Esikoiskirjailijan upea kielellinen taidonnäyte

Tapani Tolonen: Sokeisto
(Otava, 2018)
445 sivua


Kustannusyhtiö Otava ja Otavan kirjasäätiö järjestivät Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan kunniaksi Suomi 2017 romaanikilpailun. Kilpailun tasoa kehuttiin erittäin hyväksi ja luettuani kilpailussa toiseksi tulleen romaanin, Tapani Tolosen esikoisteoksen Sokeisto, on helppo uskoa kilpailun kovatasoisuus.

Sokeisto sijoittuu vuoden 1905 Helsinkiin ja suurlakon kuohuihin. Suomessa kuohuu ja kiehuu. Suomi on melko kollektiivisesti Venäjää vastaan, mutta samalla kuilu työväen ja eliitin välillä on syvä. Eetu, sanomalehden latoja, päätyy myös mukaan vastarintatoimintaan kuitatakseen velkoja ystävälleen Topille. Samalla Eetu, kouluttamaton, joskin lukenut työväen edustaja, rakastuu yläluokkaiseen, naimisissa olevaan Kariniin ja suhteen sopimattomuudesta huolimatta se vie molemmat täysin mukaansa.

Tolosen esikoisromaani sisältää siis historiaa, rakkautta, ihmissuhteita ja politiikkaa. Teemoja ja tematiikkaa löytyy vaikka useankin romaanin aineksiksi, mutta ennen kaikkea Sokeisto on hieno osoitus siitä miten kaunis ja upea kieli suomi on oikein käytettynä. Kirjaa lukiessa tuli eteen tusinoittain kohtia, joita piti lukea useaan otteeseen ja jääd pohdiskelemaan miten asioita voikaan kuvata ja kertoa niin upeasti.

"Voi, miksi Jumala jätti maailman! Miksi tärkeät ja todelliset

asiat tunsi vain aistien horrostilassa, tai yöllä kuutamossa! 

Miksi päivällä asiat olivat mitä olivat, ihmiset vieraita ja pii-

kikkäitä kuin siilit. Miksi hän ei saanut koskea lapsen sormia?

Leikkiä niillä ja sivellä olemattomien rystysten kuoppia?"

Tolonen on kirjoittanut Sokeistoon esimerkiksi yhden viime vuosien kauneimmista seksikohtauksista. Nykykirjallisuudessa seksistäkin kirjoitetaan monenkirjavaan tapaan (on tietysti suotavaakin, että ei mennä aina samalla kaavalla). Jotkut kuvaukset ovat rujoja, rajuja tai jopa rumia, toiset eroottisesti latautuneita, toiset myötähäpeää tai naurunpyrähdyksiä aiheuttavia, vähän noloja. Eetun ja Karinin kohtaus on yksinkertaisesti vain ja ainoastaan kaunis, herkkä hetki, joka kuvastaa nuoren rakkauden tunnetta aidoimmillaan.

Kuten aiemmin tulikin jo mainittua, Sokeisto nappasi toisen palkinnon Suomi 2017 romaanikirjassa. Kilpailun kolme palkittua teosta ovat kaikki nyt julkaistu Otavan toimesta ja tässä kohtaa minua on suuresti alkanut kiinnostaa, että jos Sokeisto oli näin hyvä ja oli kilpailussa toinen, niin miten hyvä mahtaa olla kilpailun voittaja, Pauliina Lindholmin kirjoittama Kommendantti? Se täytynee ottaa luettavaksi kesän aikana.

Sokeistoa suosittelen oikeastaan kaikille kirjojen ystäville. Mikäli pidät historiasta tai romantiikasta, tai ihan vain kielellisesti hyvin kirjoitetusta romaanista, tämä voi olla kirja juuri sinulle!

******************
Sokeisto valikoitui luettavaksi lukupiirimme kautta

Norjalaistrilleri, joka ei päästä irti otteestaan

Geir Tangen: Sydämenmurskaaja
Otava, 2018
460 sivua


Geir Tangenin esikoisteos Maestro (Otava, 2017) oli yksi viime vuoden dekkarisuosikeistani. Näin ollen olen odottanut jatkoa toimittaja Viljar Ravn Gudmudsonin ja poliisi Lotte Skeisvollin tarinaan kuin kuuta nousevaa. Sydämenmurskaaja ilmestyikin jo aiemmin kesällä, mutta erinäisistä syistä johtuen kestikin yllättävän pitkään ennen kuin pääsin sitä varsinaisesti lukemaan.

Toimittaja Viljar Ravn Gudmudson saa puhelun pojaltaan Alexanderilta. Alexander on herännyt juhlien jälkeen murhatun tytön vierestä ja välittömästi Alexander onkin pääepäilty.
Kaksi muutakin samoissa juhlissa ollutta nuorta löydetään kuolleena ja todisteet viittaavat mahdolliseen rasistiseen motiiviin, ja johtavat Gudmudsonin ja Skeisvollin kohti norjan uusnatsipiirejä.

Viljar oppii kantapään kautta, että hänen poikansa ei ole puhtoinen pikku poika enää. Samalla hänen oma työnsä ja tutkimuksensa on vaarassa jääviys syistä. Myös Lotten läheinen suhde Viljariin, sekä oman elämän ongelmat aiheuttavat harmaita hiuksia Lotten ammatinharjoittamiseen kyseisten tutkimusten osalta.

Tangen kuljettaa tarinaansa koukuttavasti ja yllätyksiä pursuten. Kirja etenee lyhyinä lukuina ja kohtauksina, ja lähes jokainen luku päättyy jonkinlaiseen yllätykseen tai koukkuun. Kirja on siis kuin minulle kirjoitettu. Tangenin kirjat ovat jokaisen ylisanan arvoisia. Voi olla, että aika on kullannut muistot Maestroon liittyen, mutta minulle jäi mielikuva, että Sydämenmurskaaja olisi ollut jotenkin raaempi kuin Maestro. Tai ainakin se pääsi enemmän minun ihoni alle, mahdollisesti kirjassa esiintyvän seksuaalisen väkivallan ja rasismin vuoksi.

Edellämainittujen asioiden lisäksi kirjassa käsitellään esimerkiksi nuorten sosiaalisia suhteita ja niiden dynamiikkaa. Lisäksi kirja saa ajattelemaan miten ihminen toimii paniikin hetkellä ja miksi virheellinen toiminta on helpompi huomata muissa, vaikka itse tekisi samat virheet vastaavassa tilanteessa.

Ruotsalainen dekkarikirjallisuus on maailmanlaajuinen käsite, mutta mielestäni norjalaiset ovat jo ajaneet ruotsalaisten ohi. Toki ruotsista tulee vielä enemmän huippudekkareita, mutta norjalaiset ovat mielestäni parempia. Tangen, Jo Nesbø, Samuel Bjørk, Ingar Johnsrud ja muutama muu, lyövät kyllä valtaosan ruotsalaisista kollegoistaan, vaikka ruotsalaiset saavatkin enemmän palstatilaa.

En yleensä lue kirjan lopusta kirjailijan kiitoksia tai muita kommentteja, mutta tällä kertaa luin - ja onneksi luinkin. Kirjalle loppusilauksen oikeastaan antoi kommentti siitä, että jotkut saattavat pitää kirjan uusnatsien puheita ja suunnitelemia liioiteltuina, mutta että kirjailija on näitä poiminut oikeasti uusnatsien keskustelupalstoilta, ne eivät ole liioiteltuja tai kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Jälleen joudun odottelemaan trilogian viimeistä osaa, mutta onneksi lukemista riittää kyllä sitä odotellessa enemmän kuin tarpeeksi.


******************
Sydämenmurskaaja luettu lainakirjana

Väkevä kotimainen fantasiadebyytti

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika

Otava, 2018
336 sivua


Loukkupoika on väkevä, kotimainen fantasiatrilleri 15-vuotiaasta Aaron-pojasta. Aaron on elänyt koko elämänsä Loukku-nimisessä vankilassa. Ainoa ulospääsy Loukusta, on Toinen taso, josta kaikki vaikenevat. Alkuasetelma on kieltämättä sellainen, että kuvittelin lukevani suomalaisen version Outolinnusta, Siilosta tai vaikkapa Maze Runnerista. Vaikka tiettyjä dystopimaisia piirteitä kirjassa onkin, en tätä dystopiaksi kuitenkaan luokittelisi. Fantasiatrilleri, kuten kannessa mainitaan, lienee ihan hyvä määritelmä.

Aaron on Luonnokas. Luonnokkaat ovat henkilöitä, joilla on erityiskykyjä, mutta joilla ei ole lupaa käyttää luontoaan. Loukkua vartioivat Tomut, joilla niin ikään on erityiskykyjä ja ovat vieläpä oikeutettuja myös käyttämään niitä omassa roolissaan. Luontonsa lisäksi Aaronista tekee erityisen se, että hän on ainoa, joka on syntynyt Loukussa.

Aaron on oppinut pysyttelemään poissa Tomujen tieltä, ei herätä huomiota, elää elämäänsä niin kuin vain Loukussa voi elää. Eräänä päivänä Loukkuun saapuvat veljekset Evert ja Holt, jotka alkavat juonimaan pakoa heti saapumisensa jälkeen.

Kokonaisuutena pidän Wasiljeffin debyyttiä erittäin onnistuneena teoksena. Kieli on huoliteltua, dialogi uskottavaa ja tarina kulkee pääasiallisesti niin kuin pitääkin. Pienen miinuksen annan kuitenkin siitä, että kirjasta näkyy jälleen hiukan turhan selvästi se, että siitä rakennetaan sarjaa. Se on jollakin tavoin liian ilmeistä koko ajan. Enkä osaa sanoa miksi se minua vaivasi, mutta jäi silti pienenä miinuksena häälymään mieleeni. Tunne oli vähän samanlainen kuin katsoessani Star Wars: The last Jedi - elokuvan. Tavallaan tarina eteni niin kuin oletinkin, paitsi että ne kysymykset joihin eniten kaipasin vastausta, jäivät vielä vastaamatta. Tästä johtuen kirjan puolivälin tienoilla oli muutamia hetkiä, jolloin kirja hivenen tuntui pitkitetyltä.

Toisaalta on sanottava, että Wasiljeff vie tarinaa siinä mielessä erinomaisesti, että pohjaa on rakennettu niin huolella, että tulevissa osissa riittää varmuudella tapahtumia ja juonenkäänteitä, ilman että tarinan tarvitsee toistaa itseään. Jos jatko-osa olisi jo valmis ja ulottuvillani, tarttuisin siihen oitis.

Vaikka kyseessä on nuorille suunnattu kirja, "nuortenkirjamaisuus" ei mielestäni puskenut mitenkään isosti päälle. Tällaisena nelikymppisenä ja monipuolisesti kirjoja lukevana henkilönä, tämä vaikutti minusta oikein hyvältä ja lupaavalta fantasiasarjan avaukselta. Lienee jopa syytä muistuttaa siitä, että kirja ei sovi niinkään lapsille, vaan nimenomaan nuorille ja nuorille aikuisille. Kirja sisältää muutamia aika rajujakin kohtauksia.

Jos olet tykännyt Maze Runnerista, Outolintu-sarjasta, Nälkäpeli-sarjasta jne, niin tämä saattaa hyvinkin olla mieleesi. Harvoin on eteeni sattunut näin hyvää kotimaista fantasiasarjaa nuorten ja nuorten aikuisten kategoriassa.

**********
Loukkupoika saatu kustantajalta lukukappaleena.

Mario Reading - parempi kuin Dan Brown?

Mario Reading: Salomonin perintö
Karisto, 2016
282 sivua

Salomonin perintö on John Hart-sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa on nimeltään Pyhä Keihäs, joka kannattaa olla luettuna ennen Salomonin perintöä, vaikkei se ihan pakollista olekaan.

Irakissa räjähtää pommi lähellä tienvarsikahvilaa. Kuvajournalisti John Hart ja hänen tulkkinsa Nalan Abuna ovat tapahtumapaikalla ja tulevat vedetyksi keskelle suurempaa tapahtumaketjua, sekä keskelle ns. kuparikäärön etsintää.

Tarina etenee kahdessa eri ajassa, seuraten niin John Hartia, kuin Johannes von Harteliusta. Kirja tarjoilee mielenkiintoista historiaa ja näkemystä esimerkiksi kurdikulttuurista. Minä olen pitänyt niin Dan Brownin, kuin Mario Readinginkin kirjoista juuri siksi, että oikea historia ja fiktio sekoittuvat niin, että rajaa on vaikea huomata. Ennen John Hart-sarjaa Reading kirjoitti mm. erinomaisen Antikristus-trilogian, joka pohjasi Nostradamuksen ennustuksiin. Aivan tämän Antikristus-trilogian tasolle John Hart-sarja ei ole vielä yltänyt, mutta silti kyseessä on varsin mukaansa tempaavaa jännitystä ja perinteistä aarteenmetsästystä Indiana Jones- tai National Treasure-elokuvien tyyliin.

Salomonin perinnössä minua jäi vaivaamaan se, että ainakin oman tuntumani mukaan, tuhannen vuoden takaiset Johannes von Harteliuksen seikkailut olivat nyt isommassa roolissa kuin nykyajan tapahtumat. Itse nauttisin enemmän siitä, jos varsinainen tarina tapahtuisi nykyajassa, ja historia antaisi pohjan tarinalle. 

Pyhän keihään ja Salomonin perinnön tarinaa jatkaa vielä vuonna 2017 suomennettu Soturin sukua, joka täytyneekin ottaa mahdollisimman pian lukuun. Vaikka Salomonin perintö on lukemistani viidestä Readingin romaanista ollut tähän mennessä vähiten suosikkini, on sanottava, että minun mielestäni Mario Reading ansaitsisi samanlaisen huomion kuin Dan Brown. Kun katsotaan koko tuotantoa, nostaisin Readingin jopa Brownin edelle, sen verran heikompia ovat Brownin heikoimmat kirjat olleet. Reading taso pysyy tasaisempana

*******************

Salomonin perintö ostettu kirjakaupasta

Epäreilua vertailua Harry Potteriin, mutta ei syyttä

Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset
Otava, 2018
368 sivua

Nyt on aika ottaa käsittelyyn tämän blogin ensimmäinen lasten- ja nuorten kirja. Luokituksensa mukaan Jessica Townsendin Nevermoor – Morriganin koetukset, on lasten kirja, mutta uppoaa kyllä varmasti myös nuoriin – ja moniin aikuisiin fantasian ystäviin. Nevermoor on nimittäin saanut valtavan määrän hehkutusta mm. Harry Potterin vannoutuneilta faneilta, eikä suotta.

Maailma on muuttunut parissa kymmenessä vuodessa niin paljon, että uskallan väittää, että Harry Potterin kaltaista ilmiötä ei enää tule, mutta Nevermoorilla on silti kaikki potentiaali olla erittäin iso kirjallinen tapaus. Lisää vertailukohtaa Harry Potteriin tuo suomalaisittain vielä sekin, että Nevermoorin on suomentanut Harry Potteritkin kääntänyt Jaana Kapari-Jatta.

Morrigan Korppi on syntynyt ajan viimeisenä päivänä, ehtoona. Tämä tarkoittaa sitä, että hän on kirottu lapsi ja siten syypää ympärillään tapahtuviin onnettomuuksiin, ja että hänen on määrä kuolla 11-vuotis syntymäpäivänään, kun muut saman ikäiset osallistuvat niin sanottuun Tarjouspäivään.

Kaikkien yllätykseksi myös Morriganin annetaan osallistua Tarjouspäivään ja niinpä punatukkainen muukalainen nimeltä Jupiter Pohjoinen saapuu Morriganin pelastukseksi ja vie hänet taianomaiseen Nevermoorin kaupunkiin.

`Punapää´ oli vähättelyä, Morrigan ajatteli ja yritti salata ällistyksensä, kun hattu lähti päästä. `Vuoden punapää´ tai `Punapäiden kuningas´ tai `Parantumattomasti punapäisten punapääyhdistyksen mahtipunapäinen puheenjohtaja´ olisi osunut lähemmäs totuutta. Miehen kirkkaan kuparisena aaltoileva hiuspehko olisi luultavasti voittanut palkintoja. Hän riisui huivin kaulastaan, jolloin paljastui parta, jonka värisävy oli vain hitusen vähemmän sävähdyttävä.

Nevermoor on todellakin omanlaisensa ja maaginen paikka, missä mikään ei ole niin kuin meidän maailmassamme. Nevermoorissa Morriganin on määrä olla Jupiterin ehdokas Meineikkaiseen Seuraan (englanniksi Wunderous Society) ja sen myötä käydä läpi neljä toinen toistaan haastavampaa koetusta.

Vaikka Nevermoor – Morriganin koetukset kierrättääkin tuttuja elementtejä muista fantasiakirjoista (Harry Potter, Liisa Ihmemaassa, Percy Jackson, Jali ja Suklaatehdas jne.), onnistuu se lopulta silti luomaan täysin omanlaisensa miljöön ja kokonaisuuden. Ja täydet kymmenen pistettä annettakoon lisäksi suomenkielisen version kannelle (tehnyt Sami Saramäki). Kannet ovat upeat, lievästi hologrammimainen pinta eritoten, ja olenkin ymmärtänyt, että Saramäen tekemät kannet olisivat tulossa käyttöön joissain muissakin käännösversioissa.

Luin kirjaa 8-vuotiaan poikani kanssa, joka on tykännyt Nevermoorista lähes yhtä paljon kuin Harry Pottereistakin. Vertailut Harry Potteriin, vaikka ovatkin jopa hivenen epäreiluja, eivät ole täysin tuulesta temmattuja. Jäämme odottamaan innolla jatkoa Morriganin, Jupiterin ja muiden Nevermoorilaisten seikkailuihin kirjan muodossa…ja elokuvaversiokin on tulossa jossain vaiheessa, sillä 20th Century Fox on hankkinut oikeudet filmatisointiin.

Nevermoor on erinomaista hyvänmielen fantasiaa, jota voikin suositella kaikille, jotka ovat tykänneet Harry Pottereista, Percy Jacksoneista tai vaikka Liisa Ihmemaassa-kirjasta. Ja suosittelenpa kirjaa, vaikket koskaan olisi mainittuihin kirjoihin aiemmin tutustunutkaan.

**************

Nevermoor – Morriganin koetukset luettu kustantajalta saatuna lukukappaleena

Täydellisyyttä hipovan sarjan kahdeksas osa

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa (alkup. Thrice the brinded cat hath mew´d)

Bazar, 2018

367 sivua

Alan Bradleyn kirjoittama Flavia de Luce – sarja on ehtinyt jo kahdeksanteen osaansa, eikä sarja ainakaan omalta osaltani osoita mitään hiipumisen tai lässähtämisen merkkejä. Kolmasti naukui kirjava kissa on aivan yhtä viihdyttävä ja loistelias kuin seitsemän edeltäjäänsäkin.

12-vuotias Flavia de Luce on nokkela esiteini, harrastelija salapoliisi ja kemian nero. Liian hyvää ollakseen totta? Kyllä. Flavian suurin murhe on sama kuin monella muulla samanikäisellä – sisarukset! Välit vanhempiin siskoihin ovat tulenkatkuiset, ja de Lucen kartanoon muuttanut serkkutyttökin vain pahentaa yleistä ilmapiiriä. Tai ainakin Flavian mielentilaa.

Flavia on joutunut palaamaan takaisin kotiin tyttöjen sisäoppilaitoksesta Kanadasta, eikä vastaanotto kotona ole lämpöinen. Isä on joutunut sairaalaan, eikä sisaruksetkaan vaivaannu toivottamaan Flaviaa tervetulleeksi takaisin kotiin. Saadakseen mielensä pois sairaasta isästään, Flavia tekee palveluksen paikallisen pastorin vaimolle. Tehtävää suorittaessaan Flavia löytää kuolleen miehen, ja hups! Utelias mieli lähtee liikkeelle ja harrastelija salapoliisi on jälleen täydessä vauhdissa.

No niin. Sanon sen suoraan: Flavia de Luce-sarja on muodostunut minun suosikkikirjasarjakseni heti avausosasta lähtien, eikä tilanne muutu nytkään. Flavia on roolihahmona huikea, kirjat ovat upeasti kirjoitettuja (luin ensimmäisen osan suomeksi, loput olen lukenut englanniksi). Niissä yhdistyy hieno kielen käyttö, huumori ja jännitystarina. Vaikka kyse on dekkareista, ei kuvailu ole raakaa, niinpä uskallan suositella kirjaa lähestulkoon kaikille.

Käännöksen toimivuudesta en osaa tarkkaa arviota antaa, mutta selailun perusteella ja tarkoitushakuisesti joitakin haastavia kohtia tarkastamalla, totean että suomennos näyttää olevan perin laadukkaasti tehty. Tämän sarjan kirjat sisältävät jonkin verran kohtia, joita on lähes mahdotonta kääntää suomenkielelle sujuvasti. Esimerkiksi sanalle crumpet ei ole varsinaista suomenkielistä vastiketta. Olen joskun nähnyt puhuttavan krumpetista, josta harva suomalainen tietäsi mistä on kyse, tai kuten tässä kirjassa, teeleivästä. Eräs nettisanakirja ”kääntää” tai enemmänkin selittää sanan seuraavasti:

"Suolainen, muodoltaan pyöreä, litteä hiivalla kohotettu kuohkea leivonnainen, joka tarjoillaan paahdettuna voin kera."

Ei siis ihme, että kääntäjä on aika vaikean paikan edessä, kun Flavian päässä ajatukset kulkevat näin:

”She came striding awkwardly across the room and stuck out her hand. Besides stabbing her to death with a crumpet fork, I had no choice but to give it a quick, limp shake.”

”Hän harppoi kömpelösti huoneen poikki ja ojensi kätensä. En voinut kuin kätellä nopeasti ja veltosti, ellen sitten olisi iskenyt häntä kuoliaaksi teeleipien nosteluun tarkoitetulla haarukalla.”

En keksi parempaakaan suomennosta, silti käännös ei pääse tässä kohtaa tekemään kunniaa alkuperäiselle tekstille. Vika ei ole suomentajan, vaan kieltemme välisten erojen.

Minä pidän suuresti Bradleyn, tai Flavian, tavasta käyttää sanoja, varsinkin kun ollaan pikkuvanhan neidin päänsisällä. Pidän tämän tyyppisestä huumorisanailusta ja vanhahtavista puheenparsista, lähestulkoon runollisesta ilmaisusta. Seuraava esimerkkilainaus kertoo paljon Flavian ajattelutavasta ja kaikesta mitä arvostan tässä kirjasarjassa ja osoitus miten oiva kieli englanti on hyvin kirjoitettuna (on toki suomen kielikin):

”The first step in gaining the upper hand is always to seize the moral high ground, and to be able to do this with no more than a single word is nothing short of genius. I also let my jaw fall open in astonishment – which was gilding the lily, perhaps, but if a dab of gold paint here and there – as in the Sistine Chapel, for instance – hadn´t ruined Michelangelo´s reputation, why should it ruin mine?”

”Ensimmäinen vaihe niskan päälle pääsemisessä on moraalisen yliotteen saavuttaminen, ja on yksinkertaisesti nerokasta, jos sen pystyy tekemään yhdellä ainoalla sanalla. Annoin leukani loksahtaa ällistyksestä. Se oli ehkä tarpeetonta koristelua, mutta toisaalta eihän sipaisu kultamaalia siellä täällä pilannut Michelangelonkaan mainetta, esimerkiksi Sikstuksen kappelissa, joten tuskin minunkaan.”

Alan Bradley on minun valittu lääkkeeni mahdollisen lukujumin, tai innostuksen puutteen varalle – ja se toimi jälleen! Ilahduin valtavasti, kun sain tietää, että sarjan yhdeksäs osa on juuri ilmestynyt englanniksi ja että suomennoskin olisi ilmestymässä vielä tänä vuonna! Eli otan suunnaksi kirjakaupan ja pistän välittömästi uusimman tilaukseen!

******************

Thrice the brinded cat hath mew´d ostettu kirjakaupasta, säästelty kirjahyllyssä pahan päivän varalle ja nyt nautiskeltu hartaasti ja kaikella mahdollisella kiireettömyydellä.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani - jännäri vai chick-lit?

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani
Gummerus, 2018
469 sivua

Reija Wren saa työkomennuksen Pietariin sisäisenä tarkastajana, kohteenaan suomalaisen firman venäläiset toimipisteet. Taakseen koti-Suomeen Reija jättää häävalmisteluitaan tekevän puolisonsa, Veli-Pekan. Ammattimaiset ambitiot ajavat Reijaa voimakkaasti eteenpäin, päästäkseen pois isänsä varjosta, joka sattuu olemaan samaisen firman hallituksen puheenjohtaja.

Reijan matka saa jo alkuvaiheissaan epäilyttävän startin ja ennen pitkää Reijan toimet Venäjällä saavat jopa vaarallisia piirteitä.

Anniina Tarasovan esikoisteosta on hankalaa lokeroida sen tarkemmin, kuin fiktiiviseksi kaunokirjallisuudeksi. Tarinassa on mukana salamyhkäisyyden ja jännitteiden verkko, mutta varsinainen trilleri se ei ole. Silti uskon löytäväni kirjan useimmiten jännityskirjallisuuden hyllystä, niin kirjastossa kuin kirjakaupoissakin. Toisaalta kirjassa on vahvasti läsnä myös naisille suunnatun viihdekirjallisuuden elementit ja kustantajakin mainostaa Reijan olevan ”bisnesmaailman Bridget Jones”.

Tarasovasta huokuu kahden maan ja kulttuurin tuntemus. Venäjää, sen kulttuuria, tapoja ja bisneselämää kuvaillaan niin suomalaisesta kuin venäläisestäkin näkökulmasta. Samoin käy myös suomalaiselle bisneselämälle. Näistä syntyy varsin hyvää tarinaa pelkän perusjuonen ympärille.

Minun mielestäni juoni osoittautuu lopulta turhan arvattavaksi, eikä tarina pysy koko aikaa täysin kasassa. Voi olla, että jonkinlainen tiivistäminen olisi ollut tarpeen, vaikkei kirja pitkästyttänytkään missään vaiheessa. Voi myös olla, että jos juoni olisi onnistunut olemaan yllättävämpi, olisi lopputuloskin ollut vielä positiivisemman tuntuinen, eikä tiivistämistä olisi jäänyt kaipaamaan. Mene ja tiedä. Ainekset olivat hyvät ja tuore kirjailija selvästi monessa suhteessa osaava, mutta kun itse luin tätä jännäri-olettamuksella, niin lopputulos jäi hitusen verran valjuksi.

Myönnetään myös tietysti se, että kirja on niin selvästi naislukijalle tarkoitettu, että yksinkertaisesti taisin vain osua kohderyhmän ulkopuolelle. Siitä kertoo ehkä sekin, että (VAROITUS, pienen pieni juonipaljastus lipsahtaa nyt…) jouduin miettimään laulun sanoin, ”kuinka meidän kunnon miesten käy?” Tässäkin kirjassa kiltti ja kunnollinen Veli-Pekka sysätään melko lailla koko ajan sivuun. Tarvitseeko vahva naishahmo liian kiltin miehen ”uhrikseen”? Reija ei edusta sellaista vahvaa naista, jonka haluaisin ainakaan omalle tyttärelleni roolimalliksi.

Päällimmäisenä ajatuksena mieleeni jäi, että hyvin todennäköisesti ja mielelläni luen lisääkin Anniina Tarasovan kirjoittamia kirjoja tulevaisuudessa, mutta en niinkään jatko-osaa Venäläisille tilikirjoille. Reija Wren-sarja olisi liian chic-lit ja liian vähän jännäri minun makuuni.

ps. ison plusmerkin annan Sanna-Reeta Meilahden suunnittelemalle kannelle. Se oli todella virkistävän massasta erottuva.

***************************

Venäläiset tilikirjani luettu kustantajalta saatuna ennakkokappaleena