Pekka Seppänen: Nyman - Mitä jos Kekkonen vain lavastikin kuolemansa?

Pekka Seppänen: Nyman

Otava, 2018

477 sivua

Kaikkihan sen ”tietää”, että Elvis ei oikeasti kuollut vuonna 1977, mutta hieman tuoreempaa ”tietoa” on se, että presidentti Kekkonen ei oikeasti kuollutkaan vuonna 1986, vaan lavasti oman kuolemansa ja elää tänäkin päivänä New Yorkin Bronxissa valenimellä Nyman. Nyman on Kekkonen, olematta kuitenkaan Kekkonen.

Pekka Seppäselle tämä selvisi jo Kekkosen hautajaisissa vuonna 1986 ja Kekkosen, tai siis Nymanin, toiveesta Pekka Seppänen tuo sen nyt julki myös meille muille. Nyman on humoristinen kurkistus Suomen lähihistoriaan niin Seppäsen itsensä, kuin myös Nymanin silmin. Molempien muistelmat nivoutuvat yhteen heidän ystävyytensä ja yhteisten tapaamisten kautta.

Oma mielipiteeni kirjasta on kahtia jakautunut. Idea on kaikessa älyttömyydessään loistava! Toisella tavalla rakennettuna tästä olisi tehnyt vaikka Nyman-trilogian, jossa olisi voinut käydä historian vuosikymmeniä entistä tarkemmin ja yliampuvammin läpi. Nyman sisältää ajoittain ilahduttavaa kielellistä ilotulitusta, lyyriseksi intoutuvaa kuvailua ja erinomaista huumoria. Toisaalta jo ennakkoon pelkäsin, miten huumorikirja jaksaa kantaa lähes 500 sivun verran, eikä se minun kohdallani sitä koko ajan tehnytkään. Toivon toki, että muiden lukijoiden kohdalla on toisin.

”Venäläis-turkkilaiset saunat ovat kohteliaasti sanottuna askeettiset, mutta se ei näytä haittaavan Nymania, joka esittelee saunatiloja kuin omiaan. Hänen suosikkinsa on kuumin, venäläinen sauna, joka on omaan järvisuomalaiseen makuuni liian kuiva ja kireä. Puu ei kuiskaile eikä löyly suutele kehoa, vaan päinvastoin hakeutuu haavapaikkoihin ja täräyttää varoittamatta hartioihin ja päälakeen. Tämä on kovien ja kivisten miesten ja naisten sauna.”

Nymanin hirtehinen tyyli löytää varmasti tiensä monien suomalaisten lukijoiden sydämiin. En osaa tarkalleen sanoa miksi, mutta tätä lukiessa minun mieleeni tuli monta kertaa Nätti-Jussi. Jotain samanlaista veitikkamaisuutta ja tarinaniskijämäisyyttä oli myös Nymanin hahmossa. Lasse Lehtisen Nätti-Jussi-kirjassa tosin tyydyttiin 250 sivuun ja siinä mitassa kirjan huumori kesti alusta loppuun saakka loistavasti.

Toivottavasti kukaan ei ymmärrä minua väärin.  Nyman ei missään nimessä ole huono kirja! Viihdyin sen parissa, vaikka sitä olisi mielestäni pitänytkin tiivistää ja typistää, melko reilustikin. Oli suhtautumisesi Kekkoseen ihaileva tai vihastunut, tai vaikka välinpitämätön, on kirjassa jotain kaikille hyvän huumorin lukijoille.

”-Ihminen uskoo vain siihen, mihin pystyy uskomaan. Tosiasioilla ei voi vaikuttaa ihmisiin, sillä jokainen tulkitsee tosiasiat niin kuin haluaa. Tosiasiat eivät kumoa uskomuksia, vaan vahvistavat niitä.

- Eli?

-Kansanjoukkoihin ei kannata vedota puhumalla totuutta. Kansanjoukoille pitää kertoa, mitä ne haluavat kuulla.”

Suosittelen Nymania lämpimästi huumorin ja Kekkosen ystäville…ja vihamiehille. Onhan se nyt ihme, jos tämä ei saa paatuneempaakin lukijaa nauramaan useaan otteeseen. Täydellinen teos se ei ole, mutta mikäpä kirja siihen olisi vielä yltänyt. Kannattaa jättää suosiolla napostelu vähemmälle tämän kirjan lukemisen aikana, muuten vaarana on vetää elintarvikkeita henkeen naurupyrähdysten aikana.

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun - Psykologisen jännityksen taidonnäyte

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minut
Like, 2018
408 sivua

Elisabeth Norebäckin esikoisromaanin, Sano että olet minun, päähenkilö on Stella. Stella on psykoterapeutti, joka elää melko tasaista ja rauhaisaa perhe-elämää miehensä Henrikin ja heidän Milo-poikansa kanssa. Aikaisemmassa elämässään Stellalla oli myös Alice-tytär, joka katosi 1-vuotiaana yli 20 vuotta sitten. 

Eräänä päivänä Stellan vastaanotolle saapuu Isabelle ja Stella on välittömästi vakuuttunut siitä, että Isabelle on hänen kadonnut tyttärensä. Isabelle muodostuu Stellalle pakkomielteeksi, joka koettelee Stellan ammattimaisuutta, perheonnea ja mielenterveyttä.

”Olen haaveillut tästä päivästä. Kuvitellut, millaista se olisi. Miltä se tuntuisi, mitä sanoisin. Ei sen kuulunut mennä näin. Ja se sattuu enemmän kuin olisin pystynyt kuvittelemaan.” (Stella)

Minun oli oikeastaan aika vaikea alkaa kirjoittaa mitään tästä kirjasta – niin ristiriitaisissa tunnelmissa olin tämän kirjan suhteen, ja huomasin, ettei se välttämättä johtunut kirjasta. Minulle jäi tunne, että kirjan kiinnostavan ja mukaansatempaavan alun jälkeen ensimmäinen puolikas oli, jos ei varsinaisesti tylsä, niin ainakin vähän turhan paljon edestakaisin poukkoileva. Kuten sanottua, tämä tunne ei välttämättä johdu oikeasti kirjasta. Alkuun pääsin keskittymään kirjaan tosi huonosti – luin pienissä pätkissä ja aina tuntui olevan jotain hälinää ympärillä. En siis vieläkään tiedä, johtuiko tämä lukutilanteestani vai kirjasta, mutta koin sen hiukan junnaavana puoliväliin saakka. Loppuosa menikin sitten lähes yhdeltä istumalta.

Kirjan ehdoton vahvuus on sen kuvaus siitä, mitä Stellan päässä tapahtuu. Ajatukset. Pakkomielle, mielen järkkyminen, lapsen menettäminen ja vainoharha ei ole helpointa kuvailtavaa, mutta Stellan ”pään sisälle” minun oli helppo asettua, puhtaasti siksi, että sen kuvaus oli niin tarkkaa ja todenmukaista. Päänsisäiset ajatukset aiheuttavat myös tunteita, ja niiden ailahtelua. Myös tunnekuvaus on todella taidokasta ja ainakin itse nautin kohdissa, jossa psykoterapeutti-Stella analysoi itse omia tunteita ja ajatuksiaan, vaikka mielenterveys järkkyykin.

”Olen epävakaa, aggressiivinen nainen, joka on menettänyt otteensa todellisuudesta. Joka työntää kaikki läheisensä pois. Joka kieltäytyy kuuntelemasta läheisiään, vaikka he haluavat vain hänen parastaan. Joka kieltäytyy näkemästä totuuden. Olen sairas. Ja Alice on osa sairautta. Tarvitsen hoitoa.” (Stella)

Psykologinen kuvaus on niin vakuuttavaa, että on hämmentävää muistuttaa itselleen, että kyseessä on tosiaankin Norebäckin ensimmäinen kirja. Sano että olet minun on kuin pyörre, joka imee lukijan mukaansa. Minun kohdallani se alkoi hitaasti ja huomaamatta – välillä jopa niin, että luulin pyörteen kadonneen kokonaan, kunnes huomasin, etten pääse enää irti. Oli vain pakko heittäytyä tarinan kyytiin ja katsoa minne se johtaa!

Voi, kuinka nyt toivonkaan, että olisi päässyt keskittymään kirjaan täysillä heti alusta saakka. Olisiko kirjan alku sittenkin ollut yhtä nautittavaa, kuin loppuosakin? Kommentoikaa vapaasti, oliko teillä päinvastaisia vai samanlaisia tuntemuksia – johtuiko poukkoileminen vain omasta keskittymisen puutteestani?

Tästä kirjasta on kirjoittanut myös esimerkiksi Susa omassa blogissaan.

********************
Sano että olet minun luettu kustantajan lukukappaleena