Rajamaa - ihmiselämän synkkyyttä Lapin luksusmökissä

Terhi Kokkonen: Rajamaa
Otava, 2020
191 sivua

Risto ja Karo joutuvat auto-onnettomuuteen lomamatkansa päätteeksi ja joutuvat jäämään Lapin syrjäseudulle, lähitienoon ainoaan majapaikkaan, toviksi toipumaan. Karo haluaa paikasta nopeasti pois, kun taas Risto kieltäytyy lähtemästä.


Heti alkuun on sanottava, että minun on todella vaikea olla objektiivinen Rajamaan suhteen (ei niin, että se koskaan olisi blogissani ollut tarkoituskaan). Vaikka teos onkin Terhi Kokkosen esikoisromaani, on minulla ollut suuria ennakko-odotuksia, niin kirjalta, kuin kirjailijaltakin. Ultra Brasta ja Scandinavian Music Groupista laulajana (ja SMG:n kohdalla myös sanoittajana) tunnettu Kokkonen on ollut itselleni jonkin asteisen fanituksen kohde ja Ultra Bran aikana ehkä jopa "julkkisihastuskin", niin odotukset on eri tasolla, kuin kenen tahansa tuntemattoman esikoiskirjailijan kohdalla. Sitten kun vielä takakannessa verrataan teosta mm. Twin Peaksiin, niin odotukset kipusivat omalla kohdallani taivaisiin. Rajamaan olisi yksinkertaisesti pakko olla timanttia.

"Käsi ei liiku, eivätkä jalat. Kieli liikkuu, Kun sen työntää ulos, 

se koskettaa jotain tahmeaa, jotain mikä ei maistu miltään, 

mutta jonka täytyy olla verta, maailma vain on muuttunut 

paitsi värittömäksi, myös mauttomaksi, kaikki on taas epätodellista. 

Karo itsekin on vieras. Tuntuu kuin hän ei oikeasti olisi siinä vaan jossain muualla,

 jossain missä väreillä on sävynsä, missä kaikki ei noudata valmista käsikirjoitusta, 

missä asioita tapahtuu sattumalta ja kevyesti, ei niin kuin nyt, vääjäämättä."

Toivoisin niin kovasti, että olisin saanut lukea tämänkin, niin kuin monet muut esikoisteokset, vailla odotusten taakkaa. Että olisin voinut muodostaa tuntemukseni ja kokemukseni vain ja ainoastaan lukemisesta välittyvällä tunnelmalla. Valitettavaa on, että ennakko-odotukseni kahlitsivat lukukokemusta niin voimakkaasti. Minulle se ei ollut sitä timanttia, jonka luulin saavani käsiini. En löytänyt sitä twinpeaksmäisyyttä, en tarinasta, enkä oikein tunnelmastakaan ja kuitenkin sitä niin kovasti etsin ja odotin. Ehkä ainoa asia tässä, jonka liitän etäisesti myös Twin Peaksiin, on se, että kirjan lukemisen jälkeen jäin pohtimaan oliko osa tapahtumista vain minun tulkintaani asioista, vai tapahtuivatko ne todella? Oliko se tekstissä, vai lisäsinkö tekstiin oman näkemykseni?

Subjektiivisesta näkemyksestäni huolimatta (tai juuri sen takia, kuka tietää?) en koe, että Rajamaa olisi ollut millään tavalla huono. Ennakko-odotusten vuoksi se ei kuitenkaan päässyt myöskään kokonaisuuten loistamaan timantin tavoin. Korkeisiin odotuksiini nähden kyseessä oli siis ainakin jonkinasteinen pettymys, mutta lukeminen oli sujuvaa, mukaansa tempaavaa ja tekstissä oli ajoittain omat loisteliaat hetkensä. Ehkä kyseessä onkin raakatimantti, jonka ulkonäkö saattaa tulla pettymyksenä hiottuihin ja häikäiseviin timantteihin tottuneelle silmälle. Lukijalle, joka ei vielä kirjaa ole lukenut, mutta ehkä odottaa mainostettua twinpeaksmäisyyttä, annankin neuvon unohtaa tuo mainoslause. Synkkyyttä ja raskautta Rajamaa sisältää kevyestä ulkomuodostaan ja alle 200 sivusta huolimatta, ilman että se on kuitenkaan liian päällekäyvää.

Olen melko varma, että ilman korkeita odotuksiani keskittyisin juuri nyt hehkuttamaan ihanan erilaista ja outoa lukukokemusta. Valitettavasti en kuitenkaan tule koskaan tietämään sitä 100%:lla varmuudella. Mutta sen tiedän, että minun puolestani Terhi Kokkoselle on paikka avoinna suomalaisessa kirjallisuudessa jatkossakin.

************************************************
Rajamaa saatu tuoreeltaan lainaan kirjastosta