähtiin kirjoitettu virhe onkin nauttinut suurinta suosiota, se on ollut minun mielestäni toistaiseksi lukemistani Greenin kirjoista heikoin. Tähtiin kirjoitetun virheen suosion huomioon ottaen, maailmasta löytyy varmaankin miljoonia lukijoita, jotka ovat täysin toista mieltä kanssani.

Kaikki viimeiset sanat kertoo Miles Halterista, yksinäisyyteensä jo alistuneesta pojasta, joka lähtee sisäoppilaitokseen opiskelemaan. Kavereita Milesilla ei ole, eikä oikein elämääkään, jos ei sellaiseksi lasketa sitä, että hän tykkää opiskella ja opetella kuuluisuuksien viimeisiä sanoja.

Sisäoppilaitoksessa hänen kämppäkaverinaan on Chip, tai Eversti, niin kuin häntä kavereiden kesken kutsutaan, joka on lähestulkoon Milesin vastakohta, eläväinen seuramies. Chipin kautta Miles tutustuu myös Takumiin sekä kauniiseen ja viehättävään, joskin aika erikoiseen persoonaan, Alaskaan. Alaskasta tulee jonkin asteinen pakkomielle Milesille, vaikka toivoa ei olekaan, sillä Alaskalla on jo poikakaveri.

Milesille sisäoppilaitos avaa kuitenkin uuden elämän. Hänellä on ystäviä, mutta myös jos ei nyt suoria vihamiehiä, mutta ainakin kiusoittelevia snobeja. Kepposia tehdään ja suunnitellaan suuntaan ja toiseen. Oli kyse kepposista tai muista luvattomista aktiviteeteistä, opettajille ei pidä jäädä kiinni!

Vaikka kirja onkin nuorille suunnattu, koki tällainen ”entinen nuorikin” kovin nostalgisia hetkiä, muistellessaan esimerkiksi juuri niitä toivottuja ihastuksia, oman elämän ”alaskayoungeja”, joiden kosketus olisi kirkastanut pimeimmänkin päivän ja joiden jokaisen ystävällisen sanan olisi toivonut tarkoittavan jotain vähän enemmän. Kukapa ei sellaista olisi joskus kokenut.

Eikä ne ”alaskayoungit” ole ainoa asia, joka tässä itselle muistoja herätti pintaan. NYT SEURAA  JUONIPALJASTUKSIA, joten jos haluat säilyttää yllätyksiä, lue tämä loppuun vasta kun olet kirjan itsekin lukenut.

Kirjan luvut seuraa päiviä tiettyyn käänteen tekevään tapahtumaan, ja lopuksi tapahtuman jälkeiseen aikaan. Tässä tapauksessa käänteentekevä muutos on läheisen henkilön kuolema. Läheisen kuolema on erityisesti nuorelle kova paikka, ja itselläkin muistot nousivat esiin reilusti yli 20 vuoden takaa. 

Kaikki viimeiset sanat perustuu jossain määrin John Greenin omiin kokemuksiin sisäoppilaitoksessa. Itse jäin pohtimaan oliko tarinan draaman kaaren kohokohta hänelle henkilökohtaisesti tuttu asia, niin hyvin hän onnistui kuvaamaan niitä moninaisia ajatuksia ja tunteita joita ainakin itse kävin läpi vähän samankaltaisessa tilanteessa. Tämän vuoksi tarina oli ”ihon alla”, toimi minulle henkilökohtaisesti hyvin vaikuttavana ja aitona kokemuksena, melkein kuin omasta elämästäni. Tuntui, että olisin voinut olla Miles Halter.

********************

Kaikki viimeset sanat ostettu kirjakaupasta jokunen vuosi sitten

C.J. Tudor : Liitu-ukko

C.J. Tudor: Liitu-ukko
WSOY, 2018
424 sivua

12-vuotias Eddie ja hänen kaverinsa jättävät toisilleen koodattuja viestejä liitu-ukkopiirroksina. Eräänä päivänä vuonna 1986 salaperäinen liitumies johdattaa kaverukset silvotun ruumiin luo. Tapahtuma muuttaa kaverusten elämän pysyvästi. 30 vuotta myöhemmin kaikki kaverukset saavat kirjeen - kuvan liitu-ukosta. Pian tämän jälkeen yksi heistä kuolee.

C.J. Tudor kuljettaa esikoiskirjansa tarinaa varmoin ottein vuosien 1986 ja 2016 välillä. Tarina pysyy liikkeessä, kulkee johdonmukaisesti ja pitää mielenkiinnon yllä alusta yllättävään loppuun saakka. Tätä kelpaa suositella trillereiden ystäville. 

Kirjaa tosin markkinoidaan vuoden pelottavimpana kirjana, mitä se ei kuitenkaan mielestäni ollut. Toki Eddien näkemissä painajaisunissa oli melko karmiviakin kohtia, mutta silti mielestäni syyllistytään aikamoiseen liioitteluun, mikä on valitettavan yleistä markkinoinnissa. Kaikessa pitää olla superlatiiveja. Monesti sillä saadaan aikaan vain rajuja pettymyksiä.

Esimerkiksi Stephen King on sanonut Liitu-ukosta: "Jos pidät kirjoistani, pidät myös tästä." Itse en suurta yhtäläisyyttä Kingin kirjoihin Liitu-ukossa näe. Vaan eipä sitä tarvitse ollakaan, kirja pärjää hyvin omillaan. Mutta nyt on riskinä, että moni King-fani pettyy, kun eivät löydäkään yhtäläisyyttä.

Ajan ja paikan kuvaus Tudorilta onnistuu hienosti. 80-luvussa on itselle jotain todella nostalgista ja sitä nostalgiaa tässäkin tunsin pienissä yksityiskohdissa, jotka eivät kuitenkaan vieneet huomiota tarinalta. Monella kirjailijalla on opittavaa Tudorilta juuri siinä, että tarina ei jäisi yksityiskohtien ja nippelien piiloon. Ehkä tästä 80-luvusta johtuen, kirja herätti minussa joitain samanlaisia tuntemuksia kuin Netflix-sarja Stranger Things. Jos vertailu ontuu Kingin kirjoihin, ei tätä voi suoraan verrata Stranger Thingsiinkään. Yhdistävänä tekijänä on vain 80-luku ja esiteini-ikäiset päähenkilöt.

               

Vaikka mielenkiinto pysyikin yllä jatkuvasti ja loppu oli jokseenkin yllättävä, jäi minulle jälkivaikutelma (ei siis huomannut lukiessa), että kirjaa olisi voinut tiivistää varmaan joitakin kymmeniä sivuja lyhyemmäksikin. Ratkaisun jälkeen tuntui, että monia asioita vatvottiin aivan turhaan, mutta kai sillä oli osansa siihen, että loppuratkaisu pääsee yllättämään.

Liitu-ukko ei ehkä hehkutuksesta huolimatta ollut vuoden pelottavin kirja, mutta hyvä ja viihdyttävä trilleri se oli. Luin vastikään viime vuonna ilmestyneen S.K.Tremaynen Tulilapsen ja sen Liitu-ukko päihittää kyllä varsin selvästi.

