Lukukoukun varjo-Finlandia, eli vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaat, osa 1/3

Finlandia-palkinto herättää huomiota Suomen kirjallisuuspiireissä vuodesta toiseen. Välillä valinnat puhuttavat, milloin mistäkin syystä. Ikävä varjopuoli kuitenkin useana vuonna on se, että voittaja vie kaiken huomion. Voittajalle palkinto suotakoon, mutta jo se, että on päässyt raadin valitsemaan ehdokkaiden joukkoon, on suuri kunnia.

Finlandia-palkinnot jaettiin tämän vuoden osalta jo Marraskuun lopulla ja palkinto meni Pajtim Statovcin teokselle Bolla (Otava, 2019). Bolla oli ehdokkaista ainoa, jonka olin lukenut siinä vaiheessa kun ehdokkaat julkaistiin. Julkaisen ajatuksiani Finlandia-ehdokkaista kolmessa osassa. Itse asiassa tätä ensimmäistä osaa kirjoittaessani, olen vieläkin siinä tilanteessa, että olen onnistunut lukemaan kuudesta ehdokkaasta vasta neljä. Muut ehdokkaat olivat Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä (Teos, 2019), Monika Fagerholmin Kuka tappoi Bambin? (Teos, 2019), JP Koskisen Tulisiipi (Like, 2019), Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo (Like, 2019) ja Johanna Venhon Ensimmäinen nainen (WSOY, 2019).

Tässä ensimmäisessä osassa käsittelyssä ovat palkinnon voittanut Bolla, sekä Tulisiipi, sillä ne olivat myös kaksi ensin lukemaani teosta tästä ehdokkaiden joukosta.


Bolla
Bolla on Statovcin aiemmin julkaistujen romaanien Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän tavoin ladattu täyteen symboliikkaa, joka vaatii lukijalta välillä paljon, mutta tarinankertojana Statovci on todella etevä. Symboliikka ja vaikeaselkoisuus eivät ole Bollassa kuitenkaan läsnä aivan yhtä voimakkaasti kuin esimerkiksi Kissani Jugoslaviassa.

Bollan tarina on monitahoinen, eikä sen kerroksia saa kovin hyvin avattua lyhyesti. Tarinan päähenkilöt Arsim ja Miloš ovat rakastavaiset. Mahdottomaksi heidän rakkautensa 1990-luvun Pristinassa tekee paitsi se, että Arsim on omalla tahollaan naimisissa, myös se, että he ovat molemmat miehiä ja toinen albaani, toinen serbi, vieläpä sodan syttymisen kynnyksellä. Arsim pakenee sotaa, mutta elämä tuntuu silti menevän vain ojasta allikkoon. Lopulta, sodan jälkeen hän päättää palata Pristinaan etsimään Milošia. 

Bollaa voi kuvailla samoin sanoin, kuin Statovcin aikaisempiakin teoksia: symbolinen, raastava, riipaiseva, jopa järkyttävä... jokin Bollassa oli kuitenkin vielä aiempiakin synkempää ja suoraan sanottuna, tällä kertaa olin jo aikalailla sietorajoillani kaiken rujouden suhteen. Statovci kyllä varmasti ansaitsee Finlandia-palkintonsa, mutta itse olisin suonut sen hänelle jommalla kummalla aiemmista teoksista. Bolla sai minut ahdistumaan liikaa. Tosin ahdistavuudestaan huolimatta teos on kovin puhutteleva, joten ymmärrän sen suosion.

Tulisiipi
Myös JP Koskisen Tulisiipi on melkoisen monipuolinen kirja. Tuotteliaisuudestaan huolimatta en ole vielä aiemmin lukenut yhtäkään Koskisen kirjaa, Ystäväni Rasputin on tosin hyllyn kätköissä jo pitkään vuoroaan odottanut. Tulisiipi onnistuu kohtuullisen tiiviissä muodossaan olemaan historiallinen romaani, joka tapahtuu osin Yhdysvalloissa, osin Neuvostoliitossa ja jossa on koko ajan vahva side myös Suomeen. Sanotaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Kirjan päähenkilönä on poika, jonka nimi Yhdysvalloissa on Charles, perheen kesken Kaarle tai Tulisiipi ja myöhemmin Neuvostoliitossa vielä Gennadikin. Kutsumanimet vaihtelee, mutta Kaarlen unelma pysyy aina samana - hän haluaa lentää!

