Charles Dickens: Kävelyretkiä Lontoon kaduilla
Basam Books, 2019
113 sivua
Olin juuri varannut lomamatkan Lontooseen, ja kuinka ollakaan tällainen kirja oli laitettu kirjastossa esille ja mukaanhan se piti napata. Kävelyretkiä Lontoon kaduilla sisältää kahdeksan novellia, joista yksi on julkaistu alun perin Household words-lehdessä vuonna 1853, muut All the year round-lehdessä vuosina 1860 - 1869. Jussi Korhosen suomentamana nämä kahdeksan tarinaa on nyt koottu yksiin kansiin. Dickens oli ahkera kävelemään eikä tarinoissa kuvatun kaltaiset kävelyretket ja ihmisten tarkkaileminen ollut hänelle todellakaan vierasta.
Minulle jäi erityisesti mieleen kaksi kirjan tarinoista. Kirjan päättävässä Öykkäri-nimisessä tarinassa kritisoidaan poliisin kyvyttömyyttä laittaa kriminaalit ja öykkärit kuriin, sekä yhteiskuntaa yleisesti siitä, että öykkäreitä siedetään. En tiedä miksi, mutta tarinan avauslauseista mielikuvitukseni muokkasi Charles Dickensistä kuvan viktoriaanisena versiona meidän rakkaasta "Mielensäpahoittajastamme".
"Vastustan niin kiivaasti viime aikoina yleistynyttä tapaa lieventää
öykkäri "häiriköksi", että käytän otsikossani kaikesta huolimatta
oikeampaa ilmausta, ja olen vieläpä sitä mieltä, että öykkäreitä suvaitaan
keskuudessamme enemmän kuin jalomielisyys sallii. Otan vapauden
uskoa, että jos kävelen ketään häiritsemättä suurkaupungin kadulla laillisilla
asioillani ja joudun öykkärin häiritsemäksi ja ahdistelemaksi,
perustuslaillisista eduista, kunniasta, onnesta ja kaikista mahdollisista
mukavuuksista nauttivalla hallituksella on yksinkertainen velvollisuus
ryhtyä kaikkiin mahdollisiin toimiin asian pikaiseksi korjaamiseksi."
Öykkärissä on jotain hauskaa ja hilpeää ja samalla katkeran piikikästä. Se toimii kevyempänä lopetuksena tälle pienelle kirjalle. Tunnelmaltaan täysin ääripäänä toimi tarina nimeltä Pieni itäinen tähti. Se kertoi huonoissa oloissa työskentelevistä ja köyhyyden vaivaamista ihmisistä, esimerkiksi lyijymyrkytyksestä kärsivästä tytöstä, tai myrkytysvaaran ymmärtävästä naisesta, joka hakee siitä huolimatta töitä lyijytehtaasta ja mieluummin sairastuisi itse, kun antaisi lastensa nähdä nälkää. Tätä tarinaa luin valtaisan empatian vallassa, lähes kyyneleet silmissä. Hilpeydestä ei ole tietoakaan, niin rajusti ihmiskohtalot iskevät Dickensin kuvaamana vasten kasvoja. Ankeaa on ollut huonompiosaisten elämä 1800-luvulla.
"Nukkuvatko vanhin poikanne ja tyttärenne tuossa komerossa?"
"Kyllä", nainen vastasi
"Lasten kanssa"?
"Kyllä. Meidän on oltava lähekkäin lämmön takia. Peitteitä meillä ei ole paljon."
"Kyllä. Meidän on oltava lähekkäin lämmön takia. Peitteitä meillä ei ole paljon."
En ole yleensä novellien, enkä varsinkaan novellikokoelmien ystävä. Tällä kertaa kahdeksan lyhyttä, erillistä tarinaa, toimivat juuri tällä tavalla koostettuna kuin lukuina yhden kokonaisuuden muodostaen.
***********************
"Kävelyretkiä Lontoon kaduilla" luettu kirjastolainana