Liitu-ukko ilmestyy suomeksi 28.8.

*******************

Liitu-ukko luettu kustantajan ennakkokappaleena. Kiitos siitä, WSOY!

Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia
Bazar, 2018 (julkaisupäivä 16.8.)
218 sivua


Sain käsiini ennakkokappaleen kirjasta nimeltään Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia (Agnès Martin-Lugand, Bazar 2018). Tartuin siihen kivan nimen takia sen kummemmin takakantta tai muita esittelyjä lukematta.

Ensialkuun tämä kivan kuuloinen ranskalainen kirja tarjosikin sitä, mitä odotin sen olevan. Useat lukemani ranskalaiskirjailijat osaavat luoda tekstillään erityisen tunnelman, joka minulle on muodostunut jollain tavalla "ranskalaiseksi tunnelmaksi". Sama välittyy monissa ranskalaisissa elokuvissa. Tässä samassa onnistui myös Martin-Lugand alun Pariisi-kohtauksissaan.

Kirjan päähenkilöllä, Dianella, on kirjakahvila nimeltään Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia, tai lyhyemmin Onnelliset. Mutta Diane on myös menettänyt miehensä ja tyttärensä onnettomuudessa, eikä suru hellitä otettaan. Diane on kykenemätön pyörittämään kahvilaansa ja itse asiassa jo itsestä huolehtiminen teettää vaikeuksia. Diane ei juuri poistu kotoaan ja päivittäiset ateriat koostuvat lähinnä eineksistä, jos niistäkään. Niinpä kahvilasta huolehtii hänen hiukan holtiton ystävänsä Félix.

Kun Diane päättää ottaa etäisyyttä surutyötään varten ja muuttaa Irlantiin, odotukset tunnelman ja miljöön kuvauksesta vaan kasvavat - mutta ainakin minun kohdallani turhaan. Luin kyllä tapahtumien tapahtuvan Irlannissa, mutta en valitettavasti saanut sitä aistittua, jota kuitenkin odotin vesikielellä. Samoin tarina muodostui varsin ennalta arvattavaksi, joskin sujuvasti luettavaksi. Monessa kohtaa tuntuikin, että lukisin toisintoa P.S. Rakastan sinua-kirjasta.

                                    

Irlannissa Dianen naapurissa asuu tyly ja nihkeä Edward, johon Diane varsin yllätyksettömästi  tietysti kirjan edetessä ihastuu, monista vastoinkäymisistä huolimatta. Molemmilla on taakkansa, joista kumpikaan ei ole valmis avautumaan.

Kuten sanottua, lukeminen käy vaivattomasti ja sujuvasti. Olen varma, että kirja löytää Suomestakin kiitettävän kokoisen lukijakunnan ja kehuvia arvioita. Kirjasta suunnitteilla olevan elokuvan voi jo valmiiksi helposti kuvitella kassamagneetiksi. Minulle kirja kuitenkin oli liian ennalta arvattava ja siksi ei onnistunut herättämään minussa suuria tunteita suuntaan tai toiseen. Kirjassa ei juuri luettu tai juotu kahvia, eikä siinä kyllä oikein tainnut olla onnellisia ihmisiäkään. Näin ollen se jäi mielessäni tasolle "ihan kiva". Esimerkiksi Grégoire Delacourtin vuonna 2015 Suomessa julkaistu Onnen koukkuja, oli minulle paljon sykähdyttävämpi kokemus. Makuasioita nämä tietysti ovat. Monen muun mielestä Onnen koukkuja vasta olikin arvattava ja "ihan kiva".

En halua kuitenkaan tyrmätä tätäkään kirjaa. Tulin jopa iloiseksi huomatessani, että tarinaan on tulossa vielä jatkoa. Jatko-osan suomennos ilmestyy kesällä 2019. Todennäköisesti tulen lukemaan myös jatko-osan, ja toivottavasti se saa myös minussa himpun verran enemmän tunteita valloilleen.

Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia ilmestyy 16.8.

Yksi sota, miljoonia tarinoita

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918
Gummerus, 2018
525 sivua


Ai että, voi ihminen olla innoissaan! Nyt oli niin valtavirrasta poikkeava lukuelämys, että on pakko päästä hehkuttamaan. Kyseessä on siis Mike Pohjolan kirjoittama Sinä vuonna 1918, jonka on julkaissut Gummerus (2018).

Kuten nimestä arvata saattaa, ollaan vuodessa 1918 ja Suomen sisällissodan tapahtumien keskellä. Siinä ei vielä ole mitään valtavirrasta poikkeavaa. Aihepiiristä on julkaistu tänä vuonna niin paljon kirjoja, että joiltain se tulee jo korvista ulos - jos kuulut siihen porukkaan, jatka silti ihmeessä tässä tekstissä vähän pidemmälle, niin saatat yllättyä ja innostua!

Kirjan jujuna on nimittäin se, että sitä ei ole tarkoitus lukea alusta loppuun. Kirjassa on yhden tarinan sijasta useita tarinoita ja lukija saa olla vaikuttamassa suuntaan, johon tarina kulkee. Näin ollen 525 sivuisen kirjan yhden tarinan "lukee läpi" vajaassa puolessatoista tunnissa. Konsepti on nykyisin harvinainen, mutta herätti kyllä nostalgiatuntemuksia, sillä mieleeni palasi se, kun lapsena luettiin tai "pelattiin" välillä valmiita, välillä itsetehtyjä roolipelitarinoita samalla idealla. Samoin tässä saat alussa valita henkilöhahmollesi tiettyjä ominaisuuksia ja piirteitä, joilla tulee olemaan myöhemmässä vaiheessa vaikutusta tarinan kululle. Samalla tämä ominaisuus tekee kirjasta sellaisen, että sen voi ja melkeinpä jopa TÄYTYY lukea useammin kuin kerran.

Itse olen käynyt tarinoita läpi nyt kahdella erilaisella tarinapolulla ja henkilöhahmolla ja vielä vain kiinnostaisi kokeilla uudestaan ja uudestaan. Henkilöhahmoistani toinen on kuollut tulipalossa ja toinen selvinnyt sodasta traumatisoituneena, mutta kuitenkin hengissä. Tietyt kohdat luetaan jokaisessa tarinapolussa, mutta niitä on loppujen lopuksi aika vähän ja vaihtoehtoisia tarinapolkuja syntyy näin ollen todella paljon. Takakannessa luvataan jopa "miljoonia erilaisia tarinoita yksissä kansissa."

Tarinan kulussa siis vaikuttavat niin luotu henkilöhahmo, teot ja valinnat kuin pelkkä sattumakin. Välillä kun eteen tulee kohtia, joissa pitää arpoa tapahtuma. Arpominen tapahtuu kirjaa "pläräämällä", sillä jokaisen sivun yläreunassa on arpakuutio, joka osoittaa silmälukua 1-6 välillä.

Yksi tarinakerta vie tunnin, puolitoista. Eli yhtenä sateisena mökki-iltana tämän saattaa lukea muutamankin kerran. Toki miinuspuolena voidaan sanoa, että reilun tunnin mittainen lukusessio aiheuttaa myös sen, että kovin syvää tarinallista kerrontaa kirja ei sisällä, mutta tarkoitus onkin lähinnä nähdä tapahtumia eri kanteilta. Olit "punainen" tai "valkoinen", ei siltikään ole vain yhtä tai kahta tarinaa, vaan jokaisen henkilön tarina on erilainen. Se, että seuraat kirjan alussa olevia "käyttöohjeita" tarkasti ja päivität hahmokuvaustasi tapahtumien edessä auttaa pitämään tarinan käänteistään huolimatta loogisena.

Tämä on kyllä ehdottomasti kirja, jota kaikkien tulisi kokeilla jo pelkästään vaihtelun vuoksi. Eikä missään nimessä pidä tehdä niin, että luet yhden tarinapolun ja muodostat mielipidettä sen pohjalta. Omat kaksi lukukertaakin tuntuu vielä mitättömältä, mutta oli vaan niin kova polte päästä kertomaan tästä, mutta luen tätä varmuudella kyllä vielä useamminkin.

****************************
Sinä vuonna 1918 lainattu kirjastosta

Esikoiskirjailijan upea kielellinen taidonnäyte

Tapani Tolonen: Sokeisto
(Otava, 2018)
445 sivua


Kustannusyhtiö Otava ja Otavan kirjasäätiö järjestivät Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan kunniaksi Suomi 2017 romaanikilpailun. Kilpailun tasoa kehuttiin erittäin hyväksi ja luettuani kilpailussa toiseksi tulleen romaanin, Tapani Tolosen esikoisteoksen Sokeisto, on helppo uskoa kilpailun kovatasoisuus.

Sokeisto sijoittuu vuoden 1905 Helsinkiin ja suurlakon kuohuihin. Suomessa kuohuu ja kiehuu. Suomi on melko kollektiivisesti Venäjää vastaan, mutta samalla kuilu työväen ja eliitin välillä on syvä. Eetu, sanomalehden latoja, päätyy myös mukaan vastarintatoimintaan kuitatakseen velkoja ystävälleen Topille. Samalla Eetu, kouluttamaton, joskin lukenut työväen edustaja, rakastuu yläluokkaiseen, naimisissa olevaan Kariniin ja suhteen sopimattomuudesta huolimatta se vie molemmat täysin mukaansa.

Tolosen esikoisromaani sisältää siis historiaa, rakkautta, ihmissuhteita ja politiikkaa. Teemoja ja tematiikkaa löytyy vaikka useankin romaanin aineksiksi, mutta ennen kaikkea Sokeisto on hieno osoitus siitä miten kaunis ja upea kieli suomi on oikein käytettynä. Kirjaa lukiessa tuli eteen tusinoittain kohtia, joita piti lukea useaan otteeseen ja jääd pohdiskelemaan miten asioita voikaan kuvata ja kertoa niin upeasti.

"Voi, miksi Jumala jätti maailman! Miksi tärkeät ja todelliset

asiat tunsi vain aistien horrostilassa, tai yöllä kuutamossa! 

Miksi päivällä asiat olivat mitä olivat, ihmiset vieraita ja pii-

kikkäitä kuin siilit. Miksi hän ei saanut koskea lapsen sormia?

Leikkiä niillä ja sivellä olemattomien rystysten kuoppia?"

Tolonen on kirjoittanut Sokeistoon esimerkiksi yhden viime vuosien kauneimmista seksikohtauksista. Nykykirjallisuudessa seksistäkin kirjoitetaan monenkirjavaan tapaan (on tietysti suotavaakin, että ei mennä aina samalla kaavalla). Jotkut kuvaukset ovat rujoja, rajuja tai jopa rumia, toiset eroottisesti latautuneita, toiset myötähäpeää tai naurunpyrähdyksiä aiheuttavia, vähän noloja. Eetun ja Karinin kohtaus on yksinkertaisesti vain ja ainoastaan kaunis, herkkä hetki, joka kuvastaa nuoren rakkauden tunnetta aidoimmillaan.

Kuten aiemmin tulikin jo mainittua, Sokeisto nappasi toisen palkinnon Suomi 2017 romaanikirjassa. Kilpailun kolme palkittua teosta ovat kaikki nyt julkaistu Otavan toimesta ja tässä kohtaa minua on suuresti alkanut kiinnostaa, että jos Sokeisto oli näin hyvä ja oli kilpailussa toinen, niin miten hyvä mahtaa olla kilpailun voittaja, Pauliina Lindholmin kirjoittama Kommendantti? Se täytynee ottaa luettavaksi kesän aikana.

Sokeistoa suosittelen oikeastaan kaikille kirjojen ystäville. Mikäli pidät historiasta tai romantiikasta, tai ihan vain kielellisesti hyvin kirjoitetusta romaanista, tämä voi olla kirja juuri sinulle!

******************
Sokeisto valikoitui luettavaksi lukupiirimme kautta

Norjalaistrilleri, joka ei päästä irti otteestaan

Geir Tangen: Sydämenmurskaaja
Otava, 2018
460 sivua


Geir Tangenin esikoisteos Maestro (Otava, 2017) oli yksi viime vuoden dekkarisuosikeistani. Näin ollen olen odottanut jatkoa toimittaja Viljar Ravn Gudmudsonin ja poliisi Lotte Skeisvollin tarinaan kuin kuuta nousevaa. Sydämenmurskaaja ilmestyikin jo aiemmin kesällä, mutta erinäisistä syistä johtuen kestikin yllättävän pitkään ennen kuin pääsin sitä varsinaisesti lukemaan.

Toimittaja Viljar Ravn Gudmudson saa puhelun pojaltaan Alexanderilta. Alexander on herännyt juhlien jälkeen murhatun tytön vierestä ja välittömästi Alexander onkin pääepäilty.
Kaksi muutakin samoissa juhlissa ollutta nuorta löydetään kuolleena ja todisteet viittaavat mahdolliseen rasistiseen motiiviin, ja johtavat Gudmudsonin ja Skeisvollin kohti norjan uusnatsipiirejä.

Viljar oppii kantapään kautta, että hänen poikansa ei ole puhtoinen pikku poika enää. Samalla hänen oma työnsä ja tutkimuksensa on vaarassa jääviys syistä. Myös Lotten läheinen suhde Viljariin, sekä oman elämän ongelmat aiheuttavat harmaita hiuksia Lotten ammatinharjoittamiseen kyseisten tutkimusten osalta.

Tangen kuljettaa tarinaansa koukuttavasti ja yllätyksiä pursuten. Kirja etenee lyhyinä lukuina ja kohtauksina, ja lähes jokainen luku päättyy jonkinlaiseen yllätykseen tai koukkuun. Kirja on siis kuin minulle kirjoitettu. Tangenin kirjat ovat jokaisen ylisanan arvoisia. Voi olla, että aika on kullannut muistot Maestroon liittyen, mutta minulle jäi mielikuva, että Sydämenmurskaaja olisi ollut jotenkin raaempi kuin Maestro. Tai ainakin se pääsi enemmän minun ihoni alle, mahdollisesti kirjassa esiintyvän seksuaalisen väkivallan ja rasismin vuoksi.

Edellämainittujen asioiden lisäksi kirjassa käsitellään esimerkiksi nuorten sosiaalisia suhteita ja niiden dynamiikkaa. Lisäksi kirja saa ajattelemaan miten ihminen toimii paniikin hetkellä ja miksi virheellinen toiminta on helpompi huomata muissa, vaikka itse tekisi samat virheet vastaavassa tilanteessa.

Ruotsalainen dekkarikirjallisuus on maailmanlaajuinen käsite, mutta mielestäni norjalaiset ovat jo ajaneet ruotsalaisten ohi. Toki ruotsista tulee vielä enemmän huippudekkareita, mutta norjalaiset ovat mielestäni parempia. Tangen, Jo Nesbø, Samuel Bjørk, Ingar Johnsrud ja muutama muu, lyövät kyllä valtaosan ruotsalaisista kollegoistaan, vaikka ruotsalaiset saavatkin enemmän palstatilaa.

En yleensä lue kirjan lopusta kirjailijan kiitoksia tai muita kommentteja, mutta tällä kertaa luin - ja onneksi luinkin. Kirjalle loppusilauksen oikeastaan antoi kommentti siitä, että jotkut saattavat pitää kirjan uusnatsien puheita ja suunnitelemia liioiteltuina, mutta että kirjailija on näitä poiminut oikeasti uusnatsien keskustelupalstoilta, ne eivät ole liioiteltuja tai kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Jälleen joudun odottelemaan trilogian viimeistä osaa, mutta onneksi lukemista riittää kyllä sitä odotellessa enemmän kuin tarpeeksi.


******************
Sydämenmurskaaja luettu lainakirjana

Väkevä kotimainen fantasiadebyytti

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika

Otava, 2018
336 sivua


Loukkupoika on väkevä, kotimainen fantasiatrilleri 15-vuotiaasta Aaron-pojasta. Aaron on elänyt koko elämänsä Loukku-nimisessä vankilassa. Ainoa ulospääsy Loukusta, on Toinen taso, josta kaikki vaikenevat. Alkuasetelma on kieltämättä sellainen, että kuvittelin lukevani suomalaisen version Outolinnusta, Siilosta tai vaikkapa Maze Runnerista. Vaikka tiettyjä dystopimaisia piirteitä kirjassa onkin, en tätä dystopiaksi kuitenkaan luokittelisi. Fantasiatrilleri, kuten kannessa mainitaan, lienee ihan hyvä määritelmä.

Aaron on Luonnokas. Luonnokkaat ovat henkilöitä, joilla on erityiskykyjä, mutta joilla ei ole lupaa käyttää luontoaan. Loukkua vartioivat Tomut, joilla niin ikään on erityiskykyjä ja ovat vieläpä oikeutettuja myös käyttämään niitä omassa roolissaan. Luontonsa lisäksi Aaronista tekee erityisen se, että hän on ainoa, joka on syntynyt Loukussa.

Aaron on oppinut pysyttelemään poissa Tomujen tieltä, ei herätä huomiota, elää elämäänsä niin kuin vain Loukussa voi elää. Eräänä päivänä Loukkuun saapuvat veljekset Evert ja Holt, jotka alkavat juonimaan pakoa heti saapumisensa jälkeen.

Kokonaisuutena pidän Wasiljeffin debyyttiä erittäin onnistuneena teoksena. Kieli on huoliteltua, dialogi uskottavaa ja tarina kulkee pääasiallisesti niin kuin pitääkin. Pienen miinuksen annan kuitenkin siitä, että kirjasta näkyy jälleen hiukan turhan selvästi se, että siitä rakennetaan sarjaa. Se on jollakin tavoin liian ilmeistä koko ajan. Enkä osaa sanoa miksi se minua vaivasi, mutta jäi silti pienenä miinuksena häälymään mieleeni. Tunne oli vähän samanlainen kuin katsoessani Star Wars: The last Jedi - elokuvan. Tavallaan tarina eteni niin kuin oletinkin, paitsi että ne kysymykset joihin eniten kaipasin vastausta, jäivät vielä vastaamatta. Tästä johtuen kirjan puolivälin tienoilla oli muutamia hetkiä, jolloin kirja hivenen tuntui pitkitetyltä.

Toisaalta on sanottava, että Wasiljeff vie tarinaa siinä mielessä erinomaisesti, että pohjaa on rakennettu niin huolella, että tulevissa osissa riittää varmuudella tapahtumia ja juonenkäänteitä, ilman että tarinan tarvitsee toistaa itseään. Jos jatko-osa olisi jo valmis ja ulottuvillani, tarttuisin siihen oitis.

Vaikka kyseessä on nuorille suunnattu kirja, "nuortenkirjamaisuus" ei mielestäni puskenut mitenkään isosti päälle. Tällaisena nelikymppisenä ja monipuolisesti kirjoja lukevana henkilönä, tämä vaikutti minusta oikein hyvältä ja lupaavalta fantasiasarjan avaukselta. Lienee jopa syytä muistuttaa siitä, että kirja ei sovi niinkään lapsille, vaan nimenomaan nuorille ja nuorille aikuisille. Kirja sisältää muutamia aika rajujakin kohtauksia.

Jos olet tykännyt Maze Runnerista, Outolintu-sarjasta, Nälkäpeli-sarjasta jne, niin tämä saattaa hyvinkin olla mieleesi. Harvoin on eteeni sattunut näin hyvää kotimaista fantasiasarjaa nuorten ja nuorten aikuisten kategoriassa.

**********
Loukkupoika saatu kustantajalta lukukappaleena.

Mario Reading - parempi kuin Dan Brown?

Mario Reading: Salomonin perintö
Karisto, 2016
282 sivua

Salomonin perintö on John Hart-sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa on nimeltään Pyhä Keihäs, joka kannattaa olla luettuna ennen Salomonin perintöä, vaikkei se ihan pakollista olekaan.

Irakissa räjähtää pommi lähellä tienvarsikahvilaa. Kuvajournalisti John Hart ja hänen tulkkinsa Nalan Abuna ovat tapahtumapaikalla ja tulevat vedetyksi keskelle suurempaa tapahtumaketjua, sekä keskelle ns. kuparikäärön etsintää.

Tarina etenee kahdessa eri ajassa, seuraten niin John Hartia, kuin Johannes von Harteliusta. Kirja tarjoilee mielenkiintoista historiaa ja näkemystä esimerkiksi kurdikulttuurista. Minä olen pitänyt niin Dan Brownin, kuin Mario Readinginkin kirjoista juuri siksi, että oikea historia ja fiktio sekoittuvat niin, että rajaa on vaikea huomata. Ennen John Hart-sarjaa Reading kirjoitti mm. erinomaisen Antikristus-trilogian, joka pohjasi Nostradamuksen ennustuksiin. Aivan tämän Antikristus-trilogian tasolle John Hart-sarja ei ole vielä yltänyt, mutta silti kyseessä on varsin mukaansa tempaavaa jännitystä ja perinteistä aarteenmetsästystä Indiana Jones- tai National Treasure-elokuvien tyyliin.

Salomonin perinnössä minua jäi vaivaamaan se, että ainakin oman tuntumani mukaan, tuhannen vuoden takaiset Johannes von Harteliuksen seikkailut olivat nyt isommassa roolissa kuin nykyajan tapahtumat. Itse nauttisin enemmän siitä, jos varsinainen tarina tapahtuisi nykyajassa, ja historia antaisi pohjan tarinalle. 

Pyhän keihään ja Salomonin perinnön tarinaa jatkaa vielä vuonna 2017 suomennettu Soturin sukua, joka täytyneekin ottaa mahdollisimman pian lukuun. Vaikka Salomonin perintö on lukemistani viidestä Readingin romaanista ollut tähän mennessä vähiten suosikkini, on sanottava, että minun mielestäni Mario Reading ansaitsisi samanlaisen huomion kuin Dan Brown. Kun katsotaan koko tuotantoa, nostaisin Readingin jopa Brownin edelle, sen verran heikompia ovat Brownin heikoimmat kirjat olleet. Reading taso pysyy tasaisempana

*******************

Salomonin perintö ostettu kirjakaupasta

Epäreilua vertailua Harry Potteriin, mutta ei syyttä

Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset
Otava, 2018
368 sivua

Nyt on aika ottaa käsittelyyn tämän blogin ensimmäinen lasten- ja nuorten kirja. Luokituksensa mukaan Jessica Townsendin Nevermoor – Morriganin koetukset, on lasten kirja, mutta uppoaa kyllä varmasti myös nuoriin – ja moniin aikuisiin fantasian ystäviin. Nevermoor on nimittäin saanut valtavan määrän hehkutusta mm. Harry Potterin vannoutuneilta faneilta, eikä suotta.

Maailma on muuttunut parissa kymmenessä vuodessa niin paljon, että uskallan väittää, että Harry Potterin kaltaista ilmiötä ei enää tule, mutta Nevermoorilla on silti kaikki potentiaali olla erittäin iso kirjallinen tapaus. Lisää vertailukohtaa Harry Potteriin tuo suomalaisittain vielä sekin, että Nevermoorin on suomentanut Harry Potteritkin kääntänyt Jaana Kapari-Jatta.

Morrigan Korppi on syntynyt ajan viimeisenä päivänä, ehtoona. Tämä tarkoittaa sitä, että hän on kirottu lapsi ja siten syypää ympärillään tapahtuviin onnettomuuksiin, ja että hänen on määrä kuolla 11-vuotis syntymäpäivänään, kun muut saman ikäiset osallistuvat niin sanottuun Tarjouspäivään.

Kaikkien yllätykseksi myös Morriganin annetaan osallistua Tarjouspäivään ja niinpä punatukkainen muukalainen nimeltä Jupiter Pohjoinen saapuu Morriganin pelastukseksi ja vie hänet taianomaiseen Nevermoorin kaupunkiin.

`Punapää´ oli vähättelyä, Morrigan ajatteli ja yritti salata ällistyksensä, kun hattu lähti päästä. `Vuoden punapää´ tai `Punapäiden kuningas´ tai `Parantumattomasti punapäisten punapääyhdistyksen mahtipunapäinen puheenjohtaja´ olisi osunut lähemmäs totuutta. Miehen kirkkaan kuparisena aaltoileva hiuspehko olisi luultavasti voittanut palkintoja. Hän riisui huivin kaulastaan, jolloin paljastui parta, jonka värisävy oli vain hitusen vähemmän sävähdyttävä.

Nevermoor on todellakin omanlaisensa ja maaginen paikka, missä mikään ei ole niin kuin meidän maailmassamme. Nevermoorissa Morriganin on määrä olla Jupiterin ehdokas Meineikkaiseen Seuraan (englanniksi Wunderous Society) ja sen myötä käydä läpi neljä toinen toistaan haastavampaa koetusta.

Vaikka Nevermoor – Morriganin koetukset kierrättääkin tuttuja elementtejä muista fantasiakirjoista (Harry Potter, Liisa Ihmemaassa, Percy Jackson, Jali ja Suklaatehdas jne.), onnistuu se lopulta silti luomaan täysin omanlaisensa miljöön ja kokonaisuuden. Ja täydet kymmenen pistettä annettakoon lisäksi suomenkielisen version kannelle (tehnyt Sami Saramäki). Kannet ovat upeat, lievästi hologrammimainen pinta eritoten, ja olenkin ymmärtänyt, että Saramäen tekemät kannet olisivat tulossa käyttöön joissain muissakin käännösversioissa.

Luin kirjaa 8-vuotiaan poikani kanssa, joka on tykännyt Nevermoorista lähes yhtä paljon kuin Harry Pottereistakin. Vertailut Harry Potteriin, vaikka ovatkin jopa hivenen epäreiluja, eivät ole täysin tuulesta temmattuja. Jäämme odottamaan innolla jatkoa Morriganin, Jupiterin ja muiden Nevermoorilaisten seikkailuihin kirjan muodossa…ja elokuvaversiokin on tulossa jossain vaiheessa, sillä 20th Century Fox on hankkinut oikeudet filmatisointiin.

Nevermoor on erinomaista hyvänmielen fantasiaa, jota voikin suositella kaikille, jotka ovat tykänneet Harry Pottereista, Percy Jacksoneista tai vaikka Liisa Ihmemaassa-kirjasta. Ja suosittelenpa kirjaa, vaikket koskaan olisi mainittuihin kirjoihin aiemmin tutustunutkaan.

**************

Nevermoor – Morriganin koetukset luettu kustantajalta saatuna lukukappaleena

Täydellisyyttä hipovan sarjan kahdeksas osa

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa (alkup. Thrice the brinded cat hath mew´d)

Bazar, 2018

367 sivua

Alan Bradleyn kirjoittama Flavia de Luce – sarja on ehtinyt jo kahdeksanteen osaansa, eikä sarja ainakaan omalta osaltani osoita mitään hiipumisen tai lässähtämisen merkkejä. Kolmasti naukui kirjava kissa on aivan yhtä viihdyttävä ja loistelias kuin seitsemän edeltäjäänsäkin.

12-vuotias Flavia de Luce on nokkela esiteini, harrastelija salapoliisi ja kemian nero. Liian hyvää ollakseen totta? Kyllä. Flavian suurin murhe on sama kuin monella muulla samanikäisellä – sisarukset! Välit vanhempiin siskoihin ovat tulenkatkuiset, ja de Lucen kartanoon muuttanut serkkutyttökin vain pahentaa yleistä ilmapiiriä. Tai ainakin Flavian mielentilaa.

Flavia on joutunut palaamaan takaisin kotiin tyttöjen sisäoppilaitoksesta Kanadasta, eikä vastaanotto kotona ole lämpöinen. Isä on joutunut sairaalaan, eikä sisaruksetkaan vaivaannu toivottamaan Flaviaa tervetulleeksi takaisin kotiin. Saadakseen mielensä pois sairaasta isästään, Flavia tekee palveluksen paikallisen pastorin vaimolle. Tehtävää suorittaessaan Flavia löytää kuolleen miehen, ja hups! Utelias mieli lähtee liikkeelle ja harrastelija salapoliisi on jälleen täydessä vauhdissa.

No niin. Sanon sen suoraan: Flavia de Luce-sarja on muodostunut minun suosikkikirjasarjakseni heti avausosasta lähtien, eikä tilanne muutu nytkään. Flavia on roolihahmona huikea, kirjat ovat upeasti kirjoitettuja (luin ensimmäisen osan suomeksi, loput olen lukenut englanniksi). Niissä yhdistyy hieno kielen käyttö, huumori ja jännitystarina. Vaikka kyse on dekkareista, ei kuvailu ole raakaa, niinpä uskallan suositella kirjaa lähestulkoon kaikille.

Käännöksen toimivuudesta en osaa tarkkaa arviota antaa, mutta selailun perusteella ja tarkoitushakuisesti joitakin haastavia kohtia tarkastamalla, totean että suomennos näyttää olevan perin laadukkaasti tehty. Tämän sarjan kirjat sisältävät jonkin verran kohtia, joita on lähes mahdotonta kääntää suomenkielelle sujuvasti. Esimerkiksi sanalle crumpet ei ole varsinaista suomenkielistä vastiketta. Olen joskun nähnyt puhuttavan krumpetista, josta harva suomalainen tietäsi mistä on kyse, tai kuten tässä kirjassa, teeleivästä. Eräs nettisanakirja ”kääntää” tai enemmänkin selittää sanan seuraavasti:

"Suolainen, muodoltaan pyöreä, litteä hiivalla kohotettu kuohkea leivonnainen, joka tarjoillaan paahdettuna voin kera."

Ei siis ihme, että kääntäjä on aika vaikean paikan edessä, kun Flavian päässä ajatukset kulkevat näin:

”She came striding awkwardly across the room and stuck out her hand. Besides stabbing her to death with a crumpet fork, I had no choice but to give it a quick, limp shake.”

”Hän harppoi kömpelösti huoneen poikki ja ojensi kätensä. En voinut kuin kätellä nopeasti ja veltosti, ellen sitten olisi iskenyt häntä kuoliaaksi teeleipien nosteluun tarkoitetulla haarukalla.”

En keksi parempaakaan suomennosta, silti käännös ei pääse tässä kohtaa tekemään kunniaa alkuperäiselle tekstille. Vika ei ole suomentajan, vaan kieltemme välisten erojen.

Minä pidän suuresti Bradleyn, tai Flavian, tavasta käyttää sanoja, varsinkin kun ollaan pikkuvanhan neidin päänsisällä. Pidän tämän tyyppisestä huumorisanailusta ja vanhahtavista puheenparsista, lähestulkoon runollisesta ilmaisusta. Seuraava esimerkkilainaus kertoo paljon Flavian ajattelutavasta ja kaikesta mitä arvostan tässä kirjasarjassa ja osoitus miten oiva kieli englanti on hyvin kirjoitettuna (on toki suomen kielikin):

”The first step in gaining the upper hand is always to seize the moral high ground, and to be able to do this with no more than a single word is nothing short of genius. I also let my jaw fall open in astonishment – which was gilding the lily, perhaps, but if a dab of gold paint here and there – as in the Sistine Chapel, for instance – hadn´t ruined Michelangelo´s reputation, why should it ruin mine?”

”Ensimmäinen vaihe niskan päälle pääsemisessä on moraalisen yliotteen saavuttaminen, ja on yksinkertaisesti nerokasta, jos sen pystyy tekemään yhdellä ainoalla sanalla. Annoin leukani loksahtaa ällistyksestä. Se oli ehkä tarpeetonta koristelua, mutta toisaalta eihän sipaisu kultamaalia siellä täällä pilannut Michelangelonkaan mainetta, esimerkiksi Sikstuksen kappelissa, joten tuskin minunkaan.”

Alan Bradley on minun valittu lääkkeeni mahdollisen lukujumin, tai innostuksen puutteen varalle – ja se toimi jälleen! Ilahduin valtavasti, kun sain tietää, että sarjan yhdeksäs osa on juuri ilmestynyt englanniksi ja että suomennoskin olisi ilmestymässä vielä tänä vuonna! Eli otan suunnaksi kirjakaupan ja pistän välittömästi uusimman tilaukseen!

******************

Thrice the brinded cat hath mew´d ostettu kirjakaupasta, säästelty kirjahyllyssä pahan päivän varalle ja nyt nautiskeltu hartaasti ja kaikella mahdollisella kiireettömyydellä.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani - jännäri vai chick-lit?

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani
Gummerus, 2018
469 sivua

Reija Wren saa työkomennuksen Pietariin sisäisenä tarkastajana, kohteenaan suomalaisen firman venäläiset toimipisteet. Taakseen koti-Suomeen Reija jättää häävalmisteluitaan tekevän puolisonsa, Veli-Pekan. Ammattimaiset ambitiot ajavat Reijaa voimakkaasti eteenpäin, päästäkseen pois isänsä varjosta, joka sattuu olemaan samaisen firman hallituksen puheenjohtaja.

Reijan matka saa jo alkuvaiheissaan epäilyttävän startin ja ennen pitkää Reijan toimet Venäjällä saavat jopa vaarallisia piirteitä.

Anniina Tarasovan esikoisteosta on hankalaa lokeroida sen tarkemmin, kuin fiktiiviseksi kaunokirjallisuudeksi. Tarinassa on mukana salamyhkäisyyden ja jännitteiden verkko, mutta varsinainen trilleri se ei ole. Silti uskon löytäväni kirjan useimmiten jännityskirjallisuuden hyllystä, niin kirjastossa kuin kirjakaupoissakin. Toisaalta kirjassa on vahvasti läsnä myös naisille suunnatun viihdekirjallisuuden elementit ja kustantajakin mainostaa Reijan olevan ”bisnesmaailman Bridget Jones”.

Tarasovasta huokuu kahden maan ja kulttuurin tuntemus. Venäjää, sen kulttuuria, tapoja ja bisneselämää kuvaillaan niin suomalaisesta kuin venäläisestäkin näkökulmasta. Samoin käy myös suomalaiselle bisneselämälle. Näistä syntyy varsin hyvää tarinaa pelkän perusjuonen ympärille.

Minun mielestäni juoni osoittautuu lopulta turhan arvattavaksi, eikä tarina pysy koko aikaa täysin kasassa. Voi olla, että jonkinlainen tiivistäminen olisi ollut tarpeen, vaikkei kirja pitkästyttänytkään missään vaiheessa. Voi myös olla, että jos juoni olisi onnistunut olemaan yllättävämpi, olisi lopputuloskin ollut vielä positiivisemman tuntuinen, eikä tiivistämistä olisi jäänyt kaipaamaan. Mene ja tiedä. Ainekset olivat hyvät ja tuore kirjailija selvästi monessa suhteessa osaava, mutta kun itse luin tätä jännäri-olettamuksella, niin lopputulos jäi hitusen verran valjuksi.

Myönnetään myös tietysti se, että kirja on niin selvästi naislukijalle tarkoitettu, että yksinkertaisesti taisin vain osua kohderyhmän ulkopuolelle. Siitä kertoo ehkä sekin, että (VAROITUS, pienen pieni juonipaljastus lipsahtaa nyt…) jouduin miettimään laulun sanoin, ”kuinka meidän kunnon miesten käy?” Tässäkin kirjassa kiltti ja kunnollinen Veli-Pekka sysätään melko lailla koko ajan sivuun. Tarvitseeko vahva naishahmo liian kiltin miehen ”uhrikseen”? Reija ei edusta sellaista vahvaa naista, jonka haluaisin ainakaan omalle tyttärelleni roolimalliksi.

Päällimmäisenä ajatuksena mieleeni jäi, että hyvin todennäköisesti ja mielelläni luen lisääkin Anniina Tarasovan kirjoittamia kirjoja tulevaisuudessa, mutta en niinkään jatko-osaa Venäläisille tilikirjoille. Reija Wren-sarja olisi liian chic-lit ja liian vähän jännäri minun makuuni.

ps. ison plusmerkin annan Sanna-Reeta Meilahden suunnittelemalle kannelle. Se oli todella virkistävän massasta erottuva.

***************************

Venäläiset tilikirjani luettu kustantajalta saatuna ennakkokappaleena

Pekka Seppänen: Nyman - Mitä jos Kekkonen vain lavastikin kuolemansa?

Pekka Seppänen: Nyman

Otava, 2018

477 sivua

Kaikkihan sen ”tietää”, että Elvis ei oikeasti kuollut vuonna 1977, mutta hieman tuoreempaa ”tietoa” on se, että presidentti Kekkonen ei oikeasti kuollutkaan vuonna 1986, vaan lavasti oman kuolemansa ja elää tänäkin päivänä New Yorkin Bronxissa valenimellä Nyman. Nyman on Kekkonen, olematta kuitenkaan Kekkonen.

Pekka Seppäselle tämä selvisi jo Kekkosen hautajaisissa vuonna 1986 ja Kekkosen, tai siis Nymanin, toiveesta Pekka Seppänen tuo sen nyt julki myös meille muille. Nyman on humoristinen kurkistus Suomen lähihistoriaan niin Seppäsen itsensä, kuin myös Nymanin silmin. Molempien muistelmat nivoutuvat yhteen heidän ystävyytensä ja yhteisten tapaamisten kautta.

Oma mielipiteeni kirjasta on kahtia jakautunut. Idea on kaikessa älyttömyydessään loistava! Toisella tavalla rakennettuna tästä olisi tehnyt vaikka Nyman-trilogian, jossa olisi voinut käydä historian vuosikymmeniä entistä tarkemmin ja yliampuvammin läpi. Nyman sisältää ajoittain ilahduttavaa kielellistä ilotulitusta, lyyriseksi intoutuvaa kuvailua ja erinomaista huumoria. Toisaalta jo ennakkoon pelkäsin, miten huumorikirja jaksaa kantaa lähes 500 sivun verran, eikä se minun kohdallani sitä koko ajan tehnytkään. Toivon toki, että muiden lukijoiden kohdalla on toisin.

”Venäläis-turkkilaiset saunat ovat kohteliaasti sanottuna askeettiset, mutta se ei näytä haittaavan Nymania, joka esittelee saunatiloja kuin omiaan. Hänen suosikkinsa on kuumin, venäläinen sauna, joka on omaan järvisuomalaiseen makuuni liian kuiva ja kireä. Puu ei kuiskaile eikä löyly suutele kehoa, vaan päinvastoin hakeutuu haavapaikkoihin ja täräyttää varoittamatta hartioihin ja päälakeen. Tämä on kovien ja kivisten miesten ja naisten sauna.”

Nymanin hirtehinen tyyli löytää varmasti tiensä monien suomalaisten lukijoiden sydämiin. En osaa tarkalleen sanoa miksi, mutta tätä lukiessa minun mieleeni tuli monta kertaa Nätti-Jussi. Jotain samanlaista veitikkamaisuutta ja tarinaniskijämäisyyttä oli myös Nymanin hahmossa. Lasse Lehtisen Nätti-Jussi-kirjassa tosin tyydyttiin 250 sivuun ja siinä mitassa kirjan huumori kesti alusta loppuun saakka loistavasti.

Toivottavasti kukaan ei ymmärrä minua väärin.  Nyman ei missään nimessä ole huono kirja! Viihdyin sen parissa, vaikka sitä olisi mielestäni pitänytkin tiivistää ja typistää, melko reilustikin. Oli suhtautumisesi Kekkoseen ihaileva tai vihastunut, tai vaikka välinpitämätön, on kirjassa jotain kaikille hyvän huumorin lukijoille.

”-Ihminen uskoo vain siihen, mihin pystyy uskomaan. Tosiasioilla ei voi vaikuttaa ihmisiin, sillä jokainen tulkitsee tosiasiat niin kuin haluaa. Tosiasiat eivät kumoa uskomuksia, vaan vahvistavat niitä.

- Eli?

-Kansanjoukkoihin ei kannata vedota puhumalla totuutta. Kansanjoukoille pitää kertoa, mitä ne haluavat kuulla.”

Suosittelen Nymania lämpimästi huumorin ja Kekkosen ystäville…ja vihamiehille. Onhan se nyt ihme, jos tämä ei saa paatuneempaakin lukijaa nauramaan useaan otteeseen. Täydellinen teos se ei ole, mutta mikäpä kirja siihen olisi vielä yltänyt. Kannattaa jättää suosiolla napostelu vähemmälle tämän kirjan lukemisen aikana, muuten vaarana on vetää elintarvikkeita henkeen naurupyrähdysten aikana.

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun - Psykologisen jännityksen taidonnäyte

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minut
Like, 2018
408 sivua

Elisabeth Norebäckin esikoisromaanin, Sano että olet minun, päähenkilö on Stella. Stella on psykoterapeutti, joka elää melko tasaista ja rauhaisaa perhe-elämää miehensä Henrikin ja heidän Milo-poikansa kanssa. Aikaisemmassa elämässään Stellalla oli myös Alice-tytär, joka katosi 1-vuotiaana yli 20 vuotta sitten. 

Eräänä päivänä Stellan vastaanotolle saapuu Isabelle ja Stella on välittömästi vakuuttunut siitä, että Isabelle on hänen kadonnut tyttärensä. Isabelle muodostuu Stellalle pakkomielteeksi, joka koettelee Stellan ammattimaisuutta, perheonnea ja mielenterveyttä.

”Olen haaveillut tästä päivästä. Kuvitellut, millaista se olisi. Miltä se tuntuisi, mitä sanoisin. Ei sen kuulunut mennä näin. Ja se sattuu enemmän kuin olisin pystynyt kuvittelemaan.” (Stella)

Minun oli oikeastaan aika vaikea alkaa kirjoittaa mitään tästä kirjasta – niin ristiriitaisissa tunnelmissa olin tämän kirjan suhteen, ja huomasin, ettei se välttämättä johtunut kirjasta. Minulle jäi tunne, että kirjan kiinnostavan ja mukaansatempaavan alun jälkeen ensimmäinen puolikas oli, jos ei varsinaisesti tylsä, niin ainakin vähän turhan paljon edestakaisin poukkoileva. Kuten sanottua, tämä tunne ei välttämättä johdu oikeasti kirjasta. Alkuun pääsin keskittymään kirjaan tosi huonosti – luin pienissä pätkissä ja aina tuntui olevan jotain hälinää ympärillä. En siis vieläkään tiedä, johtuiko tämä lukutilanteestani vai kirjasta, mutta koin sen hiukan junnaavana puoliväliin saakka. Loppuosa menikin sitten lähes yhdeltä istumalta.

Kirjan ehdoton vahvuus on sen kuvaus siitä, mitä Stellan päässä tapahtuu. Ajatukset. Pakkomielle, mielen järkkyminen, lapsen menettäminen ja vainoharha ei ole helpointa kuvailtavaa, mutta Stellan ”pään sisälle” minun oli helppo asettua, puhtaasti siksi, että sen kuvaus oli niin tarkkaa ja todenmukaista. Päänsisäiset ajatukset aiheuttavat myös tunteita, ja niiden ailahtelua. Myös tunnekuvaus on todella taidokasta ja ainakin itse nautin kohdissa, jossa psykoterapeutti-Stella analysoi itse omia tunteita ja ajatuksiaan, vaikka mielenterveys järkkyykin.

”Olen epävakaa, aggressiivinen nainen, joka on menettänyt otteensa todellisuudesta. Joka työntää kaikki läheisensä pois. Joka kieltäytyy kuuntelemasta läheisiään, vaikka he haluavat vain hänen parastaan. Joka kieltäytyy näkemästä totuuden. Olen sairas. Ja Alice on osa sairautta. Tarvitsen hoitoa.” (Stella)

Psykologinen kuvaus on niin vakuuttavaa, että on hämmentävää muistuttaa itselleen, että kyseessä on tosiaankin Norebäckin ensimmäinen kirja. Sano että olet minun on kuin pyörre, joka imee lukijan mukaansa. Minun kohdallani se alkoi hitaasti ja huomaamatta – välillä jopa niin, että luulin pyörteen kadonneen kokonaan, kunnes huomasin, etten pääse enää irti. Oli vain pakko heittäytyä tarinan kyytiin ja katsoa minne se johtaa!

Voi, kuinka nyt toivonkaan, että olisi päässyt keskittymään kirjaan täysillä heti alusta saakka. Olisiko kirjan alku sittenkin ollut yhtä nautittavaa, kuin loppuosakin? Kommentoikaa vapaasti, oliko teillä päinvastaisia vai samanlaisia tuntemuksia – johtuiko poukkoileminen vain omasta keskittymisen puutteestani?

Tästä kirjasta on kirjoittanut myös esimerkiksi Susa omassa blogissaan.

********************
Sano että olet minun luettu kustantajan lukukappaleena

Lina Bengtsdotter: Annabelle - Tuore debyyttihelmi Ruotsista

Lina Bengtsdotter: Annabelle
Otava, 2018
366 sivua

Vuoden 2017 Visbyn dekkarifestivaaleilla vuoden esikoisdekkarina palkittu Lina Bengtsdotterin Annabelle on kehunsa ansainnut. Annabelle ammentaa kyllä runsaasti ominaisuuksia suositusta, mutta ajoittain jo vähän liiankin tutuksi käyneestä ruotsalaisdekkarien tyylistä, mutta onnistuu silti olemaan raikas tuulahdus tässä joukossa!

17-vuotias Annabelle katoaa bileiden jälkimainingeissa pienessä Gullspångin kunnassa jäljettömiin. Koko pieni paikkakunta on järkyttynyt, Annabellen perheestä puhumattakaan.

Tukholmalaistunut, mutta kyseistä Gullspångista kotoisin oleva, rikostutkija Charlie Lager lähetetään selvittämään tapausta. Lapsuudesta tutut maisemat ja seudut tuovat Charlielle mukanaan myös omat henkilökohtaiset traumaattiset muistot.

Annabelle on yksi niistä helmistä, jollaisia etsiessäni olen valmis kahlaamaan läpi muutaman heikommankin kirjan! Sellainen, joka tempaisee mukaansa alusta saakka, jossa jännitys kantaa loppuun saakka ja onnistuu vieläpä yllättämään. Debytantin vahvana avauksena ja alusta loppuun saakka otteessaan pitävänä kertojana Bengtsdotter toi mieleeni Kati Hiekkapellon ja hänen esikoisteoksensa, Kolibrin. Tarinassa ei juuri yhtäläisyyksiä ole, mutta sama, innostunut tunne minulla oli, kun kirja loppui.

Monet ruotsalaisdekkarit ammentavat dekkarijuonensa lisäksi jonkinlaisesta yhteiskunnallisesta sanomasta. Annabellen yhteiskunnallisuus liittyy pieniin paikkakuntiin, joissa vaihtoehdot ovat vähissä, joissa suurin unelma saattaa olla poispääsy paikkakunnalta. Henkilöhahmot ovat  pääsääntöisesti mielenkiintoisia ja uskottavia. Uhrina nuori, kaunis tyttö ja päähenkilönä alkoholiin taipuvainen ja menneisyyden haamujen kanssa painiva poliisi vähintäänkin lähenevät vaarallisesti kliseisyyden rajoja skandinaavisten dekkarien joukossa, mutta tällä kertaa se ei minua kirjaa lukiessani haitannut, vaan tulivat jälkihuomiona myöhemmin.

Kirjassa ympäristön kuvaus on sopivalla tavalla tarkkaa. Minun oli helppoa kuvitella päässäni ”oma Gullspång”, mutta jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä sen oikean kanssa. Mielikuvitus on lukemisenkin suola ja Annabellessä mielikuvitus pääsee sopivalla tavalla valloilleen, sitä ei ole pilattu ylitarkalla kuvailulla.

”Gullspångin keskuskoulu oli iso oranssinvärinen tiilirakennus, johon
kuului erikoisia lisärakennuksia ja siipiä. Reunimmaisena parkkipaikan
vieressä oli lukio. Charlie ei ollut koskaan käynyt sitä.”

Mielestäni Annabelle on kaikin tavoin erinomaisen hyvin kirjoitettu ja rakennettu kirja, jota on helppo suositella kaikille jännäreiden ja dekkareiden ystäville. Suomennos ilmestyi Tammikuussa 2018, joten en vielä uskalla huudella sen vielä ”vuoden kovin tulokas”, mutta riman se asettaa korkealle, niin muille tulokkaille kuin kokeneemmillekin kirjoittajille (ja ehkä varsinkin heille). Vahva suositus, tätä kirjaa et halua laskea käsistäsi!

********************

(Annabelle luettu kustantajalta saatuna lukukappaleena)