Ensimmäisen kerran Kaarle yritti lentoon kankaisilla siivillään vajan katolta, valitettavasti matka tyssäsi varsin nopeasti maahan. Perheen keskuuteen jäi elämään lempinimi Tulisiipi. Tavattuaan Charles Lindberghin polte lentää vain kasvoi, varsinkin kun lentäjäsankari kertoi nähneensä Kaarlen silmistä että tästäkin vielä tulisi lentäjä. Ja lentäjä Kaarlesta vielä tuleekin, mutta ensin perheen oli muutettava rakentamaan työläisten paratiisia Neuvosto-Karjalaan.

Tulisiiven kerronta on sujuvaa ja tiivistä. 351 sivuun on saatu mahdutettua ajallisesti vuosikymmeniä, sekä tapahtumallisesti Kaarlen ja hänen perheensä monet vaiheet. Missään vaiheessa kirjassa ei tuntunut viivyttelyä, loppua kohden alkoi jopa vaivaamaan pienoinen kiireen tuntu. Minulle Tulisiipi oli kaikkiaan nautinnollinen lukukokemus. Nyt kun kerran vertaillaan palkinnon voittaneeseen Bollaan, niin olisiko Tulisiipi sitten ollut jopa liian mukavaa luettavaa palkintoa ajatellen? Ainakin Bollan jälkeen se tuntui positiivisella tavalla kevyeltä. Onko taiteen sitten aina oltava ahdistavaa, raflaavaa tai ravistelevaa ansaitakseen palkintoja? Minun mielestäni ei, ja juuri sen vuoksi ei todellakaan olisi ollut minkäänlainen vääryys, mikäli Finlandia-palkinto olisi mennyt Koskiselle.

Kävelyretkiä Lontoon kaduilla -

Charles Dickens: Kävelyretkiä Lontoon kaduilla
Basam Books, 2019
113 sivua



Olin juuri varannut lomamatkan Lontooseen, ja kuinka ollakaan tällainen kirja oli laitettu kirjastossa esille ja mukaanhan se piti napata. Kävelyretkiä Lontoon kaduilla sisältää kahdeksan novellia, joista yksi on julkaistu alun perin Household words-lehdessä vuonna 1853, muut All the year round-lehdessä vuosina 1860 - 1869. Jussi Korhosen suomentamana nämä kahdeksan tarinaa on nyt koottu yksiin kansiin. Dickens oli ahkera kävelemään eikä tarinoissa kuvatun kaltaiset kävelyretket ja ihmisten tarkkaileminen ollut hänelle todellakaan vierasta.

Minulle jäi erityisesti mieleen kaksi kirjan tarinoista. Kirjan päättävässä Öykkäri-nimisessä tarinassa kritisoidaan poliisin kyvyttömyyttä laittaa kriminaalit ja öykkärit kuriin, sekä yhteiskuntaa yleisesti siitä, että öykkäreitä siedetään. En tiedä miksi, mutta tarinan avauslauseista mielikuvitukseni muokkasi Charles Dickensistä kuvan viktoriaanisena versiona meidän rakkaasta "Mielensäpahoittajastamme".

"Vastustan niin kiivaasti viime aikoina yleistynyttä tapaa lieventää

öykkäri "häiriköksi", että käytän otsikossani kaikesta huolimatta

oikeampaa ilmausta, ja olen vieläpä sitä mieltä, että öykkäreitä suvaitaan

keskuudessamme enemmän kuin jalomielisyys sallii. Otan vapauden

uskoa, että jos kävelen ketään häiritsemättä suurkaupungin kadulla laillisilla

asioillani ja joudun öykkärin häiritsemäksi ja ahdistelemaksi,

perustuslaillisista eduista, kunniasta, onnesta ja kaikista mahdollisista

mukavuuksista nauttivalla hallituksella on yksinkertainen velvollisuus

ryhtyä kaikkiin mahdollisiin toimiin asian pikaiseksi korjaamiseksi."

Öykkärissä on jotain hauskaa ja hilpeää ja samalla katkeran piikikästä. Se toimii kevyempänä lopetuksena tälle pienelle kirjalle. Tunnelmaltaan täysin ääripäänä toimi tarina nimeltä Pieni itäinen tähti. Se kertoi huonoissa oloissa työskentelevistä ja köyhyyden vaivaamista ihmisistä, esimerkiksi lyijymyrkytyksestä kärsivästä tytöstä, tai myrkytysvaaran ymmärtävästä naisesta, joka hakee siitä huolimatta töitä lyijytehtaasta ja mieluummin sairastuisi itse, kun antaisi lastensa nähdä nälkää. Tätä tarinaa luin valtaisan empatian vallassa, lähes kyyneleet silmissä. Hilpeydestä ei ole tietoakaan, niin rajusti ihmiskohtalot iskevät Dickensin kuvaamana vasten kasvoja. Ankeaa on ollut huonompiosaisten elämä 1800-luvulla.

"Nukkuvatko vanhin poikanne ja tyttärenne tuossa komerossa?"

"Kyllä", nainen vastasi

"Lasten kanssa"?
"Kyllä. Meidän on oltava lähekkäin lämmön takia. Peitteitä meillä ei ole paljon."

En ole yleensä novellien, enkä varsinkaan novellikokoelmien ystävä. Tällä kertaa kahdeksan lyhyttä, erillistä tarinaa, toimivat juuri tällä tavalla koostettuna kuin lukuina yhden kokonaisuuden muodostaen. 

***********************

"Kävelyretkiä Lontoon kaduilla" luettu kirjastolainana

Ilmiö nimeltä Real Madrid - saksalainen näkökulma

Kai Psotta - Ilmiö nimeltä Real Madrid
Minerva, 2019
356 sivua



Real Madrid, Los Blancos, Los Merengues, Los Galácticos...Jalkapallomaailman jättiläisellä on monta nimeä. Euroopan menestynein jalkapalloseura ei jätä ketään kylmäksi. Sitä rakastetaan intohimoisesti joka puolella maailmaa. Yhtä intohimoisesti sitä myös vihataan. Real Madridin ja FC Barcelonan välisiä otteluita, kutsutaan nimellä El Clásico, joka kerää kymmeniä, ellei satoja miljoonia ihmisiä television ääreen, vähintään kaksi kertaa vuodessa.

Saksalaistoimittaja Kai Psotta on kirjoittanut historiikin, ei pelkästään jalkapalloseurasta, vaan ilmiöstä nimeltä Real Madrid. 33 espanjan mestaruutta ja 10 Euroopan Mestareiden liigan voittoa kertovat omaa lahjomatonta tarinaansa seurajättiläisen menestyksestä. Harvalla pelaajalla on kanttia kieltäytyä, kun Real Madrid tarjoaa sopimusta.

Minä tartuin kirjaan jonkin asteisena Real Madridin fanina täällä pohjolan perukoilla. Nuorena jalkapalloilijana seurasin todella innokkaasti jalkapalloa eri maissa ja niinpä suosikkijoukkueita on ollut useissakin eri Euroopan maassa. Espanjassa se on minulle ollut Real Madrid niin pitkään kuin muistan, eli se juontaa juurensa kohdallani todennäköisesti 1980-luvun loppupuolelle ja Emilio Butragueñon huimiin suorituksiin. Oma yli 30-vuotinen historia Real Madridin parissa on kuitenkin vielä verrattain lyhyt seuran koko 117 vuoden historian rinnalla. Psotta käy läpi historiaa aivan alusta saakka, päätyen alkuperäisessä teoksessa vuoteen 2017 saakka, suomennos on tehty versiosta, jossa päästään jo kauden 2018-2019 alkuun saakka, aikaan jälkeen Cristiano Ronaldon.

Tämän alustuksen jälkeen kirjasta jää minulle osin pettynyt, jopa ärsyyntynyt olo, sillä se lopulta jätti minut vähän kylmäksi, vaikka Real Madridin ei pitäisi sitä tehdä. Miksi? Siksi, että Psotta kirjoittaa kirjan tarkoituksella tai tahattomasti todella vahvasti nimenomaan saksalaisesta näkökulmasta. Tuntuu että lähes puolet kirjasta on puhetta Real Madridin saksalaisista pelaajista tai otteluista ja pelaajasiirroista Real Madridin ja jonkin saksalaisseuran välillä. Ehkä kirja oli tarkoituskin julkaista alun perin vain ja ainoastaan Saksassa. Seurahistorian 117 vuoden aikana Los Blancosin riveissä on pelannut kuitenkin vain 9 saksalaista pelaajaa, joten liioitellun vahvasti se saksalaisuus paistaa tässä kirjassa läpi. Osa selittyy varmaan sillä, että Psotta on aiemmin kirjoittanut ex-Real Madrid-pelaaja Mesut Özilin elämäkerran Die Magie des Spiels, josta hän lainaa runsaasti myös tähän kirjaan. Kaikesta huolimatta saksalaiskeskeisyys espanjalaisseuran historiikissa häiritsi minua todella paljon. En haluaisi lukea myöskään esimerkiksi Liverpoolin historiikkia, jos valtaosa kirjasta peilautuisi lähinnä Sami Hyypiään ja Jari Litmaseen.

Niin isosta seurasta ja ilmiöstä on kyse, että mielestäni Real Madrid olisi ansainnut parempaa ja toisenlaista fokusta. Toisaalta on muistettava, ettei tämä olekaan mikään virallinen, Real Madridin hyväksymä historiikki.

************************
Ilmiö nimeltä Real Madrid luettu kirjastolainana

Minä olen Anna Puu - välitilinpäätös tähden elämästä

Mari Koppinen: Minä olen Anna Puu
WSOY, 2019
256 sivua, äänikirjana 4h 21min


 Idols-laulukilpailun kautta tutuksi tulleesta Anna Puusta on tehty varsin mielenkiintoinen "välielämäkerta", tai kahvipöytäkirja, kuten Anna itse sitä esipuheessa kutsuu.
Kirja on helposti selailtava, visuaalisesti näyttävä, kuvien ja laululyriikoiden värittämä teos. Siinä missä fyysinen kirja (tai e-kirja) sisältää laululyriikoita, äänikirjan kuuntelijat saavat nauttia laulupätkistä ja tietysti Annan itsensä lukeman elämäntarinan. Äänikirjaa kuunnellessa taas menettää tuon kahvipöytäselailun ja kuvien katselun tunnelmoinnin. Jo toistamiseen tälle syksylle, olen siis nautiskellut jostain kirjasta tuplana - eli sekä kuunnellut, että lukenut saman kirjan. Vain näin saa teoksesta kaiken hyvän irti.

Annan Puun räiskyvä persoona jäi monien mieleen vuoden 2008 Idolsissa, jossa hän sijoittui toiseksi. Kuinka moni muuten rehellisesti muistaa kuka kilpailun voitti? Muistin kyllä itse, että Anna sijoittui toiseksi, mutta en olisi muistanut kuka kilpailun silloin voitti*.

"Toinen sija oli huojennus.

Sain fanikirjeitä, joissa kerrottiin, että minun olisi pitänyt voittaa.

Mietin vain, että voi rakkaat, kun ei sillä ole merkitystä.

Tässä tapauksessa toinen sija oli paljon parempi."

Vuonna 2009 ilmestyi Anna Puun tuplaplatinaa myynyt esikoisalbumi Anna Puu ja nyt siis 10-vuoden ikään kerennyttä taiteilijauraa tällä kirjalla onkin tarkoitus juhlistaa. Omasta mielestäni on täysin uskomatonta, että esikoislevy syntyi oikeastaan tyhjästä vain 23 studiopäivässä. Kaksi levyn lauluista oli ennakkoon sävelletty, sanoitukset ja muut laulut syntyivät sessioiden aikana. Levyltä löytyy niin paljon, niin hienoja kappaleita (Linnuton puu, Mestaripiirros, C´est la vie, Melankolian riemut, Kaunis päivä, jne.), että sen luulisi olevan pitkän, täydelliseksi tekevän prosessin tulos. Mutta ilmeisesti kyseessä oli lopulta melkoinen luova flow. Kaiken kaikkiaan Anna on julkaissut viisi studioalbumia, toistaiseksi viimeisin, Nälkäinen Sydän, julkaistiin vuonna 2018.

Minä olen Anna Puu on tarina suomalaisen pikkukaupungin tytöstä, joka löytää tietyllä tavalla oman itsensä Santiago de Chilen miljoonakaupungissa ja josta muovautuu tähti Suomen musiikkitaivaalle. Kirjan on rehellinen ja avoin, riehakkaan iloinen, silti lämminhenkinen ja lempeä, juuri sellainen kun kuvittelen Annan itsensäkin olevan. Se paljastaa, että Annan muutos keijukaishippitytöstä, äitiyden kautta kimallemekkoiseen disco-diivaan ei ehkä sittenkään ole muutosta lainkaan - kaikki nämä puolet ovat jollain tapaa aina Annassa asuneet. Niiden ilmeneminen vain odottaa omaa aikaansa. Anna Puu ihastuttaa, ja oletettavasti vihastuttaakin, mutta erityisesti Anna Puu on niitä artisteja, joiden musiikki koskettaa monella tasolla suuria joukkoja suomalaisia. Kirja sisältää tarinoita muun muassa siitä, miten samakin laulu on koskettanut ihmisiä niin monella eri tavalla. Kukin kuulijahan tulkitsee ja kokee laulun erilailla.

"Herään, ehkä vielä toivunkin

ja toivon joskus vielä uskonkin

se saapuu, lohtu jonka aavistin"

Totta kai kirja tarjoaa myös kurkistelunhaluisille katsauksen Annan rakkauselämään, perhesuhteisiin ja niin edelleen, joita iltapäivälehdetkin ovat jo nostaneet otsikoikseen. Minua kiinnosti lähinnä niiden yhtymäkohdat ja vaikutukset Annan musiikkiin, joskin aika usein tuo vaikutus näyttää löytyvän. Tarinat laulujen takana ovat kiinnostavia, erityisesti ne, joissa alitajunta näyttää työstäneen asiaa ennen kuin itse on asiaa hyväksynyt.

Myynti- ja streamauslukemat kertovat sen tosiasian, että Anna Puu on erittäin suosittu artisti Suomessa. Persoona on räiskyvä ja vaikka itse koen hänet erittäin kiehtovana hahmona, olen varma että räiskyväisyys ärsyttää osaa ihmisistä. Lauluissa kuitenkin on jotain niin universaalia tunnetta, että ne tuntee ja niistä voi pitää, oli henkilöstä mitä mieltä tahansa. Ja niin on hyvä.

"Ethän korjaa minusta mitään

ethän yritä mua pelastaa

ethän hio minusta mitään pois

ei siinä onnistuneet toisetkaan

eikä minua tarvitse kantaa

eikä pitää kädestä."

Olen kuunnellut paljon Annan musiikkia, olen jopa törmännyt häneen kerran IKEAssa, mutta tajusin, etten ole vielä koskaan nähnyt häntä livenä esiintymässä. Tämän lupaan korjata jos/kun vain saan siihen tilaisuuden. Marraskuun areena-keikkakin näyttää olevan jotakuinkin loppuun myyty, eikä muista tulevista konserteista ole vielä tietoa. Siihen asti jatkan levyjen kuuntelua ja kirjan selailua.

*****************************
Kuunneltu äänikirjana, sekä luettu kirjana Lokakuussa 2019


* = Vuoden 2008 voittaja oli muuten Koop Arponen, joka levytti yhden hyvin myyneen levyn, ja toisen vähän huonommin myyneen ja katosi Suomen musiikkitaivaan parrasvaloista. Kolmanneksi ylsi Pete Parkkonen.

Teflon Bible - Malminkartanosta maailmanmestaruusjuhliin

Hippo Taatila: Teflon Bible
Johnny Kniga, 2019
464 sivua, äänikirjana 12h 19min

Kaikki tuntee jääkiekko-kisabiisi Kendo Anthemin, Meiju Suvaksen hittiä sämpläävän Seksikkäimmän jäbän ja ainakin, sen biisin jossa lauletaan "pääämppääää, päämmppärämppämpämpää". Siltä se ainakin tuntui kesän festareilla Teflon Brothersin villitessä ihmismassat juhlimaan, tanssimaan ja laulamaan laulujen sanoja mukana. 

Teflon Bible, Raamatun tavoin Vanhaan ja Uuteen Testamenttiin jaettuna teoksena, kertoo miten Malminkartanon nulikoista kasvoi koko kansaa liikuttava viihdebändi ja maailmanmestaruus kansanjuhlien tärkeimpiä esiintyjiä? Onko kyseessä edes bändi, vai onko "Teflarit" poikkitaiteellinen performanssi? Taidetta vai aitopäiden halveksimaa "kaupallista p***aa?" Miten miljonääri-pokeritähti Ilari Sahamiehestä tuli Teflon Brothersin jäsen, ainakin hetkellisesti?

464 sivuun mahtuu, paitsi vastauksia yllämainittuihin kysymyksiin, myös monta monituista tarinaa Malminkartanosta, Teflon Brothersin jäsenten ja suomalaisen räp-musiikin historiasta. Teflon Brothersin muodostaa kolme varsin erilaista räppäriä - Pyhimys, Heikki Kuula ja Voli. Siinä missä Heikki Kuula nauttii, Teflon Brothersin kaupallisesta menestyksestä huolimatta, myös underground-piirien arvostus ja ryhtyy vaaliehdokkaaksi, Voli viihtyy taka-alalla, eikä pistä pahitteeksi sitä, ettei kukaan pysäytä kadulla ja sitten maanisen tuottelias Pyhimys taas tekee biisin toisensa jälkeen eri yhtyeissä tai jossain monista sooloprojekteistaan, työskentelee levy-yhtiön pukuherrana, osallistuu Vain Elämää-ohjelmaan ja tekee yhteensä yli 100 keikkaa vuodessa. Tulee väkisinkin mieleen Pyhimyksen hittikappaleen sanat: 

"Mä en tienny miten pysähtyy, nauttii hetkestä.
Mieli teki omat esteensä.
Juoksen karkuun tai juoksen perässä.
Aistit tylsinä mut hampaat veressä.
Vaikka yritin, ei aika pysähtynyt viisareissa roikkumalla.
Nyt on valkeat seinät ja kukat ikkunalla.
Voisinpa juoksennella auringon alla."

Teflon Bible alkaa kaunokirjamaisella kuvauksella Malminkartanon historiasta. Lauseet vilisevät kuvailevaa, lyyristä ja ylitseampuvaakin kielen ilotulitusta, kunnes...

"Aika kuluu, vuodet vierivät ja sisimmässä leiskuu kipinä. Keskellä
harmaata ja mustaa välkehtii sukupolvista nuorimman silmän
verkkokalvolle loiste, joka ei suostu himmenemään...

Siis...kuka tällaista kirjoittaa?"

Tähän kohtaan tiivistyy Teflon Brothersin olemus - monikerroksinen taiteellisuus ja hurtti huumori vuorottelevat sujuvasti ja saa kuulijan/lukijan/kokijan hämmennyksiin, jopa niin että koskaan ei voi olla varma onko kyseessä taiteeksi naamioitu vitsi, vai vitsiksi naamioitua taidetta. Valitettavasti tämä pieni "siis....kuka tällaista kirjoittaa?" lausahdus on ilmeisesti mukana vain äänikirja-versiossa. Joka tapauksessa Teflareiden matkassa hyvän maun rajoja koetellaan ja venytellään ja kansa rakastaa. Ja juuri tätä Hippo Taatila pyrkii ansiokkaasti lukijalle avaamaan. Tämä kirjan avausluku on äänikirjassa Mikko "Pyhimys" Kuoppalan lukema ja "kuka tällaista kirjoittaa?"-ihmettelyn päätteeksi lukija vaihtuu Pyhimyksestä Aarne Lindeniksi.

Teflon Bible ilahdutti minua erityisesti siitä syystä, että se ei keskittynyt vain Teflon Brothersiin, vaikka kirjan verran tarinaa siinäkin olisi ollut, vaan peilaa Teflareiden historian tapahtumia koko musiikkipiirien toimintaympäristön tapahtumiin. Esimerkiksi Teflon Brothersin ja JVG:n polkujen kohtaaminen useampaan otteeseen, niin ikävissä kuin mukavissakin merkeissä, oli mielenkiintoista luettavaa. Teflareiden ja JVG:n yhteisprojekti peruuntui, mutta siitä seurasi lopulta molemmille omat hittibiisinsä.

On täysin mahdollista, että Teflon Bible ei tarjoa paljoa ihmiselle, jota aihepiiri ei pienimmässäkään määrin kiinnosta. Sen sijaan jos Teflon Brothers tai edes suomalainen räp-musiikki kiinnostaa, niin Teflon Brothers muodostuu äärimmäisen mukaansatempaavaksi teokseksi, jopa siinä määrin, että omalla kohdallani äänikirjan kuuntelun jälkeen Teflon Bible piti lukea vielä itse uudelleen kirjana